Kirjoittaja: Winga
Ikäraja: Sallittu
Paritus: minä/hän
Tyylinä: romanssi, söpöily
Varoitus: sokerilla kuorrutettua siirappia
Yhteenveto: Tämän aamun ensimmäinen ajatus: Joskus toivon hänet todelliseksi.
Kirjustajalta: Oon pari viikkoa tehnyt vaan alkuja jotka ei etene mihinkään. Vihdoin sain jotain valmiiksi asti.
Ehkä rakkaus ei aina ole unta
Tämän aamun ensimmäinen ajatus: Joskus toivon hänet todelliseksi. Ehkä se johtui unesta tai siitä, että kuvittelin hänet illalla viereeni (sängyssä on painauma ja epäilen aistejani. Tyyny tuoksuu väärältä, liian tutulta ja lämpimältä, en voi nähdä, haistaa oikein). Jos nousen ylös, olen varma, että hän katoaa, ajatus hänestä tuhoutuu.
Viereisessä huoneessa hän kolistelee astioita, kuulen teepannun viheltävän ja paistinpannulla ritisevät pekonit (tai ehkä haistan ne). Pakotan kiinni painuneet silmäni auki ja tuijotan kattoa hetken ennen kuin käsken raajojani liikkumaan ja nostamaan minut istuma-asentoon. En ehdi sen pitemmälle kun ovi aukeaa ja hän astuu sisään tarjottimen kanssa.
”Huomenta”, hän sanoo niin pirteästi ja tuijotan häntä hämilläni. ”Ajattelin tuoda sinulle aamiaisen sänkyyn.”
”Miksi?” kysyn ja huomaan jäljen hänen kaulassaan.
Hän katsoo minua hymyillen ja vastaa: ”Koska minua huvitti. Sitä paitsi, eikö rakastavaisten toisinaan pidä tehdä niin?”
Suljen silmäni ja nipistän itseäni. Kun hän edelleen seisoo edessäni silmät avattuani, auon suutani kuin kala kuivalla maalla ja mietin, mihin olen itseni saanut. Olenko ajautunut koomaan, jossa kuvittelen kaiken todeksi ja elän unelmaani (josta en halua koskaan herätä), vai kenties joutunut toiseen ulottuvuuteen?
Hän huokaisee ja kävelee luokseni, istuu viereeni tarjotin sylissään. Suljen silmäni. ”Syö,” hän komentaa ja avaan suuni kun hän tuo leivän huulilleni. ”Sinä et näe unta. Mietin eilen pitkään, josko uskaltaisin seurata sinua, kun olet niin monesti seurannut katseellasi minua, lemmenkipeänä, ja päätin, että rohkeuden täytyy olla ainoa ratkaisu tilanteeseemme, jossa kumpikin luomme toisiimme rakastuneita katseita, mutta emme koskaan tee mitään sen eteen.”
Nielaisen ja avaan silmäni uudelleen. Näen hänen silmistään rehellisyyden, tahdon olla avoin – ja miten en ole tunnistanut sitä aiemmin? Miten hän on nähnyt lävitseni silloin kun minä olen vain haaveillut ja uskonut tavoittelevani kuuta taivaalta?
”Eikö sinulle riitä, että me viimein olemme? Että pääsimme ohitse siitä vaiheesta, johon turhan moni jää ikuisesti?” hän kysyy lukien kasvojani kuin avointa kirjaa. Otan teekupin tarjottimelta ja koetan piiloutua sen taakse, jottei hän voisi lukea minua niin selvästi. Hän hymähtää ja koskettaa sormillaan otsaani, siirtää hiuksia siitä.
Otan hörpyn teestä ja koetan piilottaa kaikki sanat siihen, etten vain möläytä mitään ääneen ja pilaa tätä hetkeä. Hän hymyilee ja tarttuu käsiini ottaakseen kupin niistä. Lasken sen irti ja hän siirtää sen tarjottimelle ja siitä lattialle. Hän ottaa kasvoni käsiinsä ja katsoo minua silmiin.
”Minä rakastan sinua,” hän kuiskaa ennen kuin laskee huulensa huulilleni.
Uskon viimein kaiken todeksi.
