Nevilla, mä oon aina ajatellut Hannahin jotenkin hellänä, joten ei ihme, että se näkyy tässäkin. Ei ole omakaan suosikkiparitukseni tai genre, mutta halusin kokeilla. Ja jostain syystä mulla on nyt fluffykausi menossa. 
Kiva, että tykkäsit!
Quibbler, kiva että tykkäsit ja jäät seurailemaan!
Natural, nykyään multa ei tyyliin mitään muuta tulekaan, kun fluffya. Niin ne ajat muuttuu!
Kaikille yhteinen iso kiitos kommenteista. <3
Ikäraja ja varoitukset: S (iso ikäero, 17v ja tosi vanha)
Genre: Fluffy
Paritus: Minerva McGarmiwa/Susan Bones
A/N: Mun fluffuily jatkuu. Pitäisi varmaan kirjoittaa seuraavaksi jotain verimättöä. Mä en oikein tiedä, miten mä sodan aikana sain heitettyä tähän McGarmiwan. Laitoin vaan Susanin sinkoomaan luokkahuoneeseen ja ohhoh, yllätyin itsekin. Mut rareus. <3 Tajusin julkaisu vaiheessa, että en selittänyt miksei McGarmiwa oo enää kiukkunen. Susan tosiaan kiirehti, koska halusi lohduttaa McGarmiwaa (ja tietysti nauttia yhteisestä ajasta, ettei professorilla oo entistä huonompi päivä).
Haasteet: Kerää kaikki hahmot (Susan Bones), Ficlet300 (121. Minuutti), Sivuhahmohaaste (Susan Bones)
Vain minuutteja (300 sanaa)
Susan kiirehti kohti luokkahuonetta, sillä hän tiesi McGarmiwan olevan jo valmiiksi pahalla tuulella. Huhut kiersivät nopeasti ja viimeisimmällä tunnillaan McGarmiwa oli joutunut kestämään oppilaansa epäonnistumisen muodonmuutoksissa. Se ei ollut mikään tavallinen virhe vaan yksi oppilaista oli muuttanut kaverinsa karvaiseksi – ilmeisesti tarkoituksenaan muuttaa kahvikuppi rotaksi.
Susan koputti oveen ja se aukesi narahtaen. Kukaan ei ollut aukaissut ovea, joten Susan astui sisään katsellen ympärilleen. Luokkahuoneen päädyssä pöydällä istui kissa, jonka tyttö tunnisti heti. Hän meni silittämään kissaa, joka puski hänen kättään päällään kehräten.
”Minulla oli ikävä”, Susan sanoi kissalle ja katsoi, kun kissa muuttui McGarmiwaksi. Professorin katse oli lempeä ja rakastava ja Susan tunsi sydämensä hypähtävän joka kerta, kun hän näki tuon ilmeen naisen kasvoilla. Oppitunneilla kasvoilla oli tiukka ilme, jonka ensikertaa nähdessään Susan ei olisi uskonut muuttuvan milloinkaan niin lempeäksi kuin nyt. Se oli tapahtunut vaivihkaa, mutta pikku hiljaa useammin Susan oli tavoitellut professorin katsetta ja katseet olivat muuttuneet kosketuksiksi. Ihan huomaamattomiksi. Käsi olkapäällä, kevyt silitys selkään, kun häntä oli neuvottu käyttämään sauvaansa.
”Minullakin sinua”, McGarmiwa sanoi ja silitti Susanin pehmeitä hiuksia. Tyttö hymyili ja nousi varpeilleen suudellakseen naista huulille. Häntä ei ollut missään vaiheessa haitannut, että McGarmiwa oli häntä paljon vanhempi, sillä hän rakasti sitä kaikkea, mitä naisessa oli. Vakavuutta, mutta hellyyttä ja kokemusta, joka kertoi eletystä elämästä. Kädet kietoutuivat toisen ympärille ja suudelmat syvenivät.
Hetki tuntui liian lyhyeltä Susanista, kun he viimein etääntyivät toisistaan. Kellon tikitys tuntui kaikuvan huoneessa, eikä Susan pitänyt siitä. Kumpa heillä vain olisi mahdollisuus pysäyttää aika, edes hetkeksi!
Oven takaa kuului askeleita ja puheensorinaa.
”Oppitunti alkaa”, McGarmiwa sanoi ja sipaisi hiussuortuvan Susanin korvan taakse. Heidän yhteinen aikansa oli vain minuutteja oppituntien välissä, salattuja hetkiä ennen iltapalaa ja yöllisiä vierailuja, joista ei koskaan kuiskittu muille.
”Kyllä, professori”, Susan sanoi vaisusti ja käveli pöydän ääreen, johon laski laukkunsa. Oven auetessa hän katsoi McGarmiwaa ja viesti katseellaan kaipausta.
