Nimi: Maalaukseni
Kirjoittaja: Eustace
Beta: LunaLoony
Fandom: Virpi Hämeen-Anttila - Alastonkuvia
Disclaimer: Virpi Hämeen-Anttila omistaa hahmot ja tarinan josta sain idean - tämä tarina kuitenkin on minun.
Paritukset: Aleksi/Hannu
Ikäraja: S
A/N: Loistava kirja! Sai aikaan niin monta oloa ja yhdestä niistä tuli tämä.
***
Aleksin PoV:
***
Minä uskon kohtaloon. Siihen että kaikki on kirjoitettu etukäteen, siihen, että me olemme vain hahmoja joiden elämä on suunniteltu valmiiksi etukäteen jonkun suuremman toimesta. Minä olen katkera sille kohtalolle. Sillä oli mahdollisuus antaa minulle ja rakastetulleni enemmän aikaa, mutta ei, se ei sopinut Valtiaamme suunnitelmiin. Miksi me emme pystyneet taistelemaan sitä pirulaista vastaan? Miksi emme huomanneet todellisia tunteitamme ennemmin? Miksi emme saaneet rakastaa aikaisemmin, jos hänen kerta piti kadota niin aikaisin tästä maailmasta? Tai miksi hän ei vain voinut lähteä myöhemmin? Elämää olisi ollut vielä jäljellä useita vuosikymmeniä. Me olisimme voineet jakaa sen kaiken yhdessä.
Nyt hän kuitenkin on vain muistoissani ja niissä maalauksissani, joita olen tehnyt ennen ja jälkeen hänen kuolemansa. Maalasin hänet kankaalle, piilotettuna, näkyvänä, jo paljon ennen kuin rakastimme yhdessä. En tiedä mitä hän niistä ajatteli, mutta minulle ne tuovat lohtua aikoina jolloin hän on poissa.
Joskus kyllä unohdan täysin hänen poissaolonsa. Usein herään aamulla siihen, kuinka olen nähnyt unta hänestä, juoksen puhelimelle ja näpyttelen numeron ja odotan että puhelin hälyttää. Todellisuus iskee tajuntaani kun koneellinen ääni kertoo minulle numeron olevan poissa käytöstä. Se muistuttaa minulle, että rakkaanikin on poissa. Minun rakkaani on nyt ikuisesti poissa. Ja kai minäkin olen osittain mennyt hänen mukaansa. Minä tunnen oloni rammaksi.
Meille jäi liian vähän aikaa, se on totuus. Se on se karu totuus, jonka olen oppinut pitkin kynsin hyväksymään. Se on väärin, mutta mitäpä sitä Kohtalon oikkuja muokaamaan. Miten se edes onnistuisi? Ehkä on parempi näin, kai sen on pakko olla parempi näin. Kai Kohtalokin meitä suojelee suurimmilta töytäisyiltä. Ehkä me emme olisi olleetkaan niin onnellisia yhdessä kuin kuvittelimme... Vaikka minun on vaikea uskoa sitä. Ehkä ympäristö ei ollut vielä suopea rakkaudellemme, joka lyhyenä hetkenään pursusi yli laidan eikä pysynyt piilossa pienintäkään hetkeä. Minä uskon että olisimme kestäneet yhdessä mitä tahansa. Hän on kuitenkin kuollut nyt, eikä mikään tuo häntä takaisin. Minä elän elämäni loppuun niin, kuin olisimme eläneet meidän yhteisen elämämme loppuun. Maalaan hänen muistolleen kauniita kuvia enkeleistä, maisemista, meistä. Maalaan siitä mitä pienen hetken ajan koimme ja tunsimme. Sitten minäkin kuolen, Kohtalon määräämällä tavalla. En tiedä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, mutta toivon, että en ole sen jälkeen mitään. En muista, tunne tai kaipaa. Tai, että löydämme toisemme uudelleen ja olemme vihdoinkin niin onnellisia ja rakastuneita yhdessä kuin vain voimme. Ehkäpä jopa ikuisesti.
***
A/N2: Toivottavasti joku muukin on lukenut kirjan ja tänne heruisi kommenttejakin!
