Author: Sleepless
Rating: K-11
Genre: fluffy, romance, one-shot
Pairing: Severus/Remus
A/N: Jostain syystä Severuksesta on tullut yksi lempihahmoistani, ja tämä ficci tuli kirjoitettua hetken mielijohteesta, Sarah Mclachlanin Fallen biisiä kuunnellessa. (Aivan varma en ole tuosta ikärajasta, että onko turhan korkea tähän ficciin, mutta salaisuuksien kammioon nyt kuitenkin tämän laitoin.)
**
Minulle aamu on kylmä ja etäinen, kun vihdoin aukaisen silmäni, hitaasti ja tunnustellen valoja, jotka suodattuvat ikkunaverhojen raoista. Liikahdan hieman kalpeilla lakanoilla, ehkä vain kokeillakseni, onko vartalonikin yhtä kylmä kuin ne, mutta nostaessani käteni otsalleni huomaan, että ihoni hohkaa vielä lämpöä, ja suljen silmäni uudestaan, yrittäen epätoivoisesti saada kiinni unieni riekaleista, maailmasta, johon todellisuudella ei ole osaa eikä arpaa.
Painajaiset olivat viime aikoina jääneet taka-alalle, ja siksi kai olinkin nukkunut niin levollisesti. Painajaisten sijaan eräs tietty henkilö oli vieraillut unissani. Mustat hiukset ja vieläkin mustemmat silmät, joiden syvyyttä olin uskaltautunut vain arvailemaan. Näin unia pelkästään sinusta, ja mitä kauemmin niitä näin, sitä todellisemmiksi ne muuttuivat, ja sitä tuskallisempaa oli herätä aamuisin huomaamaan, etteivät ne olleet totta. Silloin pettymyksen kyyneleet sumensivat silmiäni, ja silloin, ilman ajatuksia mistään muusta, saatoin juoda unijuomaa ja vaipua takaisin maailmaan, jossa olit todellinen, jossa olit minun.
Kätesi ovat lämpimät, kun ne varovasti hyväilevät selkääni, ja hengitän katkonaisesti mustiin hiuksiisi. Kohotat kasvojani ja suutelet minua, hitaasti ja lempeästi, kuin kertoen, ettei sinulla ole kiire minnekään. Huokaisen tyytyväisenä ja kiedon käteni vyötäröllesi. Olin kaivannut sinua niin pitkään, ja nyt kun viimein olit siinä, ei millään muulla ollut väliä. En välittänyt menneisyydestäsi, enkä edes siitä, kuinka montaa olit rakastanut ennen minua. Minulle riittää, että tiedän kuinka paljon välität, kuinka katseesi saa minut sulamaan joka kerta, kuinka sinä olet aina yhtä kaunis.
Sydämeni syke kiihtyy, kun painaudut aivan kiinni minuun ja syvennät suudelmaamme, joka vie kaikki ajatukset mielestäni. Kätesi vaeltavat niskaani, vartalosi huokuu lämpöä ja huulesi ovat pehmeämmät, kuin mitä olin koskaan kuvitellut niiden olevan. Ja minä tiedän, että voin luottaa sinuun, vaikka kukaan muu ei voisikaan. En ollut koskaan ymmärtänyt, miten kaksi sielua voivat olla täysin samankaltaiset, ja mitä siitä voisi seurata, kun ne viimein kohtaavat.
Mutta kun silmäsi kohtaavat nopeasti omani, tiedän millaista se on, millaista on kantaa unelmaa ja yhtäkkiä löytää se. Sen ajatuksen valtaamana kaadan sinut varovasti sängylle ja vastaan suudelmaasi kiihkeämmin kuin koskaan ennen. Suupielesi kaartuvat yllättyneeseen mutta onnelliseen hymyyn, ja mustat silmäsi tuikkivat turvallista lämpöä. Kätesi ovat tiukasti ympärilläni, ja omani saavat sinut kuiskailemaan nimeäni hiljaisessa huoneessa.
En halua avata silmiäni, vaikka tiedänkin, ettei uni voi jatkua enää. Puristan tyynyä ja itken katkerasti, tietäen, että kun avaisin taas silmäni, olisit poissa. En kestäisi enää nähdä tyhjää sänkyä, sitä kohtaa lakanoissa, jossa sinun kuuluisi levätä. En kestäisi sitä, kuinka jälleen kääntyisin toiselle kyljelle, ilman sinun käsiäsi ympärilläni tai lämmintä hengitystäsi niskassani.
Minua pelottaa, sillä haluaisin tietää, missä olet ja kaikesta huolimatta myös sen, kenen kanssa olet. Oletko onnellinen, muistatko minua enää, muistatko kaikkea sitä, minkä vuoksi en pysty enää unohtamaan. Vai olitko luonani ne hetket vain koska pelkäsit, ja halusit jonkun jonka kanssa pelätä yhdessä. Ehkä nyt kun olit päässyt jaloillesi, pystyit lähtemään ja jättämään minut, tuntematta ikävää tai syyllisyyttä. Ehkä minä todellakin olin väärässä suhteesi, ehkä luotin sinuun liian paljon ja helposti.
Mutta vaikka kuinka yritän, en pysty jättämään taakseni kaikkea kokemaamme, enkä edes haluaisi unohtaa.
Huokaisen syvään ja avaan silmäni. Kyyneleet pyrkivät takaisin silmiini, kun viimein katson tyhjää sänkyä toisella puolellani. Painan kasvoni tyynyyn ja hartiani vavahtelevat pidätetystä itkusta. Jossain syvällä sisimmässäni uskoin, ettet olisikaan poissa. Mutta miksi sinä edes välittäisit yksinäisestä, yhteiskunnan hylkäämästä ihmissudesta, jolla tuskin olisi muuta virkaa kuin haaveilla ikuisesti paremmasta elämästä?
Hitaasti nousen sängyltä, mutta yhtäkkiä jähmetyn, jalat sängyn reunalla.
”Huomenta, Remus. Onko kaikki hyvin?”
Tuttu ääni hiipii hitaasti tajuntaani, mutta en silti voi uskoa sitä. Mustat hiukset ja vieläkin mustemmat silmät. Severus istuu sängylläni ja hymyilee. Sitten hän nousee ylös ja kiertää sängyn toiselle puolelle viereeni ja kiertää kätensä ympärilleni. Hitaasti viime yön tapahtumat kohoavat mieleeni, ja tajuan, ettei se ollut ollut unta. Se oli ollut paljon parempaa kuin mikään uni koskaan, koska se oli ollut todellista.
”Oletko todella siinä?”, kysyn käheällä äänellä, enkä välitä siitä, että tiedän kuulostavani typerältä.
Severus hymyilee lempeästi, eikä tämän katse jätä paljoa arvaamisen varaan.
”Olen minä. Äläkä koskaan epäile, ettenkö enää olisi.”
Sitten hän halaa minua tiukasti, ja silloin minä ymmärrän, mikseivät aamut koskaan ennen hymyilleet minulle. Niillä ei ollut sinun kasvojasi.
