A/N: Nyt en ehdi kommentoimaan viestejänne, mutta teen sen sitten joku päivä ja ajan kanssa.
Epilogi ~ KaikkeusBellaPoV
Tokkurainen olo. Päässä humisee. Kaikki on epätarkkaa, mistään ei löydy valoa. Hiljaisuus vaanii huoneessa, sen voi vaistotakin.
Tunnen ihoni nousevan kananlihalle kun nousen istumaan sängyllä – kenen se sitten onkin.
Ravistelen päätäni ajatuksiani selkeyttääkseni, mutta se vain pahentaa oloa. ”Auts”, voihkaisen ja lasken pääni polvia vasten. Nyt pyörryttää, oksennus nousee kurkkuun.
Pian tunnen lempeän käden harteillani, mutta se ei ole Edward. ”Bella, ihan rauhassa”, mies sanoo hellästi.
”Carlisle?” henkäisen pienesti ja oksennan saman tien sängylle. ”Anteeksi”, piipitän hänelle ja yritän saada silmäni paremmin auki.
”Bella. Sinun täytyy levätä vielä”, hän painottaa tiukasti korvani vierestä. Murahdan jotain vastaukseksi ja ollenkaan ajattelematta painan pääni Carlislen rintaa vasten.
Hän säpsähtää, mutta rentoutuu sitten ja keskittyy hieromaan niskaani varovasti peukalollaan.
Huokaisen hennosti hymyillen. ”Mitä tapahtui?”
Carlisle lopettaa hierontansa ja katsoo minua silmissä aavistus pelkoa. Pelkoa, jota en ollut aiemmin huomannut hänellä.
”Ei nyt, myöhemmin”, hän vastaa lopulta ja ottaa kasvoni käsiensä väliin. ”Onko sinulla parempi olo? Missä tuntuu pahimmalta?” hän kyselee lääkärimäisesti vaihtaen nopeasti puheenaihetta.
”Olo on ihan ok, pyörryttää ja ajatukset tuntuvat sekavilta. Mutta ei minulla ole enää paha olo, tuo äskeinen oli vain jotain muuta”, luettelen hänelle rauhallisesti.
Carlisle nyökkää, epäröi hetken ja hipaisee huulillaan poskeani. Huokaisen jälleen tyytyväisyydestä ja helpotuksesta, Carlislen tuomasta viileydestä ja turvallisuuden tunteesta.
Epäröin itsekin hetken, ajatukset viivähtäen nopeasti Esmessä. Ne unohtuvat nopeasti, jäljelle jää vain minä ja hänen komea aviomiehensä.
Kohotan itsekin käteni hyväilläkseni hänen silkinsileää poskeaan, mutta luovutan, kun käteni ei suostu toimimaan.
”Entä Esme?” Onnistun kysymään, suurten ponnistusten avulla. Carlisle pudistaa päätään rennosti hymyillen, suukottaa päälakeani, ja katsoo taas. ”Hän ei saa tietää tästä.”
Ihmettelen, kun hän ei sano Edwardista mitään, mutta sitten muistan mitä hän teki minulle. Kiukku kuohahtaa nopeasti läpi kehoni, poistaen melkein kokonaan tokkurani. Puristan käteni nyrkkiin ja vetäydyn Carlislesta irti. Hän kysyy minulta huolestuneena jotakin, mutta en jaksa välittää.
”Missä Edward on?” kysyn rauhallisesti, vaikka sisälläni palaa sammumaton liekki. Carlisle epäröi vastauksessaan, mutta päättää vastata olotilani perusteella. Mitäpä minä voisin tehdä kun olo oli mikä oli.
”Keittiössä.”
Pyyhkäisen otsaani mietteliäänä ja nousen sitten seisomaan. Huojun hetken paikoillani ennen kuin löydän tasapainoni.
”Bella, nyt ei taida olla hyvä hetki”, Carlisle sanoo varovasti. Puristan huuleni yhteen vihaisena, mutta luovutan pian. Miehen koiranpentumainen ilme lepyttää minut, tekee minusta jälleen vahvan ja harkitsevan.
Kävelen Carlislen luo horjuen ja lysähdän hänen viereensä surkeana. ”Miksi minusta ei ole ikinä mihinkään?” Carlisle ottaa kasvoni jälleen käsiensä väliin ja tuijottaa minua tiiviisti. ”Kyllä sinusta on. Et vain ole löytänyt sitä kaikkea mitä sydämesi sisältää.” Puhuessaan Carlisle painaa kätensä hellästi sydämeni kohdalle piirtäen siihen sormellaan kyyneleen kuvan.
Hymyilen hänelle heikosti ja kumarrun kuiskaamaan hänen korvaansa. ”Suutele minua.”
Carlisle hymyilee pienesti ja painaa minut rintaansa vasten. ”Miten haluat, prinsessa”, hän lausuu ja sipaisee taas huulillaan poskeani.
Punastun mielihyvästä ja lasken pääni hänen olalleen, jotta hän ei näkisi minun punaisia kasvojani.
Nolostuksesta huolimatta kuiskaan itsekin hänelle ne pienet sanat. Sanat, joita en olisi uskonut lausuvani. ”Rakastan sinua, enkeli.”
Carlisle jähmettyy paikoilleen hämmästyneenä. ”Kuinka kauan?” Minulla menee hetki tajuta hänen sanansa, ennen kuin tajuan hänen tarkoittavan sitä, kuinka kauan olen ollut rakastunut häneen.
Mietin pienen hetken. ”Kaksi viikkoa, vaikka en olekaan paljastanut tunteitani kenellekään.”
”Niin kauan?” hän kysäisee ja rypistää kulmiaan suloisesti. Vastaustani odottamatta hän painaa huulensa minun huulilleni, lempeästi, rakastavasti. Suudelma on täynnä kiihkeyttä ja lämpöä. Se saa minut pyörryksiin, unohtamaan tämän helvetin typerän paikan. Sen paikan, jossa minulla on Edward. Toisessa paikassa minulla on Carlisle, ja siellä minä haluaan olla ja elää elämäni. Siellä minä haluan tuntea miehen rakkauden, haluan suudella häntä ajasta ikuisuuteen ja mennä ehkä pidemmällekin, kunnes me molemmat saavutamme huippumme.
”Minäkin sinua”, Carlisle henkäisee pehmeästi silmät tummina kiihkosta.
”Kuinka kauan?” Toistan hänen sanansa vaativana. Carlisle naurahtaa pehmeästi ja tarttuu käteeni omistavasti. ”Kauemmin kuin sinä”, hän henkäisee vihjailevasti ottaen minut syliinsä.
Välillemme laskeutuu painostava hiljaisuus, jonka Carlisle katkaisee muutaman minuutin jälkeen.
”Haluan, että menemme terassille katsomaan auringon laskun.”
Nyökkään ja kiedon käteni hänen kaulaansa. ”Minäkin haluan.”
Carlisle väläyttää säteilevän hymynsä ja nousee seisomaan pitäen minua tiukasti itseään vasten. Hän kantaa minut terassille ja käy istumaan portaille haaveilevana.
”Miksi täällä talossa on näin hiljaista?” kysäisen. Carlisle yskäisee vaivaantuneena ja puristaa kätensä tiukasti yhteen selkäni takana.
”Kerron myöhemmin, nyt haluan vain nauttia läheisyydestäsi ja tuosta upeasta auringonlaskusta.”
Hymyilen ja kiedon käteni tiukemmin hänen ympärilleen.
Nyt olen onnellinen, Carlisle on minun ja se helvetin kusipää Edward on jossain, luultavasti Rosalien sylissä. Ja saa ollakin, vaikka kokonaisen ikuisuuden.
"Älä itke, enkeli." Joku kuiskaa korvaani lempeästi. Ja minä en itkenyt, olin onnellinen.
The end**
