Ficin nimi: Aina unissani, aina mielessäni
Kirjoittaja(t): Minä, eli Lööperiikka
Oikolukija/Beta: ei ole
Tyylilaji/Genre: Draama, Romance
Ikäraja: S
Fandom: Twilight
Paritus/Päähenkilöt: Edward/Bella Bella/Mike
Yhteenveto/Tiivistelmä/Summary: Edward jättää Bellan ja lähtee Alaskaan.
Varoitukset:
SPOILAA UUTAKUUTAA/N: Tämän on ensimmäinen
ficci kolme ficinhaasteesta johon osallistuin. Kappale jonka sanoja tässä on on nimeltään Joka paivä ja joka ikinen yö. Kirjoitus virheitä luultavasti on. Kommentoida saa ja pitääkin! Haukut ja kehut ovat tervetulleita
EdPow.
”Ja kuitenkin lähelläsi tuskin uskallan hengittää
Vaikka vuoksesi myrkkyä joisin voisin karhuja kengittää”Miksi sinun pitää tuoksua
noin herkulliselta? Olla
noin kömpelö, mutta aina
niin ihanan suloinen?
Vedin ensin syvään henkeä ja sanoin:
”Bella, me lähdemme.”
Hänkin veti henkeä ja sopersi:
”Miksi jo nyt? Enää yksi vuosi-”
Keskeytin hänen lauseensa ja ryhdyin keksimään selitystä.
”Bella, nyt on korkea aika. Kuinka pitkään me voisimme enää asua Forksissa muutenkaan? Carlise näyttää tuskin kolmikymmenvuotiaalta, ja hän väittää olevansa nyt kolmekymmentäkolme. Meidän pitäisi joka tapauksessa aloittaa alusta jossain muualla.”
Hän näytti hämmentyneen vastauksesta, hän ei selvästikään ymmärtänyt me sanaa. Ja siksi hän katsoikin minua kysyvin silmin, minä vastasin katseeseen kylmästi.
”Kun puhut ”Meistä” -” hän kuiskasi mutta jälleen keskeytin hänen lauseensa.
”Tarkoitan minua ja perhettäni.” sylkäisin suustani. Tätä kohtaa tässä kaikessa olin kammonnut eniten, sitä että joutuisin särkemään hänen sydämensä.
Hän käänsi päänsä hämmentyneenä. Minä odotin ja odotin.
Hän yritti suostutella minua ottamaan hänet mukaani. Hän kertoi ettei Jasperin hyökkäys merkinnyt mitään. Niin eihän se merkinnytkään mitään, veljeni olisi vain voinut tappaa tyttöystäväni hetkessä! Minun silmieni edessä! En voisi sallia että se tapahtuisi toistamiseen. Tiesin että minulla oli enää yksi vaihtoehto. Minun pitäisi särkeä hänen sydämensä, pahimmalla tavalla.
”Minä en halua sinua mukaani.” Lausuin sanat hitaasti ja selvästi. Aivan kuin puhuisin hidasjärkiselle. Hän näytti napanneen syötin. Hän uskoi mitä minä sanoin! Eikö hän tuntenut minua ollenkaan?!
”Sinä… et… halua minua.” hän lausui sanat tunnustellen.
”En” vastasin kylmästi. Hän katsoi minua jälleen silmiin.
”Se muuttaa asiaa” hän sanoi asiallisesti, minun olisi tehnyt mieli nauraa. Hän puhui kuin olisin sanonut jonkin arkipäiväisen asian.
Ryhdyin selvittämään asiaa katsellen puidenlomaan. Minua huoletti yksi asia, ei
-minua kauhistutti yksi asia: se että hän satuttaisi itseään. Tiputin hetkeksi viileän kuoreni ja vannotin häntä tekemästä mitään typerää ja holtitonta.
”Ymmärrätkö?” kysyin huolissani. Hän nyökkäsi. Mitä muutakaan mahdollisuutta hänellä olisi olut? Sillä hän ei halunnut satuttaa minua. Enhän minäkään häntä olisi halunnut satuttaa mutta minun oli pakko: minä rakastin häntä liian paljon nähdäkseni hänen kuolevan, tämä oli parempi vaihtoehto.
”Minä lupaan sinulle yhden asian. Minä lupaan ettet näe minua enää koskaan.
Minä en enää palaa. Sinun ei tarvitse käydä tätä enää vuokseni läpi minun vuokseni. Voit jatkaa rauhassa elämääsi ilman, että minä sekaannun siihen. Aivan kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan.” Hän tärisi, kohta hän pillahtaisi itkuun. En kestäisi sitä. Vakuuttelin että hän kyllä unohtaisi minut pian. Hän oli huolissaan minun muististani. Hän kysyi unohtaisinko hänet. Sanoin jotain kiertelevää vastukseksi. Enhän minä ikinä voisi unohtaa häntä. Hänhän oli minun elämäni!
”Hyvästi Bella.” sanoin rauhallisella äänellä.
”Odota” hän vaikeroi.
”Pidä itsestäsi huolta.” henkäisin hänen ihoaan vasten. Tämä olisi viimeinen kerta kun näkisin hänet. Halusin nostaa hänen leukaansa ja suudella häntä suulle. Mutta tyydyin vain otsaan. En saisi ihmetyttää häntä. Hänen pitäisi uskoa etten rakastaisi häntä.
Äkkiä käännyin poispäin kiihdytin vahtini juoksuksi ja jätin rakkaani taakseni. Tunsin kurkussani kuristavan tunteen ja join hänen vuokseen myrkkyä. Olin aloittanut elämäni Helvetissä.
BelPow
”Joka päivä ja jokaikinen yö sinua ajattelen
Joka päivä ja jokaikinen yö jonka sydämeni lyö
Ja kun herään yöllä yksin nimeäsi huutaen
Tiedän mikään ei palaa ennalleen” Ei tosissaan palaa enää ennalleen. Minä olin rakastunut vampyyriin, ja vielä sellaiseen joka oli janonnut vertani. Hän oli janonnut vertani enemmän kuin kenenkään muun ihmisen -tai eläimen -verta. Minun tuoksuni oli tehnyt hänet melkein hulluksi -niin kuin hänen tuoksunsa oli tehnyt minut.
Tuon jumalaisen vampyyrin nimi oli Edward. Edward oli omasta mielestään hirviö jolla ei ollut sielua, ja minä olin hänen pahaa aavistamaton saaliinsa. Saalis jonka hän voisi millä hetkellä hyvänsä tappaa. Hän ei ollut hirviö mutta paskiainen kylläkin oli. Hän ei ollut halunnut minua mukaansa. He - siis hän ja hänen perheensä - olivat muuttaneet jonnekin kauas. Carlisle, eli Edwardin ”isä” oli kertonut työ paikallaan heidän muuttavansa Los Anglesiin. Mutteivät sinne olisi muuttaneet -he eivät halunneet elää kuin ”oikeat vampyyrit”, Siis he eivät halunneet piileksiä päiviä.
He olivat muuttaneet minun takiani. Koska Edward ei enää rakastanut minua. Olihan siinä ehkä toinenkin syy: hänen veljensä oli hyökännyt minun kimppuun… Mutta se ei merkinnyt mitään! Minä rakastin häntä!
Kuuma kyynel vieri poskellani. Olin liian uupunut sipaisemaan sen pois. Hän oli paskiainen koska särki sydämeni, tuli aina uniini, hän oli aina mielessäni, aina sydämessäni.
Kaiken hyvän -tai tässä tapauksessa pahan -lisäksi hän oli varastanut kaikki itsestään tai perheestään muistuttavat tavarat. Hän oli näköjään päättänyt että minun kuuluisi unohtaa hänet kokonaan ja aloittaa uusi elämä Mike Newtonin kanssa. Päätin alkaa suunnitella tulevaa elämääni Miken kanssa että Alice näkisi ”tulevaisuuteni” ja kertoisi tästä Edwardille. Pirullista. Ajattelin mutta itsepähän oli minusta eronnut. Hymyilin hetkeksi Emmentin antamaa analyysiä minusta ”Peto naiseksi”. Sen jälkeen keskityin vain ja ainoastaan Miken ja minun tulevaisuuteen. Jota ei koskaan tulisi olemaan mutta eihän Edwardin sitä tarvinnut tietää.
EdPom ”Mike Newton? Et ole tosissasi?” kiljaisin ärsyyntyneenä Alicen ajatuksille. Alice vain kohautti olkiaan ja ajatteli:
”Itsehän sinä käskit hänen unohtaa sinut. Ehkä Mike oli ystävällinen ja ymmärtäväinen. Joten nyt Bella suunnittelee lapsia hänen kansaan.”
”No minusta Bella vain kostaa sinulle Alicen kautta.” Emmet ajatteli sohvalta.
”Miksi sinä noin ajattelet?” tiuskaisin. Emmet vain kohotti olkiaan ja ajatteli virnistäen:
”Olen naimisissa Rosen kanssa.”
”Maailma on kaunis vaikka tiedä en
Tiedätkö sinä mitä tarvitsen
Tunnen olevani lähelläsi vaikka kaukana oisinkin
Sen sinulle kertoisin, jos oisit minun ehkä voisinkin”
KUUKAUDEN PÄÄSTÄ:”Edward!” Rosalie kiljaisi kun tulin kotiin metsästämästä. Kuulin sillä hetkellä mitä hän ajatteli:
”Edward, Bella on kuollut. Hän hyppäsi kalliolta ja Alice läksi tukemaan Charlieta.”
”Ei!” karjaisin ja kaivoin puhelimeni taskusta näppäilin nopeasti Bellan numeron muistin sen yhä.
”Mitä?” matala ääni mumisi äkäisenä.
”Missä Charlie on?” kysyin hädissäni
”Hautajaisissa, kuka sinä olet?” matala mies ääni vastasi. Suljin puhelimen ja vastasin Rosalien ajatuksille.
”Charlie on hautajaisissa.”
”Maailmassa minne meen
Mitä siellä ilman sinua teen
Jonain päivänä kamppaillen pelkoni sokaisen
Sydän rinnassa pamppaillen tulen luoksesi tokaisen
Joka päivä ja jokaikinen yö sinua ajattelen
Joka päivä ja jokaikinen yö jonka sydämeni lyö
Ja kun herään yöllä yksin nimeäsi huutaen
Tiedän mikään ei palaa ennalleen” 
