Author: Dulz
Ikäraja: S
Genre: fantasia, outokumma. eksistentiaalista pohdintaa.
Haasteisiin: FinFanFun 1000 - 791. AbsurdismiSummary: Se nauroi ja hätkähdin jälleen. Nauru kuului stereoistani.A/N: Tämä ei tuo pöytään yhtään mitään uutta, ei outokumman eikä eksistentiaalisen pohdinnan kannalta. Istuin kylpyhuoneen lattialla väsyneenä pyykinpesuun ja maailmaan ja siihen, kuinka pitkälti elämässä vain toistetaan samoja asioita, ja ajattelin, miten kiva olisi olla kummitus.
Eksistentiaalista ja mahdotonta
Kysyin vaatekaappiini majoittuneelta kummitukselta, mikä sen keskeneräinen diili oli. Eikö se kaivannut elämää, no, elossa?
Se nauroi: ”Kuka kaipaa elämää?”
Sen nauru ei tullut sen himmeänhehkuisesta astraalikehosta, vaan kaikkialta. Hätkähdin.
”Mitä elämä edes on?” se esitti vuorostaan.
”Kipua ja nautintoa”, kohautin olkapäitäni: ”Appelsiinin maku kielellä. Auringon suudelma silmäluomilla. Hurmoksen huima. Väsymyksen paino hartioilla ja kivistävät lihakset.”
”Oravanpyörä. Samojen askelten kertaamista”, se totesi ja käpertyi paitojeni päälle, kerälle kuin kissa. Olin perinyt sen edelliseltä asukkaalta. Siitä ei ollut vuokrailmoituksessa mainintaa, ja kun vuokraisäntä pudotti tiedon minulle sivulauseessa avainten kera, oli jo auttamattoman myöhäistä. Kuvittelin ymmärtäväni, mitä se tarkoitti oravanpyörällä, mutta kysyin silti, mitä se tarkoitti.
”Elämä on toistoa. Tiedäthän, entropia on universumin laeista perimmäinen. Pyrkimys kaaokseen. Energian tasainen jakautuminen. Informaatiokato. Taistelu sitä vastaan vaatii työtä.”
”Senkin nörtti.”
Se nauroi ja hätkähdin jälleen. Nauru kuului stereoistani.
”Otat tästä kaapista paitoja, kunnes jäljellä on enää reikäinen bändipaita, käyttämätön oranssi toppi ja villakerrasto, jota et koskaan käytä. Sitten tuot ne takaisin, ja otat jälleen yhden kerrallaan käyttöön. Aina vain uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Miksi haluaisin takaisin siihen elämään?”
”Pyykkäys on vain osa elämää.”
”Kuten tiskaus, ja imurointi, ja ruuanlaitto, ja ruokakaappien täyttö, ja suihkussa käynti, ja hampaiden pesu. Alatko nähdä kuvion?”
Katsoin sitä neuvottomana. Neulomapuikot olivat unohtuneet syliini.
”Milloin viimeksi keskityit pelkästään johonkin täysin uuteen?”
Mietin. Olin kokeillut uutta kanakeittoreseptiä jokin aika sitten. Olin vaihtanut pyykinpesuainetta. Lukenut uuden kirjan, hitaasti, mutta varmasti. Olin käynyt uuden keskustelun, joka saattoi tosin olla vain variaatio vanhasta. Tämä keskustelu, tämä oli uusi.
”Etkö haluaisi voida keskittyä pelkästään niihin asioihin? Eikö olisi parempi, kun asioita saisi tehdä silloin kun haluaa ja vain niin monta kertaa kuin haluaa?”
”Rutiinit tuovat turvan tunnetta”, sanoin, vaikka mietin jo sitä sanoessani, kuinka suuri osa siitä oli vain ulkoa opittua.
Kummitus nauroi taas. Tällä kertaa en hätkähtänyt, vaikka ääni kuului korvani takaa. Vetäydyin kauemmas ja ääni seurasi minua.
Katsoin sitä syyttävästi: ”Olet asunut vaatekaapissani kohta vuoden.”
”Mutta voin lähteä milloin haluan ja joskus vielä lähdenkin”, kummitus nojasi leuan kämmeneensä: ”Voitko sanoa samaa? Pystyn edelleen maistamaan appelsiinin ja tuntemaan auringon ihollani, vaikka minulla ei olekaan enää ihoa, eikä makunystyröitä. Ja saan keskittyä tismalleen siihen mihin haluan. Miksi haluaisin, quote, olla jälleen elossa?”
Myönsin, että se kuulosti yhtä hyvältä kuin elämä, mutta olisin halunnut kysyä, eikö se kaivannut seksiä, tai kipeitä lihaksia, tai väsymystä, mutta olin nähnyt sen nukkuvan kokonaisia päiviä ja vastaavan vain murahduksin, enkä ollut valmis kuulemaan, jos kummituksilla olikin kokonainen orgiabordelli Amsterdamissa.
”Onko sinulla kuitenkin keskeneräinen diili?”
Nauru kaikui huoneen nurkista: ”Ellei lasketa sitä, että historia on vielä kesken.”
”Miten kummitukseksi sitten tullaan?”
”No mutta”, se kohotti kulmakarvojaan: ”jos kertoisin, et haluaisi käyttää ruumistasi loppuun.”
Suutahdin: ”En minä nyt katolta hyppäisi.”
Se nauroi keskeneräisen sukkani sisältä ja työnsi kiharaisen päänsä pelipaitani alle. Keskustelu alkoi olla ohi, vaikka minusta tuntui, että se oli jälleen ainoastaan kierrättänyt meitä kehää.
”Vielä yksi kysymys”, sillä olin todella utelias: ”Miksi puheäänesi tulee edelleen sinun suunnastasi, mutta naurusi tulee yhtäkkiä kaikkialta muualta?”
”Koska haluan niin”, se sanoi äänellä, joka tuli kaikkialta muualta kuin sen suunnasta: ”Ja koska kummitukset ovat mahdotonta taikuutta.”
Kurtistin kulmiani. Sitä oli turha pakottaa mihinkään. Olin oppinut sen ensimmäisen kerran yrittäessäni saada sen muuttamaan. Palaisin tähän jälleen kerran myöhemmin.
”Hyvä on, pidä salaisuutesi. Mitä katsotaan tänään? Brooklyn 99 vai Black Mirror?”
