Nimi: Varjoista maan
Nimimerkki: Kuurankukka
Beta: Rei-kun
Tyylilaji: Romance, draama, slash, angst, adventure
Fandom: Taru Sormusten Herrasta
Paritus: Aragorn/Legolas
Ikäsuositus: K11
Vastuunvapaus: Kirjasarja kuuluu mahtavalle J. R. R. Tolkienille, aivan yhtä mahtavat leffat kuuluvat omille tekijöilleen, itse lainailen vain. Otsikkokin on suoraan Exitin samannimisestä biisistä, sitäkään en siis omista.
A/N: Noniin, nyt vihdoin kun Finin 10v kirjoituskilpailun tulokset on julkaistu, voin ryhtyä tätä julkaisemaan. Henkilökohtaisesti en olisi ikinä uskonut pärjääväni niin hyvin, vaikka tykkäänkin tästä... Ensimmäinen kyseisen fandomin ficci jonka kirjoitin, leffat vähän aikaa sitten katsottuani pidin Legolas/Aragornia niin uskomattoman selvänä parina, että oli pakko kirjoittaa. Exitin biisistä oli myös paljon apua, samoin betasta jota ilman tämä ei olisi tällainen. Enjoy!
Varjoista maanLegolas istui muiden tavoin tiukasti aloillaan ja kuunteli sillä hetkellä puhuvan Boromirin sanoja. Hänen mielensä oli kuitenkin hajamielinen, ajatusten sinkoillessa asiasta toiseen. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä kuulemasta miehen vähättelevää puhetta ystävästään, joka sai haltijan sydämen kimpaantumaan. Aivan kuin loukkaus olisi osunut myös häneen.
”Hän ei ole pelkkä Samooja. Hän on Aragorn, Arathornin poika. Osoita hänelle alamaisuutta.” Käsi lyhyen haltijamiekan kahvalla, pää ylväästi pystyssä, hän puhui taas Aragornin puolesta. Hänestä toinen huolehti aivan liian huonosti verenperintönsä tuomasta nimestä ja eduista.
”Ja Gondorin valtaistuimen perijä.”
”Istu alas, Legolas”, kuului miehen, ystävän suusta pyytävästi. Haltija istui vaiti alas, mutta piti katseensa Boromirissa kuin vartioiden.
~**~
Kuullessaan huhut, nopeimmat juorut Aragornin paluusta kuvitellun kuoleman kentiltä, haltijan kasvoille nousi hetkeksi pehmeä, ilahtunut hymy, saaden tämän sirot kasvot nuorentumaan vuosia. Tietenkin hän oli iloinen ja se sai hänet säteilemään. Pystymättä estämään pientä virnistystään, Legolas jäi suurten ovien eteen odottelemaan. Hetki, ja Aragorn ilmestyi hänen näköpiiriinsä. Haltija astui kunnolla näkyviin, suoraan toisen miehen eteen ja katsoi tätä merkitsevästi.
”Olet myöhässä.” Sen sanottuaan hän katsoi vasta nyt miestä joka puolelta ja totesi:
”Näytät hirveältä.” Aragorn ei osannut kuin tuijottaa häntä suoraan silmiin, suu kuin hämmästyksestä hitusen raollaan ja virnisti sitten leveästi, hänkin ilahtuneena. Hitaasti toinen kaivoi taskustaan hopeisen korun ja ojensi sen aivan yhtä hitaasti miehen avonaiseen, veriseen nyrkkiin. Aragorn sulki Arwenilta saamansa korun nyrkkiinsä, hellitti otteensa ja katsoi Legolasta silmät suurina. Haltija hymyili hänelle leveästi ja nyökkäsi kiitokselle.
”Kiitos että huolehdit siitä.”
”Aina.”~**~
Legolas kuulosteli yötä, hengitti sen tuoksuja ja tarkkaili ympäristöään. Hän oli kokoajan valppaana, varuillaan kaikkeen, kuten pitikin. Haltian ajatukset vaelsivat menneisyyden tapahtumissa, tulevaisuuden lukuisissa mahdollisuuksissa ja mahdottomuuksissa, sekä nykyisyydessä. Vihdoin hänellä oli pieni hetki aikaa nauttia hiljaisuudesta ja rauhasta, antaa kireiden aistien hitaasti rentoutua. Keho ja mieli olivat viimepäivien takia väsyneempiä kuin aikoihin, mutta nukkua hän ei vielä osannut. Yö oli hänen aikaansa aivan, kuten muidenkin haltioiden, sillä se veti häntä puoleensa. Hän tunsi kaiken elävän ympärillään, painostavan ja raskaan pimeän, kevyen tuulenvireen kasvoillaan ja ennen kaikkea Varjon Idässä. Se huolestutti häntä, sillä edes mahdollisen levon aikana oli mahdotonta olla miettimättä lähenevää vihollista.
Hän kuuli myös oven hitaan avautumisen takanaan, tietäen katsomattakin kuka siellä tuli. Hän vain tiesi sen, kuten niin monet muutkin asiat. Aivan kuin kruunaamattomaan kuninkaan askeleet, Legolas oli useiden vuosien jälkeen oppinut tunnistamaan myös tämän tavan hengittää, puhua ja kävellä. Niin usein hän oli Samoojan unta valvonut vihollisten lähestyessä, niin monta taistelua kokenut yhdessä, ettei Aragornissa ollut hänelle enää oikein mitään vierasta. Sellainen kumppanuus, luottamus ja uskollisuus oli jotain, joka teki sydämen syvimmän epätoivonkin hetkellä edes hitusen kevyemmäksi.
”Varjo peittää tähdet”, haltija lausui huppunsa suojista viereen seisahtaneelle Aragornille. Toinen mies nyökkäsi hitaasti, ja heitti katseensa kaukaisuuteen, kohti tähtiä. Lyhyen ajan he seisoivat vaiti, sillä sanoja ei tarvittu. Heidän välillään oli jotain syvää, nimetöntä, mutta voimakasta aistillista erilaisuutta. Lähenevä vaara ja painostava yökö sen aiheutti? Legolas muisti tunteen aikojen takaa, jolloin oli halunnut ystävyydeltä enemmän. Kun pitkät välimatkan olivat olleet esteenä, kun herkkä mieli oli kuvitellut murskautuvansa pimeänpelkoon ja jäävänsä yksin, kun kuolemattomuus oli alkanut tuntua liian pitkältä. Heikkoina hetkinään hän oli rakastanut Samoojaa enemmän kuin oli sallittua, mutta saanut hillittyä tunteensa. Nyt se oli jälleen heidän kahden välillään, se sama jännite, jonka molemmat aistivat.
”Jokin liikkuu Idässä”, hän sanoi lähes kuiskaten, kuin puoliksi itselleen. Oli ollut pakkoa sanoa jotain, nimetä huoli sanoiksi, koska hiljaisuudessa Legolas melkein pelkäsi tekevänsä jotain harkitsematonta. Vaaleilta, siroilta kasvoilta, ei paljastunut juuri mikään, huolimatta siitä, kuinka kovaa rytmiä sydän takoi.
”Pahuus joka ei nuku”, Aragorn totesi, sillä hänkin tunsi sen kaiken. Ei samalla tavalla kuin Legolas, mutta tunsi kuitenkin. Kasvavan paineen, etäisen Varjon, jota hän alati ajatteli. Toinen tiesi täydellisesti, missä hänen mielensä vaelsi. Tunteista he eivät puhuneet, sillä sanat olivat vain itsestäänselviä totuuksia. Niitä oli silti hyvä nimetä, sillä se kaikki vahvisti yhteenkuuluvuutta ja sitä, että he tunsivat saman. Miehet vilkaisivat toisiaan, lisää sanomattomuutta. Legolas näki silmissä saman, jonka tiesi omistaankin heijastuvan, jonkin erityisen. Ja mitä kauemmin he siinä kahdestaan seisoivat, sitä enemmän haltija unohti muun maailman olemassaolon. Katsekontakti säilyi, siihen välittyi kaikki mitä hän oli milloinkaan uskonut tarvitsevansa. Paine kasvoi, aistimus siitä, että jotain tapahtuisi pian, ellei hän rikkoisi hiljaisuutta. Toisaalta hän halusi ja toisaalta ei, että jotain tapahtuisi, jotta painostava jännite heltiäisi.
”Vihollisen silmä on liikkeellä”, Legolas livautti suustaan, koska niinhän se oli. Vihollinen oli vielä etäällä, lähempänä hetki hetken perään, mutta ei aivan vielä siellä. Oli vain se silmänräpäys aikaa toimia, ja Aragorn käytti sen hyvin. Yksi vilkaisu, johon välittyi tietty varmistus, ja kruunaamaton antoi vaistoilleen vallan. Oikeastaan, hän antoi kaikelle lukitulle luvan ja johti usean vuoden kestäneen ystävyyden siihen, mitä kumpikin oli sydämessään toivonut. Hän antoi itselleen luvan kaipuuseen, viedessään nopeasti huulensa pitkän ja sirorakenteisen haltian omille. Legolaksen vastatessa suudelmaan, hän tiesi tehneensä oikein.
Kaikki ne katseet, kaikki se nimeämätön tuntuivat johtaneen siihen latautuneeseen yön minuuttiin. Haltian huulet olivat pehmeät, kokeilevat ja suudelma kertakaikkisen hämmästynyt, kuin ei olisi koskaan ollut suudeltavana niin, kuin ei olisi uskonut tapahtumaa todeksi. Viivähtävä käsi tummien hiuksien latvoilla, hämmentynyt huokaisu karheaa poskea vasten kiihdyttivät Aragornin sydämeen tykytyksen entistä enemmän. Kun suudelmaan oli sisäistetty kaikki ne tuntemukset, lyhyt tovi ei enää riittänyt. Nälkä kasvaa syödessä, kiihko suudellessa, niin se oli. Kukaan ei nähnyt, kukaan ei kuullut tai uskaltanut arvatakaan. He vetäytyivät hetkeksi toisistaan, haltija ja Samooja, ja molemmat tiesivät jonkin muuttuneen pysäyttämättömästi. Oli uskomaton kiire kokea se kaikki, nyt kun salaa miehen sydämissä hautoneiden tunteiden syvyys oli tullut esille, toista tilaisuutta ei ehkä koskaan tulisikaan. Haluavat sormet koskettivat vyön solkea, kumpikaan miehistä ei ajatellut varsinaisesti mitään järkevää. Oli vain se silmänräpäys, joka kuitenkin keskeytyi nopeammin kuin olisi uskonut. Suudelmaan oli mahtunut pieni pala ikuisuutta, hetki, joka oli todellisuudessa kestänyt vain parisen minuuttia. Legolas tunsi sen tulon yhtäkkiä mielessään, se sai haltian silmät laajenemaan, ja astahtamaan taaemmas. Pimeys iski kuin puukko hänen mieleensä, väläytti kuvan liekehtivästä silmästä.
”Hän on täällä.”
Sisältä kuuluva huuto sai molemmat irrottautumaan mielten välille laskeutuneesta lumouksesta ja juoksemaan kädet valmiiksi aseilla muiden luokse. Haltija näki vain liekehtivän palantírin ja Aragornin käden, joka kurkotti sitä kohti. Miehen kaatuessa ennuskiven tyrmäämänä lattiaa kohti, hän toimi täysin vaistonsa varassa ja otti kiinni. Hän oli huolissaan Näkykiven aiheuttamista vahingoista, mutta aivan eniten hän välitti Aragornin virkoamisesta.
~**~
Pimeimpänä hetkenä, kun valo oli enää välähdys kaukaisuudessa ja mahdoton tavoittaa, haltija sai mielenrauhaa katseista Aragornin kanssa. Samalla tavalla kuin kosketuksista, jotka olisivat muiden mielestä kestäneet aivan liian kauan. Ojentaessaan tälle miekan, heidän yllään oli täysi yhteisymmärrys. Aragorn oli johtanut heitä sinne asti, viimeisen edessä olevaan taisteluun.
Taisteluun, jota käytiin vain Frodon puolesta. Mies tiesi todella, mitä piti tehdä, ja mitä tekisi sen jälkeen. Jos kumpikin jäisi eloon, hänellä olisi oikeutensa suudella Legolasta hengästymiseen asti, ja saada samalla täyttymyksensä. Pieninkään epäröinti ei näkynyt, hänen vaihtaessa nopean katseen haltijan kanssa ennen miekkojen kohottamista.
Mutta epätoivo oli saada hänetkin valtaansa, hänen saadessaan itse liian voimakkaan vastustajan. Hirmuisen miekan tullessa kohti, hän pelkäsi yhden viivähtävän hetken hävinneensä. Taistelu kuitenkin jatkui, ja nähdessään lähemmäs kamppailevan Legolaksen järkytykseen luisuneen ilmeen, hän tiesi saavansa apua. Niin usein toinen oli hänet pelastanut taitavilla nuolillaan, ettei yksikään kiitos ollut tarpeeksi.
Legolaksen silmistä hän oli nähnyt paniikin, ja valmiiksi iskevän kivun kuninkaan poismenosta. Hän kamppaili kuolemantuojaansa, isoa harmaata otusta vastaan. Hän näki hidastetusti ison miekan löytävän oikean kohdan iskeä, nopeammin kuin haltijan nuoli ehti lentää, ja jäi odottamaan tappavaa iskua jota ei koskaan tullutkaan. Olento kompuroi kesken kaiken pois, ja jossain kauempana Silmä kirkui ja väänteli tappiosta. Frodo oli onnistunut…
~**~
Vaalea, hoikkarakenteinen haltija tuijotti juhlallista toimitusta vakain silmin, ja katsoessaan kruunattua kuningasta hänen sydämensä lauloi ylpeydestä toveriin. Se riemuitsi kaikesta yhdessä koetusta. Aragorn näytti komeammalta ja arvokkaammalta, kuin koskaan ennen toimien kuten oikean kuninkaan kuuluikin: hän lausui ylväitä sanoja, ja käveli hitaasti väkijoukon läpi vastaten jokaiseen kumarrukseen aivan yhtä kunnioittavasti.
Hän astui pari askelta eteenpäin, huulilla hiipi tietäväinen hymy. Gondorin kuninkaan kasvot olivat vakaat, kun hän laski kätensä ystävänsä olkapäille.
”Legolas”, mies kuiskasi hiljaa. Nimeltä puhuteltu tiesi jotain mistä toinen ei tiennyt, tiesi Arwenista ja että jokin suurempi heidän välillään päättyisi sinä hetkenä. Hän tiesi rakastavansa, ja etteivät he milloinkaan voisi elää rakastavaisina. Silti hän hymyili, koska oli kiitollinen suudelmista, kiitollinen lempeästä kosketuksesta ihollaan, kiitollinen kaikesta saamastaan. Toisen äänessä oli jotain anovaa.
”Kiitos, että karkotit varjon ja teit häilyvästä sydämestäni vakaan. Kuolemattomuudesta on löytynyt lisää arvostettavaa, kiitos sen, me tutustuimme.””Legolas, eivät nämä ole hyvästit. Nyt kun Vihollista ei enää ole, voimme molemmat olla vapaammin. Kahdestaan.” Haltija vain pudisti päätään, myöhemmin hän ehkä surisi, muttei vielä silloin. Ei ollut surun päivä.
”Aragorn, toveruutemme jatkuu kyllä, mutta Arwen on täällä, ja hän on sinulle se tärkein.” Kuninkaan silmät levisivät, ja käsi heltisi olkapäältä, kun tämä käveli jäykin jaloin pois haltijan luota.
Legolas astui pois tieltä, eikä tuntenut katkeruuden myrkkyä mielessään parin sitten suudellessa. Hän oli pannut kaiken toivonsa Aragorniin, saanut tältä kaiken.
Olisiko hän silti voinut saada vielä muutakin? Yhteisen loppuelämän? Ei, sehän olisi ollut jo liian täydellistä.