Title: Elämä on... julmaa
Author: Cherina
Genre: Drama, Angst
Paring: Eip oo
Ikäraja: Noooo... kai se sellanen k-11 on... kai
Summary: Ensin on se paras ystävä, sitten ei. Miksi?
Warning: Kuolema (kirjotin muuten ekaks tähän vahingossa kuluma)
A/N: Noi kaikki tohon kuolemaan asti on tapahtunut mulle oikeesti, ja sitten mä vaan lisäsin siihen sen nyt kaikkia puhuttavan aiheen. Sikainfluenssan. Onneks tota kuolemaa ei oikeesti oo tapahtunu. Tällä osanotot kaikille niille, jotka ovat jonkun sikainfluenssan vuoksi menettäneet. Ja sitte tää osallistuu
Multifandom-haasteeseen. Ficci voi olla vähän outo, mutta antakaa pliis palautetta. Ai niin, henkilöt on kaikki oikeita, mutta nimet on vaihdettu. Joku tuttu voi tunnistaa henkilöitä.
Elämä on... julmaa”Hevonen!” kuului pilkkaava huuto, kun juoksin pallon kanssa Miiaa kohti. Juustoa muistuttava pehmopallo karkasi jaloistani huomioni herpaantuessa ja vieri vastapuolen pelaajalle. Siitäkös riemu syntyi, ja Miia kahden ystävänsä kanssa nauroi ja haukkui lisää. Pää painuksissa juoksin kohti Tittaa, joka pallon oli minulta saanut, kuin lahjaksi. Keltainen nauha kaulallani, joukkueeni merkki, valui jatkuvasti alemmas, niin että sitä sai olla koko ajan nostamassa ylöspäin, ettei kompastu siihen ja tule haukutuksi lisää. Pessi, tyttö omasta joukkueestani, yksi parhaista ystävistäni, nappaa pallon Titalta ja syöttää minulle. Halusin näyttää kaikille, että olen parempi kuin Miia ja hänen ystävänsä. Juoksin jälleen kerran kohti maalia, joka alkoi jo muodostua minulle painajaiseksi. Tehtyäni viisi maalia peräkkäin Pessin kanssa, Miia oli alkanut haukkua minua hevoseksi, ja huudella hävyttömyyksiä.
”Voi vittu varokaa, toi hevonen tulee taas”, Nana, yksi Miian jengistä, huutaa. Yritin olla välittämättä, ja potkaisin juustopallon Nanan jalkojen välistä siihen samaan maaliin, missä se oli viihtynyt monet kerrat aikaisemminkin. Hymyilin ystävilleni, kun astelin taas kerran omalle puolellemme katsomaan, kuinka Wilma ja Tessa, ystäväni, jotka olivat valitettavasti joutuneet Miian, Nanan ja Juulian kanssa samaan joukkueeseen, aloittivat pelin jälleen kerran. Hymy oli kuitenkin kaukana siitä nauravaisesta itsestäni, joka vielä ennen liikuntatuntia oli minua peilistä takaisin katsonut. Hymy oli pakotettu, eikä silmissä ollut sitä kuritonta pilkettä, joka aina hymyillessä sinne syttyi. Lucyanna, lempinimeltään Lusi, hymyili minulle, ja näytti peukkua. Virnistin hänelle, mutta en ollut varma, tulkitsivatko muut sen pikemminkin irvistykseksi.
Pelin jälleen kerran lähdettyä käyntiin, Titta sai pallon jälleen kerran. Juoksin häntä kohti tavoitteenani saada pallo häneltä pois. Titta, hyvä ystäväni, naureskeli, kun ajoin hänet ja pallon nurkkaan. Pieni naurahdus karkasi minunkin huuliltani, hetkeksi pystyin unohtamaan Miian. Hetki kuitenkin jäi lyhyeksi, kun tallasin vahingossa Titan varpaille.
”Auts! Taas sä kolhit mua, Miksu”, nauroi Titta minun pyydellessäni anteeksi varpaiden pahoinpitelyä. Ei Tittaa ollut sattunut, hänhän vain naureskeli vieressä, mutta Nanan seuraava kommentti sattui minuun todella pahasti.
”Vittu kai se nyt sattuu jos hevonen tallaa varpaille.”
Se sattui. Pahemmin kuin mikään. Tittaa ei ollut sattunut, ja hevoseksi nimittely ja vihjaaminen hienoiseen pyöreyteeni sai sappeni kiehumaan, mutta ajattelin vain, että Miia, Nana ja Juulia eivät olleet kyynelieni arvoisia. Sen lisäksi itkuni olisi vain hauskuuttanut tyttöjoukkoa ja antanut heille lisää naurettavaa. Purin huultani ja jatkoin peliä kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Varpaidentappamisoperaationi aikana Pessi oli saanut napattua pallon matkaansa, ja teki jälleen kerran maalin meidän joukkueellemme. Johdimme jo 8-0, mutta ilo oli poissa mielestäni. Kysyin Saijalta, haluaako hän hyökkäämään, että minä olisin päässyt kauemmaksi vastapuolen kiusaajista, mutta Saija halusi pysyä siinä missä oli. Huokaisten käännyin eteenpäin, haudanvakava naamio kasvoillani, jotka halusivat vain tuntea kyyneleet poskillaan ja itkeä.
Juulia, joka oli kaivanut juustopallon verkosta, oli keksinyt uuden leikin. Liikuntasalissamme oli ylhäällä pieni lehteri, jonne pääsi kuvaamataidonluokan vieressä sijaitsevasta ovesta. En ollut ikinä käynyt kyseisessä paikassa, mutta eipä se näyttänyt mitenkään kummoiselta. Pari riviä penkkejä, joilla saattoi istua katsellessaan salin tapahtumia. Muuten lehteri oli autio ja mitäänsanomaton paikka, pelkkä kolo seinässä. Nyt Juulia ja Nana yrittivät potkaista juustopalloa sinne, kolosta sisään, jottei sillä pystyttäisi pelaamaan. Opettajamme vain katseli vierestä, kun tytöt riehuivat ja potkivat palloa edes yrittämättä sanoa heille mitään. Siitäkös vasta riemu syntyikin, kun pallo sujahti kaiteiden välistä ylös, ja opettaja antoi kaiken lisäksi Nanan ja Miian lähteä sitä hakemaan. Näiden kahden poistuttua opettaja oli hetken hiljaa, jonka jälkeen lähti itse palloa hakemaan, koska eiväthän tytöt sitä tietenkään olleet tehneet.
Maalin vieressä Lusi, paras ystäväni, ja Lilja istuivat maahan ja viittoilivat meidät muut luokseen.
”Nyt pidetään taukojoogaa”, ilmoitti risti-istunnassa istuva Lusi. Kaikki istuivat lattialla, mutta joogaamisesta ei oikein tullut mitään kaikkien vain jutellessa toistensa kanssa. Lusi jutteli minulle, mutta puhe meni suoraan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Minusta alkoi tuntua hirveän yksinäiseltä, vaikka kaikki ystäväni olivat ympärilläni ja paras ystäväni aivan vieressäni. Yleensä olin todella puhelias ja porisin kuin papupata muille asioitani, mutta silloin kaikki katosivat matkalla aivoista suuhun ja sinkosivat luultavasti Marsiin, jossa pienet vihreät miehet niitä sitten luultavasti käyttivät. Alahuuleni alkoi uhkaavasti väpättää, ja pieni kyyneleen poikanen ilmestyi silmäkulmaani.
”Mikaela, onko kaikki hyvin?” viereeni ilmestynyt Wilma kysyi huolestuneen näköisenä. Wilma tiesi aina, jos minua harmitti jokin asia.
”Miksu, tuu säkin tänne!” Tessa huusi mäkihyppytornin huipulta. Oli kesä, partioleiri ja hirveä pyörämatka edessä. Ideana oli suunnistaa pyörien kanssa ympäri Tamperetta ja päätyä lopulta Lempäälään lippukunnanjohtajan asunnolle. Toinen rasti oli merkattu Hervannan mäkihyppytornille, jonka takaa se lopulta löytyikin. Minun ja ystäväni Marin saatua tehtävässä olleet karttamerkit selvitettyä, joku porukastamme keksi kiivetä tornin huipulle. Wilma, Tessa, Sanni ja Mari kiipesivätkin, mutta minä laskeuduin mäkeä alas pyöriemme luo, koska minusta kiipeäminen oli vaarallista ja hullun hommaa.
Pudistin vain päätäni Tessan kehoitukselle, ja aloin tutkia karttaa. Ajatukseni kuitenkin harhailivat ystävissäni, jotka pitivät hauskaa ilman minua. Yksinäisyys hiipi sisälleni, vaikka tiesinkin, että oli oma syyni, että olin yksin. Kaikilla muilla oli hauskaa, mutta minä olin yksin. Pitelemäni kartta sai kokea surullisuuteni ja repesi kahtia liian tiukasti puristavissa käsissäni. En olisi voinut vähempää välittää kartasta, toimihan se kahtenakin palasena.
Ystävieni laskeuduttua alas he alkoivat hehkuttaa, kuinka hauskaa ylhäällä oli ollut ja kuinka upeat näköalat sieltä oli. Tessa, Sanni ja Mari juttelivat keskenään, laittoivat tavaroita kokoon ja hörppäsivät tilkan vettä. Minä olin hiljaa, sanottava oli taas kerran lentänyt taivaaseen. Loppujen lopuksi hoputin heitä, ja lähdin taluttamaan vaiteliaana pyörääni hiekkatietä pitkin.
”Mikaela, onko kaikki hyvin?” Wilma kysyi je talutti pyöränsä viereeni. Tummanruskean polkkatukan ympäröimät laihat kasvot tutkiskelivat omiani huolestuneina. Hymyilin hänelle, ja vakuuttelin, että olin kunnossa. Wilma virnisti, ja jatkoi juttuaan jostain ystävästään, jotka olivat lähteneet Karibialle. Se yksinäisyyden tunne, joka oli hiipinyt sisälleni, haihtui nyt pois, ja jaksoin taas nauraa Tessan hulluille jutuille ja Marin töppäilyille.Avasin suuni, mikä oli virhe. Vaivalla sisällä pitämäni kyyneleet valuivat pitkin poskiani ja sopertelin jotain haukkumisesta. Hautasin kasvoni käsiini ja annoin pitkien, ruskeiden hiusteni valahtaa suojaverhoksi ympärilleni. Wilma nosti kätensä olkapäälleni, ja sanoi, ettei minun kannattaisi välittää heistä. He olivat vain kateellisia, kun osain pelata. Kyllähän minä tiesin, ettei heistä kannattanut välittää, ääliöitä koko joukko. Hetken nyyhkytettyäni Wilma veti minut ylös maasta ja halasi minua. Päästäessään irti hän katsoi minua myötätuntoisesti ja hymyili hiukan. Taas sama ”älä välitä” karkasi hänen huuliltaan. Nyt myös Lusi ja kaikki muut olivat nousseet seisomaan. Lusi veti minut luokseen ja halasi tiukasti. Oli helpottavaa tuntea joku lähellään, kun kaikki tuntui menevän pieleen. Lämmin kosketus sai kyyneleeni laantumaan, mutta silmäni olivat punaiset. Silloin olin iloinen siitä, että otsatukkani oli hieman ylipitkä, enkä ollut antanut äitini leikata sitä. Heilautin hiukset silmieni päälle, ne peittivät punaisuuden, mutta näin kuitenkin niiden alta.
Opettaja palasi juustopallo mukanaan saliin, mutta kaikki vain seisoskelivat meidän maalimme luona. Kaikkien pelihalu oli kaikonnut, ja kaikki vain apaattisina katselivat, kun Nana rynnisti kohti. Pessille ei ollut temppu eikä mikään napata pallo ja tehdä maali Miian väistäessä kohti tulevaa palloa. Vihdoin opettaja vihelsi punaiseen pilliinsä, ja pääsimme pois. Minä pääsin pois. Pois painajaisen luota, suoraan toisen luokse. En olisi enää ikinä nähdä Miian, Nanan tai Juulian ivallista naamaa, mutta surkean tuurini takia he tietysti istuvat minua vastapäätä. Istun vain hiljaa paikoillani odotellessani, että tytöt lähtisivät. Aikaa tuntui kuluvan ikuisuuden, sillä muuallakin pukuhuoneessa oli vaivaantunut hiljaisuus. Viimein ovi kolahti kiinni vaalean Miian perässä. Luojan kiitos.
Kelluuko kappale alkoholissa? Kirjaimet loistivat paperilla aivan käsittämättöminä, minulla ei ollut hajuakaan miten se olisi pitänyt laskea. Kohotin käteni, ja jäin odottamaan opettajan saapumista luokseni. Luokan perällä istuessani havaitsin myös Lusin haluavan apua. Kun Lusi sattumalta vilkaisi taaksepäin, muodostin äänettömästi huulillani sanat: ”Mikä tehtävä?”
”Kuutonen”, Lusi vastasi, ja virnisti. Pitkät hiusliehukkeet, jotka Lusi oli jättänyt vapaiksi korviensa eteen nutturaansa laittaessaan, reunustivat kasvoja, ja tumman meikin peitossa olevat silmät hymyilivät mukana. Minä virnistin takaisin opettajan tullessa minua kohti.
”Eli siis mun pitää laskea tän tiheys ja sitten verrata sitä alkoholin tiheyteen?”
”Juuri niin, ei siinä sen kummempaa”, opettaja valisti ja lähti kysymään seuraavan oppilaan asiaa. Nyt asia näytti jokseenkin selvemmältä, mutta tarvitsin laskimen. Laskinlaatikko oli luokan edessä, joten nousin tuoliltani, joka hieman narisi painoni kadotessa siltä, ja suunnistin kohti opettajanpöytää. Lakin numero yksi katseli minua pinon päällimmäisenä, joten nappasin sen ja käännyin jo lähteäkseni takaisin. Huomasin kuitenkin Lusin viittaavan edelleen, luultavasti samaa tehtävää. Kävelin hänen luokseen, eikä opettajamme sanonut mitään, vaikka vaeltelin ympäri luokkaa. Lusi todellakin oli vielä samassa tehtävässä, joten kumarruin hänen puoleensa auttamaan. Parin minuutin päästä tajusin, että tarvitsin oman vihkoni, jotta pystyin auttamaan tyttöä. Sininen ruutuvihko makasi elottomana niin kuin yleensäkin pulpetillani, kun hain sen ja kynän paikaltani, ja kävelin takaisin Lusin luo. Hoksasin, että pulpetin vieressä oli luokan seinustalla vapaita tuoleja, joten otin sellaisen ja istuin Lusin viereen tekemään tehtäviä.
”Ope, miks noi saa istua vierekkäin, kun mä en saa istua takana?” huutaa Inna, joka istuu luokan edessä häiriköityään tunneilla.
”He eivät häiritse muita”, opettaja totesi, ja minua alkoi naurattaa. Myös Lusin huulet nytkähtelivät siihen malliin, että pokka ei enää kauan hänelläkään kestäisi. Juuri sillä hetkellä Lusi nimittäin piirteli minun vihkooni kuvia muista luokkalaisistani. Pikku-ukko-Tommi oli jo ilmestynyt vihkoni marginaaliin, ja nyt vuorossa oli Jonin kuvan vuoro. Suumme kävivät jatkuvasti, kun keskustelimme kirjoista, pikku-ukkojen selvästä yhdennäköisyydestä malliensa kanssa ja kaikesta mahdollisesta, joka ei mitenkään olisi kuulunut fysiikantunnille. Mutta opettaja ei sitä huomannut, tai sitten ei vain välittänyt.
”Hei, katso tota puuta”, Lusi kuiskasi yhtäkkiä kesken kiinnostavan keskustelun kukkaruukuista. Katsoin ulos ikkunasta, mutta en nähnyt ikkunan edessä olevassa puussa mitään erikoista. Paljaita oksia, joista syksy oli pudottanut kaikki lehdet. Yksi lehti leijaili maahan osoittaakseen, että oli paras puussa roikkuja ja viimeisin tippuja.
”En mä nää mitään erkoista. Mitä pitäis?”
”Kato tota oksaa. Siinä on ihan selvä sydän.”
Ja niin siinä olikin. Yksi oksa oli kiemurassa ja näytti ikkunasta katsottuna aivan sydämeltä.
”Ihana”, huokaisin. ”Tosi söpö.”
”Niin on. Mä oonkin hyvä huomaamaan kaikkee”, Lusi vastasi ylpeänä virnistäen, ja näytin hänelle kieltä virnistäen samalla.
”Mä otan siitä kuvan”, sanon, ja tunnin loputtua kaivan kännykkäni esiin. Kamera räpsähti ja tallensi kuvan muistiinsa.
”Sä sitte lähetät ton mulle kun mä pääsen eroon tästä rämästä”, Lusi vannotti heilutellen omaa ikivanhaa kännykkäänsä.
”Totta kai mä lähetän. Miten vaan haluut.”
”Eikö ois siistiä mennä Englantiin ja pyytää Tom Feltonilta nimmarit?”
”Joo, ihan sairaan. Mä tulisin ainakin ihan hulluks jo siinä vaiheessa kun mä näkisin sen.”
”Tai sitten voitais etsiä sekä Tom että Daniel Radcliffe ja pyytää niitä halaamaan ja ottaa siitä kuva.”
”Tai jos ne vois pussata toisiaan ja sitten me otettais kuva.”
”Niinpä”, vastasin Lusille. Kauhistuksen päivä se, jolloin yhyttäisimme molemmat näyttelijät samassa paikassa samaan aikaan. Virnistin.
”Aww”, Lusi huokaisi vielä ja tuijotteli haaveksivan näköisenä taivaaseen. Ei taivaaseen, vaan kattoon, olimmehan sisällä. Seurasin Lusin esimerkkiä ja käänsin itsekin katseeni korkeuksiin. Hetken ajan siinä haaveksiessamme ja suloisten unelmiemme muodostaessa kuvia aivoihimme, Lusi huomasi jotain merkillistä.
”Hei Miksu, kato, katossa on rusina!”
Katossa oleva rusinamöykky alkoi naurattaa minua ja aiheutti totaalisen repeämisen. Todellakin asiasta kukkaruukkuun. Tai oikeastaan rusinaan.
Minä ja Lusi olimme erottamattomat. Lusi osasi aina naurattaa minua, ja aina riitti juteltavaa. Seitsemännen luokan alussa olimme molemmat luulleet, ettemme saisi uudelta luokalta yhtään ystävää. Nyt minulla oli Lilja, Pessi ja tietenkin Lusi. Rakas Lusi, jonka ollessa sairauden takia muutaman päivän koulusta pois minulla oli tylsää ja häntä ikävä. Mikään ei ollut silloin samanlaista. Sitten tapahtui jotain kamalaa.
Makaan omassa sängyssäni ja kastelen tyynyni kyynelilläni. Miksi? Sama kysymys poukkoilee aivojeni sisällä paikasta toiseen muuttamatta muotoaan.
”Sikainfluenssa on jälleen kerran vienyt keskuudestamme yhden henkilön”, pörröpäisen uutistenlukijan yksitoikkoinen ääni tunkeutui aivoihini samalla kun yritin lukea lähestyvään matikankokeeseen. Television ääni vain häiritsi keskittymistäni, eikä sitä kukaan oikeastaan katsellut, joten nousin sohvalta aikeenani sammuttaa se. Kuulin kuitenkin vielä uutisen lopun.
”Lucyanna Niemisen läheiset ovat poissa tolaltaan, eivätkä halua kommentoida tapahtunutta menetystä vielä mitenkään. Eilisyönä 14-vuotias tyttö menehtyi sikainfluenssan aiheuttamaan korkeaan kuumeeseen. Tytöllä ei tiedetä olevan muita tauteja, jotka olisivat voineet edesauttaa influenssan puhkeamista.En enää tunne kehoani. Ainoa asia joka vielä elää minussa on kipu. Viimeiset kaksi päivää olen vain maannut sängyssäni ja itkenyt itseni kokonaan kuivaksi. Äitini on pakottanut minut juomaan vettä syöttänyt kanakeittoa. Keittoa en syönyt, mutta suklaalevyt, joita pikkusiskoni toi, katosivat hetkessä nälkäiseen kitaani. Suklaa toi hetkellisen makeuden ja lämmön tunteen, mutta kun se lähti, palasi kipu entistä kovempana ja suussa tuntui karvas maku.
”Miksu, tässä”, Siina, pikkusiskoni, sanoo avattuaan oven ja seistyään hetken hiljaa oviaukossa. Käännän hieman päätäni, ja näen myötätunnon ja surun hänen silmissään. Otan hänen kädessään sulavan suklaalevyn, ja nyökkään. Kasvoni ovat itkusta turvonneet ja silmät ovat punaiset. Suolaisten kyynelieni jäljet viiruttavat naamaani ja suu on puristunut tiukaksi viivaksi, jottei itku pääsisi tunkeutumaan niiden ohi. Yksinäinen kyynel livahtaa silmäkulmastani kohti poskeani. Kohta sen seuraan liittyy toinen ja seuraavalla hetkellä niitä on koko joukko poskillani, osa valuu jo paidalleni.
”Sulle tuli vieraita, jotka haluavat välttämättä nähdä sut.”
Pudistan päätäni kyynelten valuessa vieläkin. Siina vilkaisee vääntyneitä kasvojani ja lähtee pois. Hautaan pääni jälleen kerran läpimärkään tyynyyni. Ajatukseni vaeltelevat ympäriinsä ilman, että minä saan niitä kiinni. Millään ei ole enää väliä. Mikään ei enää ole oikein. Miksi?
Yhtäkkiä tunnen, kun joku istahtaa sänkyni reunalle ja laskee kätensä selälleni. Käsi on lämmin ja kosketus pehmeä. Joku yskäisee kauempana, joten huoneessa täytyy olla toinenkin henkilö. En kuitenkaan käänny katsomaan tulijoita, vaan annan heidän läsnäolonsa sulautua minuun, niin että en kohta enää huomaa heidän olevan paikalla.
”Miksu hei, piristy nyt vähän. Ei elämä tähän lopu, vaikka se ensin siltä voi vaikuttakin. Aika parantaa haavat, vaikka et siihen nyt uskoisikaan.”
Tuttu ääni saa minut käännähtämään ympäri. Surullisesti hymyilevä Lilja katselee minua sänkyni reunalta, ja Pessi istuu lattialla. Nousen istumaan ja Lilja vetää minut luoksensa. Halaus on lämmin ja ystävällinen. Hautaan pääni Liljan vaaleisiin hiuksiin, joihin hän oli värjännyt violettia pari kuukautta sitten. Pessi nousee lattialta ja yhtyy halaukseen.
Se oli juuri sitä mitä tarvitsin.
Ystäviä.
A/N: There. Tom Feltonin ja Daniel Radcliffen varmaan suurin osa tunteekin, mutta niille jotka eivät tiedä tai muista, ne ovat siis Draco Malfoyn ja Harry Potterin näyttelijät.
Kommentteja toivoisin
