Title:Odottavan aika on pitkä
Author:Minä, ihme kyllä
Beta:En jaksanut etsiä
Genre:Angstia, vai mitä se nyt oli, oneshot
Pairing:Na-aa
Rating:K-11, jotta kymmenenvuotiaat K-13 -kamaa lukevat eivät kyselisi äidiltä, mikä on äpärä.
Summary:Ei ole helppoa odottaa äpärää. Ihmiset ovat valmiita auttamaan, mutta kun he kuulevat, etten ole naimisissa, he hylkäävät minut välittömästi, jopa täällä Lontoossa.
Disclaimer:En ole Row, eikä kukaan taatusti maksa minulle näistä.
A/N~Elikkäs: Ensimmäinen osa ficcisarjalle nimeltä Lordi Voldemortin elämä ja murhat.
Odottavan aika on pitkä
Tuolla. Tuolla lapseni tulisi asumaan. Ilman äitiä, vailla tietoa isästään. Jästien orpokodissa. Luihuisen viimeinen perillinen asuisi jästien orpokodissa! Mutta onneksi hän ei tiennyt sitä, vielä. Toivottavasti hänellä olisi älyä joskus selvittää, mihin sukuun kuului.
Minä olen huonossa kunnossa. Olen joutunut elämään kerjäämällä, vaikka olen raskaana. Taikavoimani menetin rakkauteni myötä. Mutta noita kun olen, rakkaudettomuuteni välittyisi lapseeni. En edes yritä selviytyä synnytyksestä, en edes lapseni tähden. Lapsiparka ei ikinä opi rakastamaan ja tuskin kukaan häntä tulee rakastamaan. Minä en siihen kykene. Hän vain muistuttaisi minua isästään, isästä, joka hylkäsi minut ja oman lapsensa, välitti vain itsestään ja maineestaan.
Orpokoti näyttää melkoisen ränsistyneeltä, mutta se oli kaupungin ainoa. Sen olisi nyt vain kelvattava.
Raahustan orpokodin ovelle. Lähes viimeisillä voimillani kolkutan oveen. Onkohan kukaan edes hereillä, nyt on jo melkein uusivuosi. Vielä pari tuntia tätä viheliäistä vuotta, sitten voin päästää irti tästä kaikesta.
Ovi avautuu kuin avautuukin, ihme kyllä. Sen avaa nainen, joka hymyilee ystävällisesti, mutta kauhistuu nähdessään riutuneen ja kalpean olemukseni. Hän pyytää minut sisään. Hän esittelee itsensä neiti Coleksi, uudeksi avustajaksi, joka on vasta tullut taloon. Neiti Cole avustaa minut sohvalle makaamaan siksi aikaa, kun hän herättäisi muut hoitajat ja johtajattaren.
Neiti Colen lähdettyä tunnen supistusten tihenevän ja voihkaisen kivusta. Raskaus ei ole ollut helppo. Selkäni on kuin tulessa, ja vatsassani polte vain pahenee entisestään. Tämä lapsi aiheuttaa minulle tuskaa, vaikkei ole edes syntynyt.
Yhtäkkiä hoitajattaret hyörivät ympärilläni, levittävät sohvan vuodesohvaksi ja asettelevat minut parempaan asentoon, jalat koukkuun ja levälleen. Saan tyynyn pääni alle. He edes yrittävät helpottaa oloani. Muut ihmiset eivät sitä juuri ole tehneet.
Ei ole helppoa odottaa äpärää. Ihmiset ovat valmiita auttamaan, mutta kun he kuulevat, etten ole naimisissa, he hylkäävät minut välittömästi, jopa täällä Lontoossa.
Joku hoitajattarista on ilmeisesti kätilö, sillä hän sanoo kohdunsuun olevan melkein kymmenen senttimetriä auki. Tulin siis aivan viime hetkellä.
Itse synnytys on helppo ja kivuton. Minua pyydetään työntämään lujaa jokaisella supistuksella. Minä työnnän. Työnnän kaikkiaan kolmetoista kertaa, kunnes joku huudahtaa: "Se on poika!" Hyvä niin, selviytyisi paremmin ilman äitiä.
Saan lapsen syliini, tietäen, että se olisi sekä ensimmäinen että viimeinen kerta. Tummaa tukkaa on jo hieman. Lapsi on oikeastaan hyvin hauskannäköinen, mutta jokainen äiti kai ajattelee samoin.
"Äidin poika, koita pärjätä", mutisen ja halaan poikaa, ennen kuin annan hänet takaisin hoitajalle, joka puhdistaa lasta ja laittaa hänelle vaipat sekä potkupuvun.
Tartun kätilön käsivarteen kuin hukkuva, sehän minä olenkin. "Täyttäkää viimeinen toiveeni", korahdan. Kätilö hyssyttelee, väittää, että selviän. Kiellän häntä valehtelemasta.
"Pojan nimeksi täytyy antaa Tom Marvolo Riddle. Tom Riddle isältään ja Marvolo isoisältään", sanon hoitajalle viimeisillä voimillani. Kello lyö puolenyön merkiksi. Elämäni viimeinen ja kamalin uusivuosi.
Tunnen elämän valuvan ruumiistani.
"Toivottavasti hänestä tulee isänsä näköinen", korisen. Eikä Tom Marvolo Riddlellä ole enää äitiä.
Isää hänellä ei koskaan ollutkaan.
A/N2~Pahoittelen lyhyyttä
