2. luku
Itseluottamukseni oli tipotiessään. Koko aamun olin jännittänyt ja miettinyt, mikä ei ollut yhtään minun tapaistani. Yleensä olin ulospäin suuntautunut ja suhtauduin kaikkeen asenteella: kaikesta selviää. Mutta en tänään. Kävelin ympyrää mattoni ympärille ja tuijotin kelloa. Se löisi aivan pian puoli yksitoista.
”Joko sinä tulet, Judith?” isäni huusi alakerrasta autonavaimet kilisten.
”Joo, ihan kohta”, huusin takaisin ja lopetin ympyräni kävelemisen.
Menin peilin eteen silottelemaan tummanruskeita, melkein mustia, hiuksiani, jotka olivat jälleen sähköistyneet. Mutisin itselleni jotain hiuslakan laittamisesta, mutta jätin asian sikseen. Näitä hiuksia ei hiuslakalla kuriin saatu. Lähdin puolijuoksua alakertaan ja menin isäni perässä hänen autolleen. Onneksi matka-arkku oli jo lastattu autoon, se oli lievästi sanoen painava.
...
Olin juuri laittamassa ovea kiinni, kuullessani isäni äänen: ”Etkö sinä ota Casanovaa mukaan?”
Ai niin tietenkin, Casa. En ymmärrä, miksi isän piti kutsua kissaa sen koko nimellä. Casanova ei edes sopinut sille yhtään ja se oli muutenkin liian pitkä. Minulle se oli nyt ja tulisi aina olemaan, Casa.
”No niin, katti. Alahan tulla”, sanoin valkoiselle kissalle, joka oli fiksusti jäänyt eteiseen odottamaan.
Se hölkytti kuuliaisena auton luokse, minä perässä, ja hyppäsi auton etupenkille.
”Haluatko sinä siihen jäädä?” isä aloitti hellästi leperrellen Casalle.
Hän oli toivoton kurinpitäjä. Ei Casa etupenkillä saanut istua, mutta joka ikinen tiesi, ettei isä osannut sanoa sille ”ei”. Minä kuitenkin olin vakaasti sitä mieltä, että etupenkki kuului ihmisille, ei kissoille.
”Alas ja takapenkille”, käskin lyhyin sanoin edes katsomatta kissaan.
Casa oli oppinut siihen, ettei minun kanssani kannattanut alkaa inttämään, minä voitin aina. Se hyppäsikin kiltisti alas, vaikka hieman sähisten minulle ja asettui vahtimaan takapenkille. Casa ei varsinaisesti pelännyt automatkoja, mutta ei se niistä tainnut pitääkään. Se pyöri väliin itsensä ympäri tai koitti tulla etupenkille. Vähintäänkin sen pää pyöri vimmatusti sivulta toiselle, kuten tälläkin hetkellä. Monet sanoivat sitä todella kauniiksi ja kehuivat sen hyvää käytöstä. Olihan se fiksukin ja oppi nopeasti talon kuin talon tavoille. Joskus minusta tuntui, että sillä oli jokin näyttämisen tarve suuressa ihmisjoukossa. Minun kanssani ollessaan se oli aivan erilainen. Kiltti se aina oli, mutta minua ärsytti, kun sen piti koko ajan tulla kiehnäämään syliini.
...
Matka asemalle sujui rauhallisesti, mitä nyt Casa hieman naukui rekan mennessä ryminällä ohi. Isä hyvästeli minua pitkään ja oli pillahtaa itkuun. Minä vain hymyilin hänelle ja sanoin, että tulisin taas jouluna käymään kotona. En minä kyllä lupauksestani hirveän varma ollut. Todennäköisesti viettäisin jouluni Siriuksen ja muiden Kelmien kanssa, ja tietysti Lilyn ja Marien. Mutta varmaan minä ehtisin käydä piipahtamassa kotonakin.
Isä lastasi matka-arkkuni kärryyn ja hyvästeli minut varmaan jo kymmenettä kertaa.
”Kyllä sinä pärjäät, isä. Sinulla on nyt koko talo käytössä ja voit tehdä mitä haluat”, koetin lohduttaa häntä, tosin aika kehnosti.
”Minulla on koko talo käytössä melkein ympäri vuoden”, isä naurahti väkinäisesti. ”Siellä on niin yksinäistä ilman sinua, ei ole ketään jolle puhua.”
Hänen katseensa kävi nopeasti Casassa ja minun teki mieli sanoa, että voisi kissa jäädä hänen seurakseen, mutta muutin mieleni. En haluaisi kuvitellakaan sellaista Casaa, joka olisi asunut puoli vuotta kahdestaan isäni kanssa. Se saisi ihan varmasti aina tahtonsa läpi. Ja minä tarvitsin kissaa, se oli ollut minun mukanani ensimmäisestä luokasta lähtien.
Halasin isää vielä pikaisesti ja lähdin kohti laituria yhdeksän ja kolme neljännestä. Seinää päin juoksemiseen tottui aika nopeasti, olihan se ihan hauskaakin. Casa ei vain oikein nauttinut siitä. Se yritti koko ajan pyristellä otteestani pois, mutta minä pidin sitkeästi kiinni, vaikka se upotti kyntensä käteeni.
Kaikki kävi aina nopeasti, hetken olin vielä jästien laituripuolella, sitten pelkkää mustaa ja pian näkyikin edessäni punainen pikajuna, joka lähtisi pian kohti Tylypahkaa. Näin muutamia ekaluokkalaisia, jotka katsoivat ympärilleen haltioituneina. Olihan kaikki niin hienoa ja uutta, muistan itsekin ensimmäisen vuoteni Tylypahkassa.
Olin halunnut heti koetella rajojani ja lähdinkin heti toisena yönä käytäville hiippailemaan. Enkä edes jäänyt kiinni, sitä kyllä ihmettelin. Olin nimittäin pitänyt hirveää meteliä kokonaan pimeässä ja hiljaisessa linnassa. Jälkeenpäin Sirius oli ollut hieman vihainen minulle siitä, etten ollut pyytänyt häntä mukaan, mutta en ollut edes ajatellut sitä. Kuten jo sanoin, me olimme Siriuksen kanssa niin samanlaisia persoonia.
Aina olin liian aikaisin asemalla. En nähnyt missään Lilya tai Marieta, enkä liioimmin Kelmejäkään, jotka tulivat aina viimetipassa. Istuuduin yhdelle tyhjistä penkeistä ja päästin Casan maahan. Se ei karannut ikinä mihinkään, se oli liian arka sellaiseen. Ja jos karkasi, se palasi luokseni miltei saman tien.
Ummistin hetkeksi silmiäni ja kuulin vain Casan äänekkään kehräyksen. Se kehräsi aina, vaikkei sitä silittäisikään. Siitä ei ottanut ikinä selvää.
”Judith!” kuulin Marien äänen huutavan minulle väenpaljouden keskeltä.
Hän oli tulossa tännepäin, todennäköisesti Lily mukanaan. Avasin silmäni hitaasti ja hymyilin heille vienosti. Heti heidän perästään kuului hirveä puheensorina, jonka aiheuttajista ei voinut erehtyä, Kelmit.
”Hei Marie ja Lily! Minulla on ollut teitä hirveä ikävä”, sanoin noustessani seisomaan ja halasin kumpaakin yksitellen.
”Etkö sinä halaa minua?” kuulin Siriuksen pehmeän ja ylivoimaisesti parhaimman äänen Lilyn ja Marien takaa.
James hymyili innoissaan ja melkein nauroi. Remus ja Peter tuntuivat olevan myös hyvällä tuulella. Olihan siitä kulunut koko pitkä kesä, kun he kaikki olivat viimeksi olleet koolla.
”Sirius kaipaa aina huomiota, jokaiselta vastaantulijalta”, James sanoi nauruaan pidätellen.
Muiden hämmästykseksi hymyilin autuaallisena Siriukselle ja halasin tätä onnessani. Tuntui kuin viime tapaamisestamme olisi kulunut todella kauan.
”Ja mitä tämä on tarkoittavinaan?” Lily kysyi närkästyneenä.
Tämä ei tosiaan ollut paras tapa kertoa hänelle, kohta alkaisi saarnaus. Irrottauduin Siriuksen otteesta ja tunsin lievän punan poskissani.
”Tietääkö…” aloitin lauseen ja nyökäytin päätäni kelmejä päin.
”Ei, mutta nyt tietävät”, Sirius sanoi tyytyväisenä. ”Minä ja Judith olemme nyt yhdessä.”
Jamesin hymy vaihtui epäluuloiseen katseeseen, mutta pian asia tuntui valkeavan hänelle.
”Ja tätä on kestänyt?” hän kysyi. ”Ehkäpä kolme päivää?”
”Tai kaksi?” Remus pisti väliin.
Tuo sai riittää nyt, minun pinnani oli ollut ihan tarpeeksi kireällä koko aamun, kun olin miettinyt oikeaa tapaa kertoa heille. En halunnut kuunnella heidän irvailujaan enempää. Eihän heidän mielipiteillään ollut väliä, koetin tolkuttaa itselleni.
”Itse asiassa koko kesän”, sanoi tuhahtaen, otin matka-arkkuni ja kutsuin Casan mukaani lähtiessäni kävelemään junalle.
Muut jäivät seisomaan hiljaa paikalleen, jopa Sirius. Olin jo unohtanut, kuinka erilainen hän oli Kelmien seurassa. Kaksin oli ollut mukavampaa, paljon mukavampaa.
Löysin tyhjän osaston nopeasti, sillä junan lähtöön oli vielä viitisentoista minuuttia ja muut oppilaat olivat vielä hyvästelemässä vanhempiaan. Casa hyppäsi penkille minun viereeni ja käpertyi keräksi. Se aloitti taas kehräämisen.
Koetin viedä mahdollisimman paljon tilaa penkeiltä, sillä en tosiaankaan kaivannut seuraa tällä hetkellä, edes Marien seura ei houkutellut, vaikka yleensä hän oli se, joka minua lohdutti. Ummistin jälleen silmiäni ja tällä kertaa koetin nukahtaa oikeasti. Juuri kun juna oli lähtenyt liikkeelle, kuulin ovelta koputuksen. Avasin oitis silmäni ja katsoin vihaisena ovelle. Yllätyin todellakin näkemästäni, Peter avasi oven, raahaten laukkua mukanaan ja tervehti minua.
”Hei”, sanoin hieman epäilevänä. Sirius oli varmasti lähettänyt hänet puhumaan minulle.
”Saanko istua tähän?” Peter kysyi ja viittasi paikkaa minua vastapäätä.
En ollut ikinä pannut sitä merkille, mutta Peter taisi olla kaikkein kohteliain Kelmeistä. Hän kysyi lupaa, toisin kuin muut ja harkitsi muutenkin visusti sanojaan.
”Tietysti”, sanoin koettaen asettaa naamalleni pirteän tekohymyn.
Peter työnsi arkkunsa penkkinsä yläpuolelle ja istui alas. Me olimme jonkin aikaa hiljaa ja tulin aika vaivaantuneeksi. En ollut tottunut puhumaan Peterille. Hän oli vain niin hiljainen ja jotenkin en ollut ikinä tuhlannut ajatuksiani häneen.
Casasta hiljaisuus taisi tuntua myös epämiellyttävältä, sillä se hyppäsi paikaltaan Peterin viereen. Silityksiä se kai halusi, minulta kun niitä ei enää paljoa herunut. Casa hieroi hetken itseään Peteriä vasten ja koetti päästä hänen syliinsä.
”Voin kyllä käskeä sen pois, jos se häiritsee sinua”, sanoin Peterille ja olin jo nousemassa ylös.
”Kyllä se saa tässä olla”, Peter vastasi aika hiljaisella äänellä ja silitti Casaa, joka oli haltioissaan, kun joku huomioi sitä.
”Se tahtoo aina olla huomion keskipiste”, sanoin hymähtäen jo hieman iloisemmalla tuulella.
Hiljaisuus jatkui edelleen. Vain pieni pehmeä Casasta lähtöisin oleva hyrinä katkaisi sen.
Ihmeekseni Peter aukaisi suunsa: ”Mikä tämän nimi on?”
”Casa. Tai siis Casanova, mutta ei kukaan kutsu sitä sillä nimellä, tai kukaan muu isäni lisäksi”, sanoin tyytyväisenä hiljaisuuden kaikkoamisesta.
”Casa, selvä. Minulla ei ole mitään eläintä mukanani, isän mielestä ne ovat turhia”, poika sanoi hieman pettyneen oloisena.
Katkonaisen rupattelumme keskeytti oven aukaiseminen. Siinä se taas nähtiin, Sirius ei osannut koputtaa.
”Voit lähteä saman tien, täällä ei ole istumapaikkoja jäljellä”, sanoin kylmästi samalla kun nostin jalkani koko penkin leveydelle.
”Älä nyt viitsi, Judith”, Sirius aloitti huokaisten.
Hänet keskeytti Casan vihainen sähinä. Se hyppäsi pois Peterin sylistä ja nosti selkäkarvansa pystyyn. Aloin nauramaan tälle, sillä en ollut tainnut nähdä Casaa ikinä yhtä vihaisena.
”Huomaatko, Casa ei oikein välitä sinusta. Voimme ihan hyvin jutella, kun pääsemme Tylypahkaan, siellä saamme olla rauhassa”, sanoin yhä kylmänkiskoisesti ja asetuin parempaan asentoon penkillä.
Onneksi Sirius ymmärsi lähteä näinkin hienovaraisella huomautuksella. Minä en todellakaan ollut juttutuulella. Minua väsytti, oli nälkä ja harmitti Kelmien ja Lilyn suhtautuminen minun ja Siriuksen suhteeseen. Kyllä me Tylypahkassa välimme saisimme selvitettyä, mutta nyt halusin olla rauhassa.
Peter ei avannut suutaan pitkään aikaan, eikä se minua sinänsä paljoa haitannutkaan. Casa kehräsi milloin Peterin ja milloin minun sylissäni. Se oli aivan taivaissa siitä silitysten määrästä.
”Miksi sinä edes tulit tähän vaunuosastoon?” kysyin yhtäkkiä, kun mieleeni tulvahti kysymyksiä.
”Äh, ajattelin vain, että kaipaisit seuraa ja muut olivat jotenkin… no, omituisia”, Peter vastasi takellellen.
Mietin hetken hänen sanomaansa ja tyydyin hymähtämään ennen kuin pommitin häntä lisää kysymyksilläni. ”Omituisilta? Puhuivatko he minusta pahaa?”
Peter naurahti jo paljon rennommin ja sanoi päätään pudistellen: ”Sinä olet todella vainoharhainen, Judith. Miksi Sirius puhuisi pahaa hänen tyttöystävästään? Oikeasti, hän on ihan hyvä tyyppi, vaikka joskus esittääkin… siis kyllähän sinä tiedät.”
”Tiedänhän minä, hän haluaa aina olla keskipiste ja hurmata jokaisen vastaantulijan. Kyllä minä siltikin tiedän, ettei hän välitä muista niin paljoa kuin minusta…”
Peter tyytyi hymähtämään lauseelleni ja tajusin itsekin olevani hieman turhamainen. Mistä minä pystyin tietämään, että Sirius rakasti minua? Hän oli ollut kanssani kesän, mutta merkitsikö se mitään. Kaikki oli mennyt pieleen heti, kun olimme tavanneet Lilyn, Marien ja Kelmit. Mutta antoihan Sirius minulle sen kauniin lasilinnun ja nimenomaan rakkauden merkiksi. Oliko se sitten jotain?
...
”Alkakaahan nauttia mahtavista antimistamme!” Dumbledore julisti ”puheensa” loputtua.
Tänä vuonna ei ollut Tylypahkassa tapahtunut juurikaan uudistuksia. Tai siis, ihan kuin olisin kuunnellut, mutta ei täällä uusia kasvoja opettajien rivissä näkynyt. Istuin Rohkelikon pöydässä parin tuolin päästä Kelmeistä. Vastapäätä minua istui Lily ja vasemmalla puolellani Marie. He taisivat olla jo aika turhautuneita, sillä en kai ollut huomioinut heitä tarpeeksi. Ajatukseni vei oikealla puolellani istuva poika, John. Hän oli vuoden nuorempi kuin minä, mutta todella komea. En minä hänestä ihan oikeasti pitänyt, siis olihan hän mukava tyyppi, mutta Siriusta minä oikeasti rakastin. Mitä pahaa siinä on, jos juttelee toiselle pojalle?
Railakas keskustelumme kantautui varmasti Kelmienkin korviin, sillä yhtä mittaa he kääntelivät päitään meitä päin. Yhtäkkiä huomasin Siriuksen nousevan tuolistaan. Hän käveli suoraan meidän luo.
”Etköhän sinä ole ruokailusi ruokaillut”, Sirius sanoi tyynellä äänellä Johnille ja veti tuolin hänen altaan ilman varoitusmerkkiä. ”Ala mennä!”
”Mitä ihmet…” John aloitti närkästyneenä melkein tiputtuaan lattialle.
”Etkö sinä kuullut? Älä koeta iskeä minun tyttöystävääni, vaan häivy!” Sirius huusi jo niin, että äänen täytyi kantautua myös opettajien pöydän luokse.
”Rauhoitu nyt hieman, Sirius”, sanoin hyssytellen.
”Neljäs reitti, yksitoista”, Sirius kuiskasi korvaani ja jatkoi kuuluvammalla äänellä: ”Minä talutan tämän herran ulos nyt.”
Katsoin lievästi järkyttyneenä tilannetta, mutta samalla pieni hymyn kare saapui kasvoilleni. Sirius ihan oikeasti välitti minusta ja nyt saisimme puhuttua asioita selviksi.
Näin, kun McGarmiva tuli puuttumaan tilanteeseen ja nuhtelevan Johnia raahaavaa Siriusta ihan kunnolla. Sirius sen kuin hymyili ja vastasi professorin esittämiin kysymyksiin niin viattomasti kuin suinkin. En viitsinyt puuttua tilanteeseen vaan jatkoin syömistä ja selitin Marielle, Lilylle ja Kelmeille tilannetta, jonka he olivat varmasti ihan itsekin nähneet.
...
A/N: Kommentteja? : )
