HUOM! Jos et tiedä kuka Obito on, spoilaannut varmasti. Suomen julkaisutahtiin lukevat eivät spoilaannu, sillä minäkin olen yksi heistä! (Kukaan enemmän tietävä ei siis saa spoilata kommenteissaan mua 8 D) Teitä on varoitettu.
Kirjoittaja: Minä, Jacchi
Otsikko: Sun ei tarte olla yksin
Fandom: Naruto
Ikäraja: K-11 (ehkäpä liian korkea, mutta pysynpähän turvassa : D)
Hahmot: Kakashi, Hayate ja Obito (ei paritusta, mutten toki kiellä jos joku niin ajatella mielii)
Genre: Angst, draama, valoa-pimeyden-keskellä ja ystävä-auttaa-hädässä
Yhteenveto: Kakashi on mieli maassa Obitolle tapahtuneen takia, ja Hayate on ystävä.
Vastuuvapaus: Kishimoto-sensei omistaa Naruton ja sarjan hahmot, ja kaiken muun minkä hänen omakseen tunnistatte. Tarina on kuitenkin minun, enkä valitettavasti tienaa tällä yhtään rahaa.
A/N: Heissan, minä täällä! En yhtään muista, mistä tarkalleen ottaen inspiroiduin tätä kirjoittamaan, mutta valmiiksi sain kuunnellessani soittolistani hitaampia lauluja (mm. Rasmusta, Green Dayta, Juanesia, My Chemical Romancea, Queeniä...). Jotenkin mun mielestä Hayate on niin Kaksun kaveri, että halusin tällaisenkin kirjoittaa, ja kummatkin hahmot ovat oikeasti aika inspiroivia (ja muutenkin ihania :3). Tässä on muuten Hayaten pov koko tekstin ajan, kuten ilmi tulee. Mä tykkäsin kovasti päästä Hayaten pään sisälle, siellä oli jotenkin rauhoittavaa käydä. : D Toivottavasti tykkäätte, ja kommentoida saa! : )
Sun ei tarte olla yksin
Obiton kuolemasta kuultuani olin ruvennut seuraamaan etäältä Kakashia. Hän oli ystäväni ja olin huolissani, kuinka hän pärjäisi. Tiesin, ettei hänen surunsa ikinä helpottaisi kokonaan. Aina jäisi se pieni arpi sisimpään, vaikka elämä jatkuisikin ja olisi onnellinen. Siitä huolimatta hänen taakkansa voisi kevetä roimasti, jos hän antaisi itsensä kulkea omia polkujaan. Ja minä todella halusin auttaa häntä jatkamaan eteenpäin.
Vuosien aikana olin huomannut Kakashin olevan sellaista tyyppiä, joka syytti itseään tapahtuneista aivan liian helposti. Ei siis ollut ihme, että hän syytti itseään Obiton kohtalosta enemmän kuin mistään muusta. Tietenkin se oli väärin, ja vaikka kuinka yritimme kertoa, ettemme syytä häntä mistään, Kakashi ei kuunnellut. Vaikka kaikki muu muuttuisi, hän pysyisi ainaisena jääräpäänä.
Olin pitänyt hopeahiuksista ystävääni silmällä jo kotvasen. Hänen uudet rutiininsa olivat ottaneet paikkansa vanhojen väistyessä tieltä. Aamuisin hän ei enää käynyt lenkillä tai harjoittelemassa, vaan muistomerkillä. Hän oli käynyt muutamia viikkoja sitten pystytetyllä kivellä joka aamu, ystävänsä kunniaksi. Tyhminkin näki hänen kärsivän ja nuutuvan päivä päivältä pahemmin, elävän ilman toivoa. Ystäväni ei ollut kunnossa, väitti mitä väitti.
Oli raskasta katsoa hänen rypevän tuskassaan päivästä toiseen. Vaikka hän olikin ninja, ei hänen silti kuulunut selvitä tästä kaikesta omin voimin. Läheisen menetys oli sellainen asia, ettei mikään akatemian opetus voinut valmistaa ninjoja kohtaamaan sitä. Kaikki ihmiset reagoivat eri tavoin. Toiset purkautuivat ystävilleen, jotkut söivät ylenpalttisesti, muutamat työskentelivät kellon ympäri pitääkseen surun pois mielestään. Kakashi puolestaan vetäytyi omaan kuoreensa.
Siispä minun ei auttaisi kuin yrittää vähitellen vetää hänet ulos kotelostaan.
***
Tänään olin päättänyt tulla muistomerkille tarjoamaan tukeani. En voinut enää kestää sitä, kuinka en uskaltanut sanoa tai tehdä mitään, pelätessäni vääriä sanavalintoja ja eleitä. Kaltaisilleni vähän puhuville ihmisille pienetkin sanat ja eleet merkitsivät paljon.
Astuin pusikosta aukealle ja kävin vielä läpi hataran lähestymissuunnitelmani katsellen ystävääni takaapäin. Hän näytti niin pieneltä ja yksinäiseltä. Mieleni käski kiirehtiä hänen luokseen. En toivottavasti häiritsisi niin pahasti, sillä olinhan jo antanut hänelle omaa rauhaa parin tunnin ajan.
Hetkeen en kuitenkaan uskaltanut liikkua, mutta pakotin itseni ryhdistäytymään. Kakashi tarvitsisi tukea, eikä väärien sanojen pelkääminen auttanut yhtään ketään tässä tilanteessa.
Kävelin lähemmäs jättäen parin metrin raon väliimme.
”Kakashi…”
”Hnh?” Ystäväni kääntyessä kohtasin hänen silmänsä. Ne olivat sydäntä särkevän surulliset.
Kakashi oli nostanut otsasuojuksensa paljastaen Sharingan-silmänsä. Hänen hiuksensa sojottivat sinne sun tänne ja silmien aluset olivat mustat. Kakashi seisoi hartiat lysyssä ja huonoryhtisenä, väsyneenä ja lannistuneena. Koko hänen olemuksensa huusi apua ja tukea.
Kuroin välimatkaamme kiinni, kunnes olin aivan hänen edessään.
”Hayate? Olet tavallista kalpeampi, onko kaikki kunnossa?” Kakashi kysyi hieman hätääntyneesti, kun olinkin pysynyt hiljaa.
Tunsin itseni yhtäaikaa väsyneeksi, kiihtyneeksi ja ärtyneeksi. Hän oli aina kyselemässä vointiani, vaikka olisi itse millaisessa kunnossa tahansa. Ei minusta nyt tarvinnut kenenkään huolehtia, Kakashihan tässä oli kipeästi olkapään tarpeessa, enkä minä.
”Kakashi, minä olen kunnossa.” Enää en koittaisi päästä tätä tilannetta pakoon, minun pitäisi yrittää olla rohkeampi puheissani edes kerran. Vedin syvään henkeä, ja pakotin kysymyksen huuliltani.
”Oletko sinä?”
Hänen ilmeensä jähmettyi, mutta jähmettyneisyys ei kestänyt kauaa. Pian maski pirstaloitui jättäen jäljelle surullisen läheistään kaipaavan nuorukaisen.
Hitaasti Kakashi pudisti päätään ja pudotti katseensa minusta maahan. Astuin askeleen eteenpäin ja halasin häntä. Kakashi painoi päänsä olkapäähäni, ja tunsin paitani kastuvan kyynelistä. Silitin hänen selkäänsä lohduttavasti. Hän rutisti minua tiukemmin.
Kakashilla oli välittäviä ystäviä, ja vielä hän tajuaisi, ettei ikinä tarvitse olla täysin yksin. Vaikka välillä tulisi huonoja hetkiä, aina joku olisi valmis jakamaan huolet ja murheet hänen kanssaan. Kaikilla meistä olisi aina joku auttamassa tai tukemassa.
Tunsin silmieni kostuvan, ja halasin ystävääni tiukemmin. Hiljaa kuiskasin hänen korvaansa:
” Sun ei tarte ikinä olla yksin.”
