- Ficin nimi: Kaikella on seurauksensa
- Kirjoittaja: Hayles
- Ikäraja: K-11
- Genre: angst, deathfic, One-shot
- Fandom: Twilight
- Paritus: Bella/Edward/?
- Disclaimer: Jokaikinen näistä namupaloista kuuluu Stephenie Meyerille. En saa minkäänlaista korvausta tämän kirjoittamisesta, teen tätä vain koska haluan
- Varoitukset: Sisältää itsemurhan
- Summary: Kaikella on jonkinlainen seuraus. Joissakin tapauksissa seuraus voi olla pahempi kuin arvaisikaan.
- A/N: Eka mitä olen koskaan kirjoittanut. Kommentteja saa laittaa tulemaan
Uskon pystyväni parempaan, mutta jostakinhan se on aloitettava... Tiedän, että se on aika lyhyt, mutta koittakaa kestää!
Juoksen halki metsän. Kompuroin hieman, mutta en voi pysähtyä. Haluan pois. Ulos tästä kaikesta. En halua enää koskaan kuulla valheitasi, tyhjiä lupauksiasi. Ne vain satuttaisivat minua enemmän. Ihan kuin en satuttaisi itseäni tarpeeksi muutenkin.
Metsä loppuu kuin seinään. Pysähdyn paikoilleni. Kylmä merituuli hyväilee kasvojani. Tukkani menee sekunneissa takkuun, mutta mitä väliä sillä enää on? Kun kaikki on lopussa, mitä väliä sillä on miltä näyttää? Minusta se on niin, mutta sinusta en menisi niin takuuseen. Olit valinnut sijastani sen kauniimman. En voi käsittää. Vai onko sisäinen kauneus oikeasti vain rumien ihmisten keksimä käsite? Minä olen aina uskonut siihen, että ulkoinen kauneus ei ole tärkeää. Vaikka välillä uskoni horjukin perheesi seurassa. Mutta kenellä ei? Talo täynnä maailman kauneimpia ihmisiä. Tai vampyyreitä, pitäisi sanoa.
Astun muutaman askeleen eteenpäin, kunnes olen jyrkänteen reunalla. Miksi en vain lopettaisi kaikkea tähän? Jos toisella puolella olisi vastassa parempi elämä, miksi en tarttuisi tilaisuuteen saada se?
Annan itselleni vielä pienen mahdollisuuden ajatella sinua sellaisena kuin luulin sinun olevan. Miehenä, joka rakasti minua. Joka oli valmis uhraamaan kaiken vuokseni. Enhän minä sellaista vaatinut, mutta niin sinä olit minulle sanonut. Tai pikemminkin valehdellut. Osa minusta haluaa edelleen uskoa rakkauteesi, mutta miten voisin? Olit tehnyt todeksi pahimmat pelkoni. Tuskin kukaan enää luottaisi sellaisen jälkeen mihinkään.
Minä en ainakaan. Juuri siksi minä teen tämän. Vakuutan itselleni tämän olevan paras vaihtoehto kaikkien kannalta. Kenenkään ei enää tarvitsisi kestää minua.
Saan ajatuksistani voimaa astua jyrkänteen yli. Tuntuu vapauttavalta kieppua ilmassa, sateen piiskaamana. Mutta kaikki vapaus katoaa, kun iskeydyn mereen ja keuhkoni täyttyvät vedestä. Olin kokenut tämän kerran aikaisemminkin, mutta nyt kukaan ei tulisi pelastamaan minua.
Ei kukaan.
