ikäraja: S
tyylilaji: horror, drama
paritus: Sirius/Severus
sanoja: 1174
a/n: mä olen siis päättäny ruveta kirjoittamaan juonellisia juttuja. ja nyt halusin vielä kirjoittaa kauhua, jota siis en ole koskaan aiemmin tehnyt. hmm... en osaa saoa, onnistuiko tämä nyt täysin, mutta mä pidän tämän juonesta. osallistuu Sataseen sanalla... tadaa: puoliväli. x) palaute suotavaa.
Puoliväli
Kun Sirius oli pieni, hän keksi hurjia kauhujuttuja, joilla hän pelotteli pikkuveljeään.
Severukselle hän kertoi kauhutarinan ainoastaan kerran. He olivat tyhjässä liemiluokassa piilossa vahtimestaria ja Severus tönäisi häntä kylkeen ja sanoi melko piikikkäästi:
“No, kerropa joku tarina nyt.”
Hän oli äreissään siitä, että Siriuksen tarinat olivat syy, miksi he alunperinkään olivat joutuneet piileskelemään tyhjässä luokkahuoneessa, mutta siitä huolimatta Sirius aloitti:
“Olipa kerran…”
Talo oli ollut tyhjillään vuosia, eikä kukaan koskaan uskaltautunut viittä metriä lähemmäs ruosteista porttia, joka aukesi pihatielle. Pihanurmi oli villiintynyt ja kasvoi horsmaa. Kolme kiemuraista omenapuuta kantoivat syksyisin vaivaisia hedelmiä, jotka kenenkään keräämättä putosivat maahan ja mätänivät ja mädän haju tuntui jatkuvasti, vuodenajasta riippumatta, leijuvan pihalla ja sen ympäristössä.
Kävelytie talon edustalla oli lohkeillut ja siivoton, ihmiset kiersivät mieluummin tien toiselta puolelta ja antoivat edustan olla hoitamattomana.
Kylässä, jossa talo sijaitsi oli perhe, johon kuului kaksi poikaa. Vanhempi, Fergus kiusasi jatkuvasti pikkuveljeään ja tämä antoi parhaansa mukaan
takaisin. Vasta kun isoveli muutti toiseen kaupunkiin, poikien välit paranivat hieman.
Sinä kesänä Fergus oli kuitenkin tullut viettämään lomaa kotiinsa ja kiusoitteli veljeään aina silloin tällöin.
Joten, kun hän yhtenä iltana antoi Benjylle mustareunaisen kirjekuoren, hän oletti tämän olevan taas yksi isoveljensä piloista.
Fergus oli kalpea kasvoiltaan ja näytti erityisen väsyneeltä. Hän katsoi Benjyä ja huokaisi:
“Kai minun täytyy antaa tämä sinulle.”
Benjy otti kuoren hieman epäillen ja kysyi varuillaan:
“Mikä se on?”
“En tiedä. Kuoressa on pala pergamenttia, mutta se on tyhjä. Joku antoi sen minulle kadulla, sanoi tuntevansa sinut.”
Benjy oli edelleen epäileväinen; hänen kaverinsa olisivat antaneet kirjeen suoraan hänelle, eivätkä varmasti Fergusille. Hän katseli kuorta. Siihen oli siistillä, pienellä käsialalla kirjoitettu: Hra. Benjy O’Neal
“Kuka sen antoi?” hän vielä yritti.
Fergus käänsi katseensa häneen ja hetken hän oli varma, että tämä vastaisi, mutta sitten poika vain pudisti hiljaa päätään ja sanoi:
“En tiedä.”
Benjy oli varma että Fergus valehteli.
Sänkyyn päästyään Benjy avasi kuoren ja sieltä tosiaan paljastui tyhjä pala pergamenttia. Tarkastellessaan lappua, Benjy käänsi sen ympäri ja silloin pergamentti alkoi kirjoittaa itseään.
Kirjoitus oli sitä samaa siistiä käsialaa, joka kuoressa oli ollut, tällä kertaa kuitenkin punaisella musteella.
“Hyvä herra Benjy O’Neal,
Minulla on ilo, kunnia ja etuoikeus kutsua Teidät saapuvaksi illalliselle luokseni. Saapukaa kello 9 eteiseeni ja hovimestarini ottaa Teidät vastaan.
Kunnioittavin terveisin,
Isäntänne nro 13”
Benjy ajatteli tyhjää taloa, hovimestaria ja isäntää, joka kutsuu itseään nro 13:si ja kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäpiitään.
Seuraavana iltana Benjy suorastaan hoputti itseään aikaisin nukkumaan. Hän söi iltapalansa kiireesti, pesi hampaansa jo puoli kahdeksalta ja sanoi äidilleen olevansa todella väsynyt ja menevänsä aikaisin nukkumaan. hän painotti vielä, ettei kukaan saanut häiritä häntä.
Sitten hän meni sänkyynsä ja toivoi pian nukahtavansa ja kello yhdeksän menevän ohi hänen huomaamattaan.
Kello tuli kahdeksan, kymmentä yli ja viisitoista yli. Benjy vaihtoi asentoa ja yritti saada hengityksensä tasaantumaan, jotta uni tulisi nopeasti. Puoli, kolmekymmentäviisi yli, viisitoista vaille.
Kymmentä vaille hänen ikkunastaan kuului hiljainen koputus. Kun hän ei reagoinut, koputus toistui hieman lujempana. Lopulta koputus oli niin luja, että koko talon seinät tuntuivat järkkyvän, ja viimein Benjy nousi ylös ja juoksi alakertaan ja ovesta ulos. Hän juoksi koko matkan talolle numero kolmetoista, sillä hän tiesi että kun hän kerran pysähtyisi, hän ei voisi jatkaa.
Heti tullessaan portille hän tunsi kuinka ilma oli paksua ja sitä oli vaikea hengittää, mädän haju täytti hänen koko ruumiinsa.
Päästessään sisään, häntä oli todella vastassa hovimestari. Manaliuksen kasvot olivat vääristyneet tuskasta, sen liikkeet olivat nykiviä ja kuvastivat suunnatonta kipua. Benjy ajatteli, että millainen ihminen pystyi saamaan kuolleen vääntelehtimään tuskasta.
Hänet ohjattiin suureen ruokailusaliin ja manaliuksen jättäessä hänet yksinään, sen suu muodosti äänettömiä sanoja: “auta, auta, auta.”
Ruokasalin toiselta puolelta ilmestyi kolme hahmoa. He olivat pitkiä ja sulavaliikkeisiä velhoja. Kahdella heistä oli naamiot kasvoillaan, mutta yksi hymyili valloittavasti ja tuli Benjyä kohti kädet levällään.
“Tervetuloa, tervetuloa. Minulla on loistava illallinen katettuna sinulle ja pikku ystävillesi.”
Hän tarttui poikaa lujasti olkapäistä ja johdatti hänet istumaan pitkän pöydän puolivälille. Samaan aikaan Benjyn takaa oviaukosta tuli kolme muuta poikaa, jotka näyttivät yhtälailla hämmentyneiltä kun hän itse.
Heidät kaikki istutettiin pöydän ääreen ja sitten heidän eteensä tuotiin lautaset, joilla oli siivu hohtavan valkoista lihaa.
“Syökää pojat, nauttikaa, me haluamme teidän olevan vahvoja.”
Benjy tunnisti pihvin. Se oli yksisarvisen lihaa.
Hän jähmettyi paikoilleen ja kieltäytyi koskemasta haarukkaansa tai lihapalaan. Hän yritti nousta, mutta jostain syystä hänen jalkansa eivät totelleet ja sitten oletettu numero kolmetoista jo katsoi häneen, suoraan häneen ja sanoi lujalla äänellä:
“Syö.”
Benjy taisteli, hän yritti nousta ja huusi jokaiselle kehonsa solulle, että nouse ja juokse, mutta hänen ei onnistunut nousta. Hänen katseensa juuttui miehen silmiin ja tämän ääni tuntui entistä houkuttelevammalta:
“Syö.”
Pikkuhiljaa Benjy näki kuin ulkopuolisen silmin, kuinka hänen kätensä nousi ja tarttui haarukkaan, samalla hänen toinen kätensä otti kiinni veitsestä ja hän leikkasi palan ja otti sen suuhunsa…
Liha tuntui kuivalta ja kumimaiselta, se oli kuin vahaa ja hän pureksi sitä hätäisesti samalla kun kuuma veri purkautui hänen suuhunsa. Sitten hän nielaisi.
Hän ajatteli tuntevansa muutoksen, kuinka jokin hänen sisältään tyhjeni kuin sitomaton ilmapallo. Hän katseli poikia ympärillään ja heidän silmiinsä syttyi ontto kiilto, armoton jano.
Hänen ruumiinsa syötti hänelle vielä puolikkaan lihasta ja tällä kertaa se oli helpompaa. Liha oli yhä kuivaa, mutta veri oli aina vain täyteläisempää, aina vain makeampaa, aina vain ravitsevampaa.
Ja sitten, äkkiä lumous haihtui. Benjy tunsi taas hallitsevansa oman ruumiinsa ja hän valahti lattialle. Hänen suustaan purkautui epätoivoinen huuto, sillä hän tunsi elämänsä jo loppuneen.
Illan isäntä tuli hänen luokseen ja polvistui hänen eteensä.
“On yksi keino, poika ja sen me haluamme sinulle tarjota”, mies sanoi lempeällä äänellä.
Hän viittasi kahdelle naamioituneelle miehelle ja toinen heistä tuli Benjyn luokse ja raahasi hänet viereiseen huoneeseen. Hänen äänensä oli ontto ja soinniton kun hän kysyi:
“Haluatko sinä Benjy-herra pelastua?”
Benjy nyökkäsi heikosti pystymättä ajattelemaan muuta kuin sitä, kuinka hän saisi onton tunteen sisältään pois. Velho tarttui naamioonsa ja veti sen kasvoiltaan. Hän hymyili leveästi paljastaakseen kaksi terävää kulmahammastaan.
“Minä imen pahan veren pois. Älä huoli poika, ei se tapa.”
Sen sanottuaan mies kumartui ja upotti hampaansa Benjyn kaulaan.
Tunne oli sanoinkuvaamaton. Benjystä tuntui kuin hänen ihonsa, sisuksensa, luunsa, kaikki olisi yritetty vetää pienestä reiästä suurella voimalla. Vampyyrin syljestä erittyvä myrkky lamaannutti häntä, mutta kipu pysyi vain ja kasvoi ja kun hän lopulta tunsi loppunsa tulleen, hänet revittiin takaisin.
Hän räpytteli vettyneitä silmiään palauttaakseen näkökykynsä, jonka kipu oli saanut hehkumaan punaista ja mustaa. Jokainen hänen lihaksensa oli turta kuin hän olisi nostellut painoja taukoamatta viimeiset kaksi päivää.
Vampyyri katseli häntä lievän kiinnostuksen vallassa, kuin kissa katsoo maljassa uivaa kultakalaa, ja sanoi sitten:
“Minä lopetan nyt ja sinä voit palata kotiisi. Mutta sinä tulet kun minä kutsun. Minä tiedän sen, sinä tulet. Vaikka mielesi päättäisi juosta maailmaan toiseen ääreen, sinun ruumiisi tuo sinut takaisin. Sinä tulet kun minä kutsun. Ja sinä välität tämän.”
Mies ojensi hänen hervottomiin käsiinsä mustareunaisen kirjekuoren, jonka päällä luki: Hra Vincent Keller.
Poika oli hänen luokallaan…
Kun Sirius lopetti puhumisen, Severus tuhahti:
“Typerä nimi, Benjy. Se on koiran nimi.”
“Äh, keksi itse sitten”, Sirius ärähti ja oikaisi jalkansa. Hän katseli harmissaan toiseen suuntaan.
Severus nousi ylös ja ojensi Siriukselle kätensä välittämättä tämän mielipahasta.
“Sitä paitsi, se olisi ollut parempi jos vampyyri olisi ollut sen isä. Se olisi ollut parempi.”
*
