Ficin nimi: Become to the wind
Kirjoittaja: Furico
Genre: Fluff, tosi lievä angst ehkäpä, Song fic
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Harry/?
Summary: ”…I’ve never ever felt this way before…”
Mitä enemmän asiaa mietin, sitä varmempi olen että haluan tavata sinut. Se yksi kuukausi todellakin muutti kaiken. En vieläkään ymmärrä miten lopulta päädyimme matkaamaan yhdessä. Tapasimme vain junassa, kun tulit samaan vaunuun kuin minä. Muualla oli täyttä joten istuit viereeni. Kun lopulta tunnistimme toisemme, keskustelimme hieman, mutta emme kuulumisien vaihtoa enemmän. Lopulta matkasimme vain yhtä matkaa.
”…And now I only want to see you more…”Warnings: Eka ficcini. Varokaa siis, se voi olla jotain kauheaa!
A/N: Biisi on Kaze ni naru - Become to the wind. Tuttu mm. Kissojen Valtakunnasta (The cats return).
http://www.youtube.com/watch?v=BDuUbv8wt1c&list=HL1341509401&feature=mh_lolz (anteeksi, en jaksanut alkaa leikkiä linkillä) Tuon biisin mukaan siis, tuohan on sitten englannin kielinen versio originaalista:
http://www.youtube.com/watch?v=9lIINd0yOn4&feature=relatedJa tosiaan eka ficcini, mistä ei pitänyt ensin tulla ficci. Sitten vaan innostuin ja homma karkas käsistä. Se, että tää kertoo Harrystä, ei oikeen tullut kunnolla esille, kuin parissa kohdassa. Yrittäkää silti saada jotain tästä irti. Kirjoitus virheistä yms. saa tietysti ilmoitella ja yleensäkkin kommentit on aina jees, laisinkin tähän
//Hahha, huomasin vasta nyt, että noi linkit on väärinpäin. ^^
Become to the wind
Hitaasti, vasten tahtoani käännän katseeni lasistani kohti ikkunaa. Auringon viimeiset valonsäteet valaisevat heikosti muuten niin hämärää huonetta. Pubin katossa roikkuu kyllä muutama, parhaat päivänsä nähnyttä lamppua, mutta niiden valo ei riitä huoneen kunnolliseen valaisuun. Nousen tuoliltani, maksan juomani, pakkaan tavarani ja lähden ovea kohti. Pysähdyn kuitenkin siihen paikkaan, kun joku avaa radion. Ääni säröilee hetken, mutta pian korviini kantautuu liiankin tuttu kappale.
”If only I could be wherever you are…”Liian monet muistot palaavat päähäni tuon yhden lauseen aikana ja mitään ajattelematta astun ulos. Syksyn viileä ilma pörröttää jo sekaisin olevia, mustia hiuksiani hieman. Lähden automaattisesti kävelemään, mutta en todellakaan tiedä mihin. Niinpä vain kävelen, tosin ainahan voisin ilmiintyä suoraan, tosin en edes tiedä minne olen menossa. Lopulta kappaleen sanat palaavat kuitenkin päähäni:
”…if only I could know what’s on your mind
if only I could tell what’s on mine…”Puhuminen. Se olisi varmasti auttanut asiaa. Tälläkin hetkellä matkaisimme jossain päin maailmaa… Mahdollisesti yhdessä. Toisaalta kaikki on vain oma vikani. Emme koskaan puhuneet mitään ylimääräistä, vain sen mitä tarvitsi, jos sitäkään. Keskityimme vain perille pääsemiseen. Loppujen lopuksi en voi syyttää sinuakaan tästä, enhän edes tiedä mitä mieltä olit minusta. Minun olisi pitänyt avata suuni ja sanoa mitä ajattelen. Halusin aina tietää mitä ajattelet päivät pitkät, mutta en uskaltanut kysyä. En uskaltanut, koska sinäkään et koskaan kysynyt mitään. Omalla tavallaan arvostin kovasti sitä, että osasit olla hiljaa seurassani.
”…if only I could show you how I feel…”Jos vielä näkisin sinut joskus, nyt tai vasta vuosien päästä, voisin kertoa sinulle mitä oikeasti ajattelen. Tai ajattelin, koskaan ei voi olla varma mitä ajattelee monen vuoden päästä. Tällä hetkellä antaisin mitä vain, jos saisin nähdä sinut ja kertoa tai näyttää mitä oikeasti tunnen.
“…if only you would look my way just this once
if only you would listen to my heart
if only you could see the love in my eyes…”Kovemman puhurin tuullessa minut melkein kumoon, huomaan tulleeni takaisin juna-asemalle. On siis aika sanoa hyvästit tälle kylälle. Kävelen lipunmyyntiin ja ostan lippuni seuraavaan junaan. Äkkiä huomaan miettiväni, että jos nyt näkisin sinut kauempana, tulisinko kumminkaan luoksesi. Uskaltaisinko oikeasti kertoa mitä tunnen? Tarvitsisiko minun? Entä jos nähdessäsi minut juoksisit oitis luokseni, tai entä jos lähtisitkin äkkiä pois? Entä jos huomaisit tunteeni pelkästään katsomalla minua? Niin, kaikki on vain ”entä jos”.
”…if only you would stay and be with me...”Jos tapaisin sinut ja kertoisin tunteistani, mitä sitten? Vastaisitko tunteisiini vai jättäisitkö minut taas? Eläisimmekö elämämme onnellisina loppuun asti vai jatkaisimmeko matkaamista tuppisuina? Liian paljon kysymyksiä ja koko ajan mieleeni tuli vain lisää. Pahinta siinä oli, että en koskaan saisi vastausta yhteenkään niistä. Olimmehan molemmat pakkomielteisiä matkustamiseen, kumpikaan ei pysynyt viikkoa kauemmin samassa paikassa. Sinä rakastit matkustamista ja halusit käydä kaikissa paikoissa. Minä taas pakenin huomiota. Tuhottuani Pimeyden Lordin kaikki vain pyörivät kimpussani. Joten lopulta päätin vain lähteä pois. Huomasin kuitenkin, että jotkut velhot ja noidat seurasivat minua koko ajan, joten jatkoin vain liikkeellä pysymistä. Kohtaamisen mahdollisuudet siis olivat todella pienet.
”…I’ve never ever felt this way before…”Mitä enemmän asiaa mietin, sitä varmempi olen että haluan tavata sinut. Se yksi kuukausi todellakin muutti kaiken. En vieläkään ymmärrä miten lopulta päädyimme matkaamaan yhdessä. Tapasimme vain junassa, kun tulit samaan vaunuun kuin minä. Muualla oli täyttä joten istuit viereeni. Kun lopulta tunnistimme toisemme, keskustelimme hieman, mutta emme kuulumisien vaihtoa enemmän. Lopulta matkasimme vain yhtä matkaa.
”…And now I only want to see you more…”Kaikki muisteleminen ja sinun miettimisesi tuo samanlaisen tunteen, kuin arvessani joskus oli, kun Voldemort vielä eli. Tämä kipu tuntuu vain sydämessäni. Muistan vieläkin elävästi ne päivät kun yhdessä vaelsimme keskellä metsää ja kun pysähdyimme ostamaan lisää ruokaa ja täyttämään vesivarastoja, milloin missäkin kylässä. Kovaääninen kuulutus kiskoo minut takaisin todellisuuteen. Oli minun aikani nousta junaan.
”…Oh baby would you take me by the hand
together we could fly across the land…”Juuri kun olin puoliksi astunut junaan, joku tarrasi käteeni. Seisoin junan ovi aukolla ja käännyn ympäri. Siinä hän oli. Hän seisoi suoraan edessäni ja piti kädestäni kiinni. En osannut kuin tuijottaa häntä. En voinut uskoa, että hän seisoi juuri nyt siinä edessäni. Kaikista maailman miljoonista paikoista hän oli täällä, samaan aikaan kuin minä.
”…da da da da
da da da da
you’re shining like the sun within my heart…”Hän astui hitaasti junaan ja tuli aivan eteeni. Yhä tuijotimme toisiamme pitäen käsistämme kiinni. Hitaasti hymy nousi huulillesi. Jos hymy voisi valaista, olisin jo sokeutunut siitä valon määrästä mitä hymysi aiheuttaisi. Yritin sanoa jotain, mutta suustani ei lähtenyt muuta kuin epämääräistä ääntelyä. Hymysi kasvoi vain entisestään, ja oli jo melkein kirjaimellisesti korvissa asti.
”…whatever I have been through
I’ll never feel blue
for I am here with you…”Lopulta aloin käsittää sitä, että todella olit siinä. Puristin kättäsi hieman kovempaan saadakseni vielä viimeisen varmistuksen olemassaolostasi. Pieni henkäys karkasi huuliltani enne kuin aloin puhua: ”Minä… Siis… Se mitä… Silloin kun…”. Pienellä eleellä hän hiljensi minut, ennen kuin sain asiastani kiinni. ”Tiedän. Minä tiedän.” Hän kuiskasi aivan hiljaa korvaani samalla kun halasi minua. Seisoimme siinä vieläkin, vaikka tunsimme kuinka juna lähti hitaasti liikkumaan. Huomasin kuinka silmiäni kirveli, mutta päätin että itkemään en ala. Pyyhkäisin huomaamattomasti vedet pois silmistäni.
”…da da da da da
da da da da da
I’m singing like I’ve never sung before
the world is so much brighter, and so much better
for you have come along.”
