Diamonds [(PP/D), D/Hrm, angst, songfic, S] FF100!

[Invisiblegirl]

Nimi: Diamonds
Kirjoittaja: Invisiblegirl
Genre: Angst, songfic
Rating: S
Pairing: (P/D), D/Hrm
Beta: ei ollut paikalla, enkä jaksanut odottaa julkaisemista.
Summary: Kaikki murenee Pansyn ympäriltä, tytön tuntemuksia.
A/N: FanFic 100:seen sanasta Loppu. Biisi on Sunrise avenuen Diamonds. Toivottavasti pidätte ja kommentoitte! Albumihaasteeseen myös. ^^

Diamonds

You woke up to hate your life again
Feeling it’s all been said and seen today
Woke up to fake your smile again
You’re not the one; you’re not the one

Minä heräsin taas. Heräsin, vaikka toivoin, että en. Vielä viime iltana olin taas jo vaikka kuinka monennen kerran toivonut, että en heräisi. Että vain nukkuisin pois. Ei täällä kuitenkaan ketään ole. Ei ketään, kuka minusta välittäisi. Olin menettänyt sen viimeisenkin. Sen, jota minä oikeasti rakastin. Sen, josta minä oikeasti välitin. Ainoan toivoni, ainoan rakkauteni, ainoan mahdollisuuteni. Sen, joka olisi pystynyt pelastamaan minut. Mutta joka ei nyt välittänyt minusta. Välitti vain muista. Muista, niistä, jota minä inhosin. Jota minä vihasin sydämeni pohjasta. En vain pystynyt antamaan anteeksi heille. Eiväthän he minulle mitään olleet tehneet, mutta hänelle kyllä. Ja minä vieläkin rakastan häntä, enkä halua häntä loukattavan. Mutta eivät he häntä enää loukkaa. He ovat hänen ystäviään nyt. Ja minä olen yksin.

Minä luulin aina olevani hänelle se oikea. Vaikka hän kuinka tiuski ja haukkui, ajattelin sen olevan vain rakkautta. Rakkaudesta se hevonenkin potkii, eikö niin? Olin vain sinisilmäinen. Mutta minä tiedän hänen olevan minulle se oikea. Mitä sitten, vaikka hän ei pidäkään minusta? Minä pidän silti hänestä. Vaikka en sitä julkisesti osoitakaan, se ei ole minun tapaistani. Ei sitten ollenkaan.

Minä en käsitä, miten pystyin häviämään hänelle. Mutta jotenkin hän vain piti tytöstä enemmän. Enemmän kuin minusta. Vaikka se hänen happamien sanojensa mukaan se "ei ollut mikään ihme".

Nyt minä en voi tehdä mitään muuta kuin vain katsoa vierestä. Katsoa, kun minun elämäni rakkaus pörröttää tytön hiuksia, suutelee otsalle, kävelee hänen kanssaan käsi kädessä, tekee kaikkea mitä rakastavaiset nyt vain sattuvat tekemään. Enkä voi uskoa, että minä todellakin voisin olla hänelle kateellinen. Hänelle! Hän sentään on minua alempiarvoinen, rupusakkia. Sitä, mitä minä halveksin. Hän oli niitä, joita hänkin joskus halveksui. Haukkui, tiuski, teki vitsejä heistä. Ja minä olin mukana. Katsoin häntä ylöspäin, yritin tulla yhtä pahaksi kuin hän. Mutta hän ei näyttänyt enää haluavan sitä.

You feel bittersweet when others win
You’d rather see them fall than gain a thing
You know you’re too afraid to fail
You’re not the one; you’re not the one

Slowly, slowly, more away ‘cause…

Minun valtani oli murenemassa. Muut noudattivat hänen esimerkkiään. Ne, jotka eivät olleet uskaltaneet puhua ääneen, puhuivat nyt. Ne, jotka eivät uskaltaneet tehdä sitä mitä halusivat, tekivät sen nyt. Minä olin yksin puolustamassa murrettua valtakuntaa, kadotettua kieltä, tapaa, jota kukaan ei enää käyttänyt. Kaikki se sopuisuus ärsytti minua. Ne saivat minut voimaan pahoin. Eräskin teki sen pahimman, meni ja otti tyttöystäväkseen verenpetturin. Ihmisen, jota me ennen halveksuimme melkein enemmän kuin rupusakkia. Halusin takaisin ne ajat, jolloin me olimme vihollisia, jolloin hän oli minun puolellani. Ajat, jolloin minä olin armeijamme prinsessa ja hän prinssi. Ajat, kun minua katsottiin ylöspäin. Nyt piilouduin, olin seinäruusu. En halunnut herättää huomiota, tiesin häviäväni. He kaikki olivat minua vastaan. He, jotka ennen olivat minun puolellani.

Minulla ei ollut enää vaikutusvaltaa. En saanut kikattivia tyttöjä lopettamaan mulkaisulla, en pystynyt vaikuttamaan asioihin. Asiat tehtiin nyt jonkun toisen tahdon mukaan. Ja se oli hänen mukaansa. Ennen hän oli sanonut samaa kuin minä, nyt hän sanoi päinvastoin. Enkä minä voinut sanoa siihen mitään.

Usein hän kyllä puhui minulle. Sanoi, että minunkin kannattaisi vaihtaa asennettani. Tulla hänen puolelleen. Joskus ajattelinkin sitä, mutta aina kun näin hänet hänen tyttönsä kanssa, ajattelin toisin. En varmasti antaisi hänelle valtaa tulla onnittelemaan minua hyvästä päätöksestä, tulla puhumaan minulle siirappisia puheitaan.

Olin katkera, tiesin sen. Itsepäinen, kyllä. Ylpeä, vähän liikaakin. Minun ylpeyttäni ei hevillä hetkautettu, en antanut kenenkään tehdä niin.

Olin ollut luottavainen, ajattelin, että se oli vain päähänpisto. Että pian hän on minun rinnallani taas, kertoo, että se oli virhe. Mutta nyt hän sanoo, että ajat, joita minä vaalin, olivat virhe. Miten hänestä oli tullut tuollainen? Miksen minä ollut huomannut mitään? Hän oli vain ilmoittanut asian, päättäväisenä, ehkä hieman helpottuneena, kuin ilosanoman. Ilosanoman, jota minä vihasin. Inhosin, välttelin ja parhaimpani mukaan haukuin. Hänen piti olla minun puolellaan, ei hänen! 

Maybe the diamonds are not for everyone
Maybe the lie you live is really all they want
You stay silent watching all dreams around you fading
Slowly, slowly, slowly more away

Ja minä inhosin, inhosin todellakin, niitä katseita, joita hän sinkautti minua kohti, näin selvästikin, että hän valvoi minua. Etten tehnyt mitään typeryyksiä. Kai hän minusta jotenkin välitti, sen huomasi hänen tahdostaan saada minut hänen puolelleen, mutta ei sen enempää. Ehkä olin vain yksi, pieni paha tyttö, jonka hänen piti palauttaa oikeaan paikkaansa. Näin sen hänen silmistään, hän oli huolestunut. Huolestunut ehkä minusta, ehkä kaikista minun tapaisistani.

Ennen hänen silmistään ei näkynyt mitään, ne olivat vain kylmät, harmaat, joista tunteet olivat kaukana poissa. Nyt hän näytti avoimesti, mitä hän tunsi, mistä minä en pitänyt ollenkaan. Miksi kaikkien täytyi tietää, mitä minä juuri silloin tunsin? Miksi kaikkien piti nähdä, millä tuulella minä olin? Minä tein mitä huvitti, sanoin mitä stylki suuhun toi, käyttäydyin miten tahdoin. Nyt he kapinoivat minua vastaan enkä uskaltanut tehdä enää niin. Minulla ei ollut ketään, kenen kanssa tehdä enää niin. En voinut sinkauttaa pahaa sanaa kenestäkään, kun joku oli jo hänen vierellään puolustamassa häntä ja sanomassa, että sinuna en puhuisi mitään.

Minä olin nyt yksin. Yksin tässä maailmassa. En tiennyt mitä tehdä, kaikki, mihin luotin, mihin uskoin, mitä toivon, olivat murskana. Hän oli murskannut ne ystävineen, näyttänyt, että niin ei kannattanut tehdä, luottaa eikä uskoa. Kaikilla muilla asiat olivat hyvin, he tiesivät kyllä, mitä halusivat, mihin luottivat, mihin uskoivat, minä en. Olin vain yksi yksinäinen, katkeroitunut tyttö.

Joskus tyttökin tuli minulle puhumaan. Sanomaan, että poika oli kertonut minusta, etten oikeasti ollut niin paha kuin luultiin. Halusin olla, uskoin olevani, mutta se taisi olla vain valhetta. Hän hymyili minulle, nauroi iloisesti ja sanoi jotakin. Minua sensijaan ei kiinnostanut pätkääkään mikään, mitä hän sanoi. Olin kylmä, torjuin hänet. Hän sanoi minulle, että joskus vielä oppisin, joskus vielä tajuaisin, että kaikki, mitä tein, oli vain yksi, suuri virhe.

Mitä hän oli minua arvostelemaan? Neiti minä-olen-paras-kaikessa, neiti hyväntahtoisuus, neiti kiusattujen puolestaja? Tyttö, joka ei tajunnut oikeasta elämästä yhtikäs mitään, tyttö, joka ei ymmärtänyt mitä minä kävin läpi sitten ollenkaan. Hän luuli ymmärtävänsä, sanoi siten, mutta minä nauroin katkerasti, niin katkerasti, että kyyneleet melkein tulivat silmiini. En antanut niiden tulla, annoin silmieni pysyä kylminä, luotaantyöntävinä. Itkisin kun olisin yksin, kun kukaan muu ei sitä tietäisi.

Ehkä tämä sitten olisi loppu. Kaiken sen, mitä minä niin rakastin. Kaiken sen, mitä minä niin vaalin muistoissani, mitä minä aina muistelin. Oliko minun pakko suostua heidän tahtoonsa, heidän lupauksiinsa, heidän toiveisiinsa? En aikonut luovuttaa vielä.

Ehkä luovuttaisin vasta sitten, kun kuolisin. Ehkä ymmärtäisin silloin, mitä minä oikeasti olin koko elämäni ajan tehnyt. Mitä kaikkea vääryyttä, kaikkea ilkeyttä, kaikkea pahuutta olin ajatellut. Ehkä silloin huomaisin, että se olikin virhe. Mutta nyt halusin vain nukahtaa uudelleen, nukahtaa, ja jatkaa taisteluani huomenna. Ehkä minä häviäisin sen, mutta en ainakaan luovuttaisi.

I can’t believe a thing you say
Can you? The words don’t come out easily
I can’t believe it’s all right to cry for what you never lost now
You’re not the one

Slowly, slowly, more away ‘cause

Maybe the diamonds are not for everyone
Maybe the lie you live is really all they want
You stay silent watching all dreams around you fading
Slowly, slowly, slowly more away

[niiina]

Hieno ficci. En pidä Pansyn hahmosta pahemmin koskaan, joten siksi en tuntenut kovin sääliä tuota tyttöä kohtaan.Ja varsinkin kun hänen periaatteensa oli vieläkin aika paha, eikä hän edes suostunut muuttamaan käsityksiään. Olet kuvannut hyvin, kuinka raskasta se voi olla, jos elämän rakkaus rakastuu johonkin muuhun. Olet kuvannut tämän todella aidon oloisesti ja pidin siitä kovin. Hermione vaikutti aika itseltään ja Dracon hahmo oli myös ihana, koska hän edes yritti auttaa Pansyä. Pansy vain käyttäytyi muitakin kohtaan väärin ja selvästihän syy oli katkeruus, mutta olet saanut mainion ficin aikaan!

Pidin tästä (: Kirjoittelehan lisää D/Hrm ainakin, heh.

niiina

[Taki]

Minä pidin tästä. Jostain ihmeen syystä en lukenut summarya enkä tajunnut aluksi, että tuo oli Pansyn pov, joten olin aika pihalla ja luulin että Draco oli se joka angstasi, sitten onneksi tarkistin summaryn 8D ja johan alkoi näyttää selvemmältä. Ihan ensimmäisenä kiinnitin huomiota siihen, miten hyvin kerroit tuosta tapahtuneesta muutoksesta. Kerroit vain sen aiheuttamia ajatuksia ja seurauksia, etkä jaaritellut miten kaikki oli tapahtunut yksityiskohtaisesti. Tässä tämä tyyli toimi, tarinan tavallaan täydensi itse.
 Pansyn  näkökulma oli hyvä valinta. Tässä pyritään näkemään asia jonkun sellaisen silmin, joka ei ole 'hyvä' -se on aina hankalaa. Ihanaa, ettet ole muuttanut Pansya, vaan pitänyt hänen ennakkoluulonsa ja huonon asenteensa ja sisällyttänyt häneen paljon pahoja tunteita kuten vihaa ja katkeruutta, ja silti saanut lukijan samaistumaan häneen ja ymmärtämään häntä (minut ainakin^^)
 Ficci muuten sopi oikein hyvin tuohon biisiin! Tai siis biisi ficciin. Tai miten päin vain

Eräskin teki sen pahimman, meni ja otti tyttöystäväkseen verenpetturin.

Tästä kohdasta tykkäsin sen takia, kun tässä ei sanottu keistä oli kyse. Vaan kuvan sai jälleen itse täydentää. Minulle tuli heti mieleen Blaise/Ginny, en tiedä miten sen sitten itse tarkoitit vai ajattelitko edes mitään tiettyä paria (:

Pidin siitä, miten tässä on tuon sydänsurun lisäksi huomioitu myös vallan ja kunnioituksen menettämisestä aiheutuvaa surua.

Hermione tuntuu tässä olevan ihan oma itsensä, vaikkei häntä paljoa kuvatakaan. Draco nyt on muuttunut, mutta sehän on tässä täysin tarkoituksenmukainen siirto. Mutta siis erityisen suurta plussaa siitä, että vaikka tämä on D/Hr-ficci, Pansya ei kuvata rumaksi ja typeräksi Dracossa roikkuvaksi lehmäksi, joka on vain tiellä, vaan että hänkin on ihminen.