Title: Tunne, jolle ei ole sanoja
Author: Brunburga Blue
Rating: K-11
Genre: romance, fluff
Pairing: Sirius/Remus
Disclaimer: En omista Sirreä ja Remppaa vaikka kuinka haluaisinkin. Rowling omistaa kaiken tässäkin tarinassa paitsi minun mielikuvitukseni koukerot.
Enkä pyri tällä rikastumaan (eikä kukaan minulle tällaisesta siirappikliseemössöstä maksaisikaan).
Summary: Eräs ihana joulukuun aamu 1995.
A/N: Olen kirjoittanut muutamia ficcejä ennenkin, mutta tämä on ensimmäinen jonka juuri ja juuri kehtaan julkaista.
Kaikki muistaa että viimeisen joulunsa aikoihin Sirius oli onnensa kukkuloilla, right? No, tässä vähän selitystä herran hyvään tuuleen... Sisältää flashbackin, josta kyllä myönnän että siitä olisi saanut vaikka toisen ficin, mutta menkööt nyt näin. Varoituksen sana: kliseitä ja paljon. Mutta mehän rakastetaan S/R-kliseitä, eikö vain?
* * *
Kello oli juuri lyönyt yhdeksän aamulla Kalmanhanaukio kahdessatoista, kun Sirius Musta nousi aamutohveleissaan varovaisesti portaita kannatellen huolestuttavasti notkuvaa tarjotinta. Vielä muutama askel, ja hän olisi turvassa-
Naks! Yksi käytävän ovista avattiin yllättäen, ja Sirius hätkähti niin että tarjotin oli vähällä pudota.
"Huomenta, Sirius", huikkasi pirteän näköinen Harry, katsellen huvittuneena kummisetänsä tasapainoilua. "Mihin raijaat tuota viikon ruokamäärää?"
"Öh... Vien Hiinokalle", Sirius selitti virnistäen aurinkoisesti.
Harry katseli epäilevästi tarjotinta, jota Sirius yritti varsin epäonnistuneesti piilotella.
"Munan ja pekonin vielä ymmärrän", hän sanoi kulmat kurtussa, "mutta mistä lähtien hevoskotkan ruokavalioon on kuulunut paahtoleipää marmeladilla, lettuja, siirappia, suklaarinkeleitä ja... kukkia?"
"No totta helvetissä kuuluu", Sirius tokaisi hymyillen viattomasti, ja katosi käytävään jättäen Harryn tuijottamaan kummastuneena jälkeensä.
Vihdoin Sirius saapui turvallisesti omaan huoneeseensa lukiten oven visusti perässään.
"Huh, Harry tuntuu olevan joka paikassa, jouduin taas selittelemään hänelle-"
Hänen lauseensa katkesi hänen kääntyessään sänkyynsä päin ja nähdessään Remus Lupinin täydessä unessa, tuhisten hiljaa myllätyn vuoteen uumenissa.
Siriuksen kasvoille levisi hellä hymy. Hän laski tarjottimen yöpöydälle ja polvistui vuoteen viereen.
"Remuuuus..." hän sanoi pehmeällä äänellä, alkaen silitellä toisen aamupörröisiä hiuksia. "Et viitsisi aina nukahdella... Vaikka kyllähän sen ymmärtää, viimeöisen jälkeen... Tein aamiaista. Herätyyyys..."
Remus ei näyttänyt heräämisen merkkejä, hymyili vain pienesti, mutta sitä Sirius ei huomannut ollessaan niin keskittynyt toisen hiuksiin.
"Kamala bad hair day, Remus, kamala... Tiedätkö muuten, että sinulla alkaa olla aika paljon harmaita hiuksia? Älä vaan ala vielä kaljuuntumaankin, karvaton susi ei ole näyttävä ilmestys, varsinkaan tuuhean koiran rinnalla..."
"Kuulin tuon", Remus tokaisi silmät ummessa.
"Ai huomenta rakas!" Sirius hihkaisi niin kovaa, että oven ohi kulkeva Ron pysähtyi hetkeksi, kurtisti kulmiaan ja olkapäitään kohauttaen totesi vain, että Sirius oli ollut viimeaikoina vähän kummallinen.
"Ole vähän hiljempaa, kulta", Remus sanoi luoden Siriukseen moittivan katseen, pystymättä kuitenkaan olemaan hymyilemättä toisen yli-innostuneelle olemukselle, "tai paljastat meidät."
"Kullittelit minua taas!" Sirius huudahti sen näköisenä kuin olisi juonut juuri yliannostuksen Felix Felicistä. Tällä kertaa oven ohi sattui kulkemaan Hermione, joka ehti kuulemaan vain ensimmäisen tavun kun vastaantuleva Oljo vei äreillä aamutervehdyksillään hänen huomionsa.
Remus vilkaisi ovea ja nosti sormen huulilleen, unisissa silmissään kuitenkin lämmin tuike.
"Tottakai minä kullittelen sinua, mutta ei sitä tarvitse koko talolle huutaa."
"Kuule, Kuutamo, juuri nyt en välittäisi, vaikka koko talo, vaikka koko MAAILMA kuulisi. Olen niin onnellinen että voisin vain huutaa!" Sirius selitti säteillen, ja Remuksen mieleen nousi kauhukuva Siriuksesta ryntäämässä porrastasanteelle ja huutamassa alakerrassa oleville: "MINÄ RAKASTAN REMUSTA!"
"Oletkin huutanut ihan tarpeeksi yhdelle aamulle", Remus mutisi noustessaan istumaan, turhaan yrittäen estää suupieliänsäkin nousemasta.
"Tein meille aamiaista", Sirus julisti ja osoitti juhlallisesti tarjotinta. Remus katsoi hiukan epäilevästi Siriuksen (kieltämättä epäilyttävän näköisiä) kokkailuja, mutta Siriuksen kääntäessä häneen odottavan katseensa, hän loihti kasvoilleen puhtaasti ilahtuneen ilmeen.
Katsoessaan Siruksen säikyviä silmiä, hänen mieleensä piirtyi elävästi kuva siitä juhlanhumuisesta illasta heidän kuudentena Tylypahkan vuonnaan, kun hän tajusi, säihkähtäneenä ja hämmentyneenä, että voisi katsella kännistä Siriusta vaikka jokaikisenä iltanaan ja pitää tästä vain enemmän ja enemmän. Nyt, hetkeen Sirus ei näyttänyt päivääkään yli 16-vuotiaalta hänen hymyillessään onnellisena, silmät sirrillään.
"Kiitos, Anturajalka. Tulehan tänne."
Sirius pudotti aamutakkinsa yltään ja kömpi Remuksen viereen, ja Remus veti hänet lämpimään syleilyyn. Sirius vastasi siihen painautuen kiihkeästi toista vasten. Käsi eksyi hyväilemään yläselkää ja niskaa, piirrelen pieniä huomaamattomia kutittelevia kuvioita ja saaden Remuksen huokaisemaan. Siitä Sirius innostui ja suuteli Remuksen kaulaa, leukapieltä, korvaa...
"Älä taas aloita", Remus ähkäisi, vaivoin hilliten hurmionsa, "tai jää aamiainen syömättä."
"Niin tosiaan", Sirius havahtui ja silmänräpäyksessä tarjotin, jolla oli Siriuksen taidokas kuuden lajin aamiainen, oli Remuksen sylissä. "Syö!"
Sirus seurasi herkeämättä pekonin matkaa Remuksen suuhun, kuullakseen tuomionsa. Remusta alkoi naurattaa: Sirius näytti ihan kerjäävältä koiralta.
"No, miltä maistuu?"
"Oikein hyvältä, Anturajalka", Remus sanoi lempeästi, nappasi haarukkaan pekonia ja vei sen Siruksen suuhun. Pian ei koko aamiaisesta ollut jäljellä muruakaan.
"Jos joku nyt ryntäisi sisään", Remus tuumi mietteliäänä, "tätä olisi kyllä vaikea selittää. Miksi me istuisimme pelkissä alushosuissa samassa sängyssä syöttämässä toisiamme..." Ja Sirius näki miten Remuksen totinen ilme muuttui hitaasti nauravaiseksi. Hellyys läikähteli hänen sisällään. Hänen vakava, vastuuntuntoinen, kaikesta huolissaan oleva Remuksensa. Katsoessaan vieressään puolimakuulla köllivää miestä, painautuessaan tämän vielä unenlämpöiseen ihoon kiinni, Sirius näki sielunsa silmin jälleen sen pojan, joka oli tunnilla syventynyt työhönsä ja jolle Sirius lähetteli lappuja. Ja jokaisen hymyn, jonka nuo laput saivat aikaan, Sirius oli tallettanut aarteeksi sydämeensä. Jokainen päivä, jona hän oli saanut Remuksen nauramaan, oli täydellinen.
* * *
"Anturajalka... Mitä ajattelet silloin kun taiot suojeliuksen?" kysyi kokeisiin kertaava 16-vuotias Remus istuessaan sängyllään kirjapinojen keskellä.
Sirius, joka oli nojatuolissaan esittänyt lukevansa loitujen kirjaa ja oikeasti tuijottanut Remusta haaveksivasti viimeiset puoli tuntia, punastui rajusti.
"Anturajalka?" James tivasi omalta sängyltään Siriuksen oltua pitkään hiljaa ja vilkuiltuaan hätääntyneenä ympäri huonetta kuin etsien jotakin jota voisi sanoa ajattelevansa. "Vastaa nyt hyvä mies Kuutamon kysymykseen!"
Sirius mutisi jotakin ja yritti esittää syventyvänsä kirjaansa.
"Hän ajattelee tietysti jotakin niistä sadoista tytöistä, joiden kanssa on hommaillut - tai varmaankin kaikkia niitä yhtäaikaa hänen vuoteessaan", Peter räkätti toiselta puolen huonetta.
Sirius nosti katseensa Peteriin ja hänen kasvoiltaan paistoi halveksunta. James yritti nauraa koko tilanteelle, mutta hänestä tuntui - Siruksen ilmeen perusteella - että Peter oli melkoisen väärässä.
"Se... se on henkilökohtaista", Sirius murahti.
Seuraavana päivänä Sirius istui taikajuomien tunnilla erittäin ahdistuneena. Hän ei kyennyt keskittymään mihinkään eikä irrottamaan katsettaan edessään istuvan Remuksen keskittyneensä niskasta ja kullanruskeista hiussuortuvista, joille hän olis vain halunnut painaa kasvonsa ja humaltua tämän tuoksusta. Sirius olisi nauranut siirappisille ajatuksilleen, eilleivät ne olisi olleet niin pelottavan tosia. Hän epäröi, repäisi sitten vihkostaan palasen, kirjoitti siihen jotakin, epäröi taas - tällä kertaa pitkään - ja tökkäsi sitten Remusta selkään. Tämä säpsähti kuin hereille transsista, kääntyi ja katsoi Siriusta hämmästyneenä. Sirius ojensi lappua tuijotellen lattiaa posket punaisina. Remus kääntyi takaisin, ja varmistettuaan Kuhnusarvion olevan toisella puolen luokkaa, avasi taitellun lapun.
Siinä luki vain: Sinua. * * *
"James ei ollut uskoa että sinä oikeasti pilasit sinä päivänä koko liemen ensimmäistä kertaa koko koulun aikana, ja vain jonkun minun antaman lapun takia", Sirius hekotti. Remus nauroi ja kaappasi Siriuksen syleilyynsä, niin että tämä makasi puoliksi Remuksen päällä, pää hänen rintakehällään.
Tällaisina hetkinä kaikki on hyvin, Remus ajatteli painaen poskensa Siriuksen hiuksille. Hän oli niin kiitollinen niin paljosta: siitä että Sirius oli taas hänen; siitä että he saivat asua yhdessä; siitä että Sirius toi hänen mieleensä kaiken ihanan mitä oli ollut; siitä että Sirius muistutti häntä kaikesta mikä elämässä oli hyvää.
Sirius kuunteli Remuksen tasaisia, voimakkaista sydämenlyöntejä, ja tuo ääni toi hänen mieleensä lisää muistoja jostakin kaukaa, melkein kuin toisesta, lähes unohdetusta elämästä.
"Muistatko kun me olimme kihloissa?" hän kysyi raukeana.
"Emmekö sitten enää ole?" Remus ihmetteli.
Sirius etsi Remuksen vasemman käden omaansa ja vei sen lähelle Remuksen kasvoja.
"Ei sormusta", hän tokaisi kuulostaen pahastuneelta.
"Äh, tästähän on puhuttu. Kun jouduit Azkabaniin, halusin vain unohtaa sinut joten heitin sormuksen pois. Entä itse, ei sinullakaan ole sitä enää."
"Azkabanissa minulta vietiin kaikki", Sirius sanoi ontolla äänellä. Hän tunsi Remuksen lämpimän käden alkavan silitellä selkäänsä. Äänetön pyyntö:
Ei muistella niitä asioita enää."Remus..."
"Hmm?"
"Oletko miettinyt että... ehkä meidän pitäisi vain... kertoa muille?"
Remus vastasi toisen arkaan katseeseen, joka tuntui kysyvän:
haluathan sinäkin, haluathan?"Luulen", Remus vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen, "että on parempi kertoa vasta kun Voldemort on kukistettu. Asiat ovat muutenkin niin sekaisin ja Harrylla on niin vaikeaa, etten haluaisi aiheuttaa yhtään enempää hämmennystä."
Sirius nyökkäsi ja hänen silmänsä alkoivat taas loistaa. "Olet oikeassa. Ja meidän täytyy auttaa Harrya kaikin keinoin, sekä toisten että meidän vuoksi. Mutta lupaathan, että kun rauha on palannut, me kerrotaan heti?"
Remus hymyili Siriuksen anovalle katseelle.
"Lupaan."
Kummankin mielessä häivähti varjo -
entä jos tuota päivää ei koskaan tulekaan? Mutta toisen huumaava läheisyys häivytti kaiken pahan ja uhkaavan, eikä noiden kovia kokeneiden miesten sydämiin mahtunut sillä hetkellä muuta kuin valoa ja rakkautta.
Sirius painautui tiukemmin kiinni Remukseen. Niin hellä, lämmin, rauhoittava, ihana. Hän tunsi silmiensä kostuvan, ja avasi suunsa kuin haluten sanoa jotakin, mutta tajusi ettei sille, mitä hän tunsi, ollut sanoja. Eikä tarvinnutkaan olla, sillä Remus tunsi täsmälleen saman tunteen. Sen, jolle ei ole sanoja.
