Puputarina
Author: Radokettu
Betareader: Kommando
Genre: Slash, fluff, humour ehkä kans vähän
Pairing: Harry/Draco
Rating: S
Summary: Harry ja Draco ajautuu jonkinmoiseen tappeluun ja millonkas siitä mitään hyvää seuraisi.
A/N: Tämä on sitten ensimmäinen ficcini.
Kuului järjetön rysähdys ja Harry heräsi uuteen aamuun tietämättään, että siitä kehittyisi kenties nöyryyttävin hänen tähänastisen elämänsä jo ohi lipuneista päivistä.
”Mitä sinä sieltä lattialta haet?” mutisi juuri silmänsä auki kammennut Ron Weasley, Harryn paras ystävä jo kuuden pitkän vuoden ajalta. Hetkeen Harry ei vastannut, sillä oli liian kiireinen kirotessaan pudotuksen jäljitä jomottavaa päätään. Että hänen pitikin joka ikinen aamu lentää siitä kirotusta sängystä – moinen outo käytös kyseiseltä huonekalulta alkoi jo lähestulkoon vaikuttaa kapinalta Harrya vastaan.
”Minä en hae mitään. Tuo peti vain tuntuu vähintäänkin vihaavan minua”, vastasi Harry potkaisten äkäisenä sängyn reunaa. Enää sanaakaan vaihtamatta kaksikko pukeutui ja marssi Harryn johdolla kylmiä portaita aina rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen asti. Siellä heitä odotti porukan kolmas jäsen, Hermione. Tämän kiharat hiukset laskeutuivat olkapäitä pitkin ja iloinen hymy ulottui vähintäänkin korviin asti.
”Hyvää huomenta, pojat”, Hermione tervehti ja lähestulkoon säteili. Harrya moinen iloisuus heti aamutuimaan ärsytti. Oli suorastaan vastoin lakia joutua nousemaan joka aamu niin aikaisin, että silmät melkeinpä lupsahtivat kiinni heti kun ne oli tuskissaan saanut auki väännettyä. Ron puolestaan tervehti tyttöä, vaikkakin hyvän huomenen toivotus peittyi puoliksi valtaisan haukotuksen alle. Kolmikko vaelsi pitkin Tylypahkan kolkkoja käytäviä Hermionen höpöttäessä tavanomaisesti läksyistä ja päivän koulutunneista. Harry ja Ron vähät välittivät, olivathan he jo monta vuotta sitten todenneet tytön olevan pahasti kouluintoilija. Aamiaisella Harryn äreys jatkui ja hänen rasittavat kommenttinsa olivat vähitellen käymässä myös pahimman aamuhorroksensa voittaneen Ronin hermoille.
”Ihan totta, piristyisit nyt edes vähän! Mikä ihme sinua tänään vaivaa?” Ron lopulta totesi.
”Ei minua mikään erityinen vaivaa, satuin vain heräämään siihen, että sänky heitti minut lattialle. Epäilykseni tämän päivän onnistumisesta eivät ole kovin korkealla”, mutisi Harry ja haukkasi paahtoleipää yrittäen purkaa siihen mahdollisemman paljon ärtyneisyyttään.
”Harry hei, sinun sanojesi mukaisesti sänky heittää sinut lähestulkoon joka aamu lattialle. Ehkä meidän pitäisi sitoa sinut siihen, mitäs sanot, Hermione?”
”Mm, kuulostaa hyvältä. Kenties voisimme myös järjestää jonkinmoisen ’näin pysyt koko yön sängyssä’ -kurssin. Aivan sinua varten, Harry”, Hermione virnuili.
Harry viskoi viinirypäleitä ystäviensä suuntaan, mutta Hermione oli erottavinaan hänen kasvoiltaan jo pienen hymyn.
Oli aivan tavallinen muodonmuutostunti. Vähintäänkin niin normaali kuin tunti Tylypahkassa ylipäätään voi olla, kun luokassa vieläpä opiskeli samalla kertaa kaksi eniten toisiaan vihaavaa tupaa: rohkelikko ja luihuinen. Tunti oli päivän viimeinen, jonka jälkeen alkaisi viiden päivän kuumeisen odotuksen jälkeen viikonloppu. Pientä levottomuutta oli siis ilmassa, eikä välttämättä niinkään pientä. Rauhallisuutta rikkoi yleisen hälinän lisäksi Harryn ja Dracon jatkuva kinastelu. He kuittailivat toisilleen tekemistään virheistä, syyttivät toisiaan jos jokin meni vikaan ja kommentoivat ilkeitä välihuomautuksia toistensa asioihin, jos vain suinkin sattuivat erottamaan hiljaa kuiskattuja sanoja, jotka oli tarkoitettu vain ystäväpiiriläisille. Jotain pahempaa oli kuitenkin vielä edessä. Oppilaiden oli tarkoitus muuttaa noidanhattu villapipoksi, eikä kukaan näyttänyt kovin innokkaalta suorittamaan tehtävää. Vain Hermione taiteili muiden keskellä villapipoja – hän oli tehnyt jo kaksitoista, joista jokainen oli erilainen.
”Hei, Pottapää, et ole nähtävästi saanut vielä minkäänlaista pipoa aikaiseksi. Ehkä minun pitäisi näyttää sinulle kuinka niiden tekeminen sujuu”, huusi Draco Malfoy yllättäen, kun Harry ei vieläkään ollut tehnyt elettäkään piponsa eteen.
”Ja sinäkö ihan tosissaan luulet osaavasi yhtään mitään?” heitti Harry takaisin, kasvoillaan kapinallinen ilme.
”Aina minä sinut voitan”, Malfoy vastasi kuulostaen päättäväiseltä. Hetken aikaa he keskittyivät tuijottamaan toisiaan, mittaillen toisiaan katseillaan. McGarmiwa istui työpöytänsä takana onnellisen tietämättömänä aluillaan olevasta riidasta.
”Haluaisitko todistaa väitteesi, Malfoy, vai yritätkö vain vaikuttaa minuun katsomalla vakuuttavasti?” heitti Harry lopulta kun tuijotusta oli jatkunut asteen verran liian pitkään.
”Tottahan toki, Potter, kun noin nätisti pyydät”, vastasi Malfoy astuen pari askelta lähemmäs. Tismalleen samalla sekunnilla pojat kohottivat sauvansa toisiaan kohti ja huusivat loitsut. Se herätti viimein Professori McGarmiwan huomion, mutta silloin oli jo liian myöhäistä – loitsujen vaikutukset olivat alkaneet. Tulos oli kuitenkin jotain ihan muuta kuin kumpikaan poika oli ajatellut hyökätessään toisen kimppuun.
Sen sijaan, että Harryn jalat olisivat aloittaneet loputtoman tanssin, me alkoivatkin ohentua. Vähitellen koko tämän ruumis muuttui. Hänen varpaidensa tilalle ilmaantuivat pyöreät tassut ja häntäluu pidentyi hänen sisällään aiheuttaen roikkuvan ja pörröisen hännän kasvun. Kasvot pysyivät muuttumattomina, mutta kädet pidentyivät huikeasti ja myös niiden päihin, sormien paikalle ilmaantuivat tassut. Harry kaatui neljälle jalalle voimatta asialle yhtään mitään. Pian ruskea täplikäs karvapeite peitti koko hänen ruumistaan. Kaiken huipuksi hänen kaulansa pidentyi ja päästä ponnahtivat kaksi leveää, uteliaana ympäriltä kantautuvaa melua kuuntelevaa korvaa. Koko luokka tuijotti Harryn muutosta hievahtamattakaan ja sanaakaan lausumatta. Hiljaisuuden rikkoi kuitenkin Malfoy, kuten tavallista.
”Potter, älä viitsi olla hyeena”, hän ehti möläyttää ennen kuin tunsi oman ruumiinsa muuttuvan.
Malfoyn muutokset tuntuivat tapahtuvan päinvastoin. Ensimmäisenä hänen päästään sojottivat lumenvalkoiset korvat. Seuraavaksi vuorossa oli valkoinen karva ympäri hänen ennen niin sileää ihoaan. Hänen jalkansa lyhentyivät muuttivat muotoaan. Myös kädet muuntuivat varsin suloisiksi käpäliksi.
Tällä kertaa hiljaisuus ei jatkunut niinkään pitkään kuin äsken, sillä Harry purskahti varsin vahingoniloiseen nauruun, joka oli melko käsittämätöntä kun otettiin huomioon se, että myös Harry oli nyt eläin. Tämä kuitenkin tuntui vähät välittävän, kunhan sai nauraa Malfoyn pupumaiselle ulkonäölle.
”Harry! Alä naura, ihan totta”, Malfoy mutisi korvat surullisesti lerputtaen.
”Ei voi olla totta! Sen lisäksi, että sinä olet pupu, sinä olet nyt myös ihan pehmo! Eiei, en muista milloin minulla olisi viimeksi ollut näin hauskaa”, ilkeili Harry, jonka nykyinen naurukin kuulosti varsin hyeenamaiselta. Epäilemättä joitakin eläinten luonteenpiirteitä oli siirtynyt poikiin muutoksen mukana.
Harryn ilkeän naurun keskeytti kuitenkin viimein puhekykynsä takaisin saanut McGarmiwa, joka piti pojille pitkän saarnan. Seuraavat kymmenen minuuttia tuntuivat koko luokan mielestä ikuisuudelta. Saarnan päätteeksi rohkelikko ja luihuinen menettivät kumpainenkin 50 pistettä.
”Minä suoraan sanottuna lähestulkoon toivon, että voisin jättää teidät nykyisiin olomuotoihinne. Saisittepa viimeinkin opetuksen siitä mihin ainainen taistelu ja kinaus johtaa. Minä olen teihin pettynyt”, mutisi McGarmiwa heilauttaessaan taikasauvaansa. Heilautuksen tarkoituksena oli muuttaa pojat takaisin ihmismuotoihin, mutta se epäonnistui kuitenkin surkeasti. Harry ja Draco näyttivät tismalleen samalta kuin olivat näyttäneet nyt jo kohta viidentoista minuutin ajan. McGarmiwa tuijotti ällistyneenä poikia ja vilkuili sitten sauvaansa. Seuraavaksi seurasi viisi minuuttia hurjaa sauvanheilutusta ja loitsujen mutinaa – tuloksetta.
Lopulta professori tuntui luovuttaneen. Hän laski sauvansa lannistuneena maata kohti ja kohotti katseensa eläinpoikiin.
”Pojat, olen pahoillani. Mikään loitsu ei tunnu toimivan – eivät edes kaikkein edistyneimmät muodonmuutosloitsut. En käsitä mikä voi olla vialla, mutta lupaan selvittää asian mitä pikimmiten. Dumbledore taatusti tietää mitä tehdä. Etsin teidät käsiini vielä tämän viikonlopun aikana”, hän sanoi
näyttäen aidosti pahoittelevalta, vaikka oli vasta äskettäin toivonut voivansa jättää muutokset pysyviksi.
Harry ja Draco näyttivät närkästyneiltä.
”Se ei ehdottomasti ole mikään vaihtoehto. Niin huvittavaa kuin se onkin katsoa pupumuodossa loikkivaa Draco Malfoyta, minä en erityisemmin nauti elämästä hyeenana. Sinä korjaat meidät nyt heti!” ärisi Harry, joka oli saanut vähän ylimääräistä itsevarmuutta muutoksen mukana.
”Onko se todella ainut vaihtoehto, professori?” mutisi puolestaan Malfoy, koska ei nykyisen luonteensa vuoksi pahempaankaan pystynyt.
”Minä olen pahoillani, mutta en voi asialle mitään. Lähden kuitenkin heti Dumbledoren puheille. Tunti on tältä päivältä ohi, hyvää viikonloppua”, McGarmiwa sanoi ja sauvan heilautuksella kokosi tavaransa yhteen.
”Mutta professori – ettekö aio antaa heille edes jälki-istuntoa?” ihmetteli Hermione ansaiten pitkää pörröhäntäänsä heiluttelevalta Harrylta äkäisen mulkaisun.
”Minusta tuntuu, että tässä on heille rangaistusta kylliksi”, vastasi McGarmiwa hymyillen vaisusti.
Sen enempää asiaa pohtimatta Harry pinkaisi juoksemaan niin lujaa kuin kaikilla neljällä tassullaan ikinä kykeni. Ron ja Hermione ehtivät vain vilkaista toisiaan nopeasti, ennen kuin juoksivat edellään viilettävän pörröisen eläimen perään. Draco puolestaan pomppi vaisusti eteenpäin korvat yhä lerputtaen ja suupielet alaspäin roikkuen.
Kun Ron ja Hermione ennättivät oleskeluhuoneeseen, jonne olettivat Harryn paenneen – ja tottahan toki, sieltähän kyseinen hyeenan löysivätkin – tämä kökötti takkatulen ääressä ja luimisteli korviaan. Ron ja Hermione asettuivat nojatuoleille hänen takanaan ja vilkuilivat sitten toisiaan tietämättä mitä tehdä tai sanoa.
”Harry kuule, minä olen varma, että Dumbledore keksii pian keinon muuttaa teidät takaisin”, Ron viimein totesi yrittäen lohduttaa ystäväänsä.
”Joo, aivan taatusti. Näetkö tuon tanssivan norsun?”
”Harry, älä viitsi olla tuollainen aasi”, Hermione valitti ja veti viereisestä sohvasta tyynyn itselleen.
”Enhän minä aasi olekaan. Olen hyeena. Et taidakaan olla niin terävä kuin miltä vaikutat”, Harry sähisi.
”En edes viitsi ottaa sinua vakavasti. McGarmiwakin oli sitä mieltä, että saitte hiukan uusia luonteenpiirteitä ulkonäön mukana. Ja huomasihan sen nyt Malfoystakin”, Hermione lohdutti.
”Tämä oli varmasti vain joku Malfoyn kirottu juoni”, Harry jatkoi ärisemistään.
”Harry, lopeta. Luuletko sinä tosiaan, että Malfoy haluaisi näyttää pupulta ja olla luonteeltaan täysi pehmo?” puuttui Ron puheeseen. Usein hän ei olisi Malfoyta puolustanut, mutta tällä kertaa hän tiesi sen ärsyttävän blondin olevan viaton.
”Älä viitsi, Ron. Sinä tiedät itsekin, että se kirottu luihuinen tekee mitä tahansa nolatakseen minut”, jatkoi Harry antamatta periksi.
”Lähestulkoon mitä tahansa – totta. Mutta Harry, ihan totta. Malfoy ei nolaisi itseään edes sinun kustannuksellasi. Hän ei muuttaisi itseään porkkanaa järsiväksi pupuksi vain saadaksesi ihmiset nauramaan sinulle”, Ron selitti yrittäen pysyä tyynenä ja siten rauhoittaa ystäväänsäkin.
Harryn vastaus hukkui askeliin ja iloiseen puheensorinaan, joka valui sisälle aukinaisesta muotokuva-aukosta. Viikon viimeinen tunti oli juuri virallisesti päättynyt myös muilla luokka-asteilla, joten ilmassa oli leppoisa tunnelma. Iloista puheensorinaa ei kuitenkaan jatkunut kauaa. Sen sijaan se lakkasi tukahtuneesti väkijoukon huomatessa takkatulen ääressä kyhjöttävän hyeenan Harry Potterin naamalla varustettuna. Välttääkseen tuskaisan ja arvatenkin edessä olevan kyselytunnin Harry pinkaisi portaat ylös aina poikien makuusaliin saakka, jättäen Ronin ja Hermionen selittämään tilannetta uteliaalle rohkelikkotuvalle.
Sinä iltana Harry ei poistunut makuusalin suomasta turvapaikasta edes illalliselle – hän oletti Hermionen ja Ronin tuovan hänelle jotain purtavaa mukanaan ja oli oikeassa. Samalla he selittivät Harrylle muiden reaktioita yllättävään muutokseen ja välittivät McGarmiwan viestin. Tämä tahtoi tavat pojat huomenna työhuoneessaan iltaseitsemältä testatakseen joitakin Dumbledoren ideoita ja muutamia omiaan. Harry vähät välitti. Koko illan hän makasi vuoteellaan verhot sängyn ympärille puoliksi kiinni vedettyinä eikä suostunut kommentoimaan puolella sanallakaan Ronin ja Hermionen puheisiin. Kellon käydessä yhdeksää Hermione viimein poistui makuusalista vain tehdäkseen tilaa muille Harryn vuosikurssin pojille. Nämä olivat onneksi sen verran tahdikkaita, etteivät edes yrittäneet sopertaa myötätuntoisia sanoja Harrylle. He kaikki tiesivät sen olevan turhaa, sillä poika olisi taatusti tuollainen kunnes saisi ihmisruumiinsa takaisin ja pääsisi kostamaan Malfoylle, jota tuntui edelleen syyttävän kaikesta. He eivät edes välittäneet muutamista äkäisistä murahduksista, jotka kantautuivat nyt jo kokonaan kiinni vedettyjen verhojen takaa. Vähitellen kaikki Harrya myöten vajosivat rauhoittavaan uneen.
Seuraava aamu oli poikkeuksellinen, sillä sen ensimmäinen merkittävä tapahtuma ei ollut unisen Harryn sängystä lentäminen. Itse asiassa tämä tapahtuma jäi kokonaan uupumaan syyskuisesta lauantai-aamusta, jolloin taivas näytti sinipunaiselta ja ilmassa näkyivät ensimmäiset syksyn merkit. Yksinkertaistettuna asian voisi ilmaista niin, että jokaiselle huoneessa nukkujalle aamu oli yhtä kuin kiljuva Harry lattialla. Sen sijaan Seamus heräsin terävään ääneen, joka kuului ikkunalta. Silmänsä avattuaan hän havaitsi terävänokkaisen pöllön ja kapusi ylös päästääkseen sen ylös. Unisissa jaloissaan sotkeutuva poika onnistui kuitenkin kolhimaan itseään sängynpäätyyn sekä kahteen matka-arkkuun kiljahtaen joka osumalla äänekkäästi. Tämä herätti muutkin ja saman tien he saivat muistutuksen eilisen jo unohtuneisiin tapahtumiin Harryn äristessä hyeenamaisella äänellä siitä, kuinka häntä ei tarvinnut herättää lauantai-aamuisin aamuviideltä kiekumalla kuin paraskin kukko. Kukaan ei kuitenkaan jaksanut osoittaa Harrylle vähääkään huomiota. Puettuaan Ron kiskoi verhot tämän sängyn ympäriltä ja tarttui täplikkääseen karvapeitteeseen.
”Ja mitähän sinä luulet tekeväsi?” murisi Harry.
”Sinä tulet nyt syömään ja lakkaat olemasta tuollainen jääräpää”, Ron ilmoitti päättäväisesti ja peitti haukotuksen kämmenensä taakse.
”Anteeksi nyt vain, mutta oletko tullut ajatelleeksi sitä pientä seikkaa, etten välttämättä tahdo koko koulun näkevän minua eläimenä?” uteli Harry yrittäen samalla upottaa kyntensä Ronin käsivarteen.
”Malfoy oli illallisella eilen ja mikäli silmäni eivät huijanneet, hän muistutti varsin paljon jänistä”, vastasi Ron.
”Se johtuukin siitä, että se on Malfoyn juoni. Hän oli siellä vain leveilemässä sillä, että onnistui muuttamaan minut hyeenaksi”, totesi Harry hyvin päättäväisen kuuloisena.
”Älä ole lapsellinen”, mutisi Ron ja lähti kohti oleskeluhuonetta. Yllätyksekseen hän sai peräänsä erään vastentahtoisen pörröturkin.
Harry, Ron ja Hermione olivat ensimmäisiä nälkäisiä ruokailijoita Suuressa salissa, mikä oli Harrylle helpotus. Pian sisääntulonsa jälkeen he kohtasivat kuitenkin ensimmäisen ongelman, sillä Harryn oli mahdotonta käyttää käsiään syömiseen ja myös penkillä istuminen olisi saattanut näyttää hiukan omituiselta eläinruumiin takia. Hetken suostuttelun jälkeen Ron onnistui ylipuhumaan Harryn istumaan lattialle. Niinpä tämä ravasi rohkelikkojen ruokapöydän kaukaisimman nurkan päätyyn lattialle ja Ron asetti hänen eteensä lautasen, jolle oli kasannut ruokaa. Harry tunsi itsensä säälittäväksi syödessään sillä tavalla, näykkien makkaranpaloja lautaselta suoraan suuhunsa. Hän tunsi vihansa Draco Malfoyta kohtaan kasvavan kiihtyvällä vauhdilla, sillä oli vieläkin vakuuttunut tämän olevan vain yksi hänen kieroista juonistaan. Vähitellen väki alkoi valua saliin ja he kaikki osoittelivat Harrya. Kuiskailivat hänestä ja nauroivat piilotettujen kämmenten takana. Arvatenkin lähestulkoon jokainen oli jo kuullut välikohtauksesta. Hämmästyneisyyttä ei voinut erottaa kenenkään silmissä. Sen sijaan se oli silkkaa huvittuneisuutta, joka sai Harryn haukkomaan makkaranpalasia suuhunsa kiihtyvällä vauhdilla.
”Minä vihaan sinua niin paljon, Ron, kun raahasit minut tänne”, Harry mutisi haukkaustensa välissä ja lautasen tyhjennettyään kiirehti pois minkä tassuistaan pääsi.
***
Seuraavana iltana kymmentä vaille seitsemän Harry poistui makuusalin suomasta turvapaikastaan niin vähin äänin kuin suinkaan kykeni. Asiasta teki vaikean se, että varmasti jokainen kiinnitti huomionsa oleskeluhuoneen poikki ravaavaan karvakasaan, joka ärisi vihaisena jokaiselle osoittelijalle ja niille, jotka uskaltautuivat nauramaan. Hän ravasi pitkin Tylypahkan kolkkoja käytäviä sellaisella vauhdilla, etteivät hänen arat tassunpohjansa ehtineet paleltua jääkylmän lattian vuoksi. Ennätysajassa tämä olikin ehtinyt McGarmiwan työhuoneen ovelle, jossa häntä odotti huvittava näky.
Draco Malfoy pupuhahmossa loikkimassa epätoivoisena kohti ovenkahvaa.
”Kas, Kani. Missä vika? Etkö yletä ovenkahvaan?” sähisi Harry ja tepasteli lähemmäksi.
”Tuki suusi. Et taatusti saa ovea auki itsekään”, vastasi Draco tehden kuitenkin Harrylle tilaa oven edestä.
”Sehän nähdään”, tämä mutisi ennen kuin kohotti molemmat etutassunsa ovea vasten. Toisen tassuistaan hän jätti nojaamaan puisen oven sileään pintaan – toisen sen sijaan siirsi kylmälle metallikahvalle vääntäen sitä alaspäin. Ovi aukesi naksahtaen ja narisi kääntyessään sisäänpäin.
”Silkkaa tuuria”, mutisi Draco.
”Kas pojat, olettekin hiukan etuajassa. Anteeksi etten ollut avannut ovea valmiiksi, en ollenkaan ajatellut”, McGarmiwa totesi katsoen pahoittelevasti molempiin. Harry kiristeli hampaitaan ja Draco vain pyöritteli silmiään kyllästyneenä.
”No niin, olen kutsunut teidät tänne, jotta loitsun vaikutus saataisiin peruuntumaan. Oletteko te valmiita?”
”Tuo ei ollut kysymys, eihän?” totesi Harry kulmiaan kohottaen.
”Ei, ei se ollut”, McGarmiwa sanoi ohjaten pojat keskelle suuren huoneen tummaa mattoa. Kun hän oli saanut eläimet aseteltua haluamaansa kohtaan, tämä alkoi taas heiluttelemaan sauvaansa vimmatusti, mutisten samalla loitsunpätkiä ja niiden välissä omia havaintojaan. Draco ja Harry tuijottivat häntä hiukan ihmetellen. Muutaman minuutin ajan samaa jatkui, kunnes professori vaipui mystiseen hiljaisuuteen. Kolmikko odotti hievahtamatta, mutta mitään ei tapahtunut.
”Pojat”, hän aloitti hiljaisena ja hiukan synkkämielisenä.
”Älä vain sano!” Harry ja Draco kiljaisivat melkein yhteen ääneen.
”Minä olen niin pahoillani. Mitään keinoa ei tunnu olevan. Teidän on ehkä totuttauduttava ajatukseen siitä, että tämä loitsu on pysyvä. Peruuttamaton”, selitti McGarmiwa ja näytti pettyneeltä itseensä.
”Sinä – et – voi – olla – tosissasi!” tavasi Harry, jonka silmät olivat lautasen kokoluokkaa.
”Minä en suostu jäämään TÄLLAISEKSI loppuelämäni ajaksi”, valitti myös Draco.
”Minä toivon teidän puolestanne, että aika hälventää tämän loitsun vaikutukset”, professori jatkoi.
Harry ei kuitenkaan jäänyt kuuntelemaan enempää. Hän käänsi selkänsä kahdelle muulle hahmolle ja palasi takaisin rohkelikkotorniin hyvin vihaisena.
”Ha – Harry?” Hermione pihisi kyseessä olevan henkilön tepastellessa sisälle oleskeluhuoneeseen.
”Tuota – muistutat yhä hämmästyttävästi hyeenaa”, Ron totesi päätään raapien.
”En koskaan lakkaa hämmästelemästä älykkyysosamääräsi pienuutta, Ron”, Harry mutisi nyrpeänä ja rojahti istumaan lattialle lämpöä hehkuvan takkatulen eteen. Ron heitti häntä sulkakynällä.
”Mitä tapahtui?” uteli Hermione laskien pöydälle kirjan, jota oli ollut lukemassa.
”Ei mitään, sehän se ongelma onkin”, vastasi Harry viitsimättä kääntyä ystäviinsä päin.
”Eikö mikään Dumbledoren ehdottamista loitsuista siis toiminut?” jatkoi Hermione sinnikkäästi.
”Näyttääkö se siltä, että olisi toiminut?” uteli Harry.
”Eipä näytä, ei. Mutta entä Malfoy? Peruuntuiko hänen muodonmuutoksensa?”
”Olisinko minä tässä jos se olisi peruuntunut? Olisinko minä silloin edes näin rauhallinen?”
”Oletan tuon olevan kieltävä vastaus.”
”Sitten oletat oikein.”
”Harry, älä viitsi olla noin kiukkuinen”, puuttui puheeseen Ron.
”Ja olisitko sinä sitten herra Päivänpaiste jos kuulisit, että saatat näyttää pysyvästi eläimeltä?” murisi Harry.
”Pysyvästi? Epäileekö McGarmiwa sen olevan pysyvä muutos?” Hermione kysyi hämmentyneenä.
”Niin hän sanoi. Käski meidän tottua ajatukseen, että saatamme elää loppuelämämme tällaisina.”
”Voi Harry, minä olen niin pahoillani sinun puolestasi. Menen heti huomenissa kirjastoon tutkimaan josko – ”
Hermionen lauseen loppu hukkui muotokuva-aukolta kantautuvaan mölinään. Hetken päästä sisään pelmahti Seamus Finnigan. Aivan hänen perässään ilmestyivät Dean Thomas, Ginny Weasley, Lavender Brown ja Parvati Patil.
”Harry, vanha kuoma, kuinka ilta sujuu?” uteli Seamus pörröttäen Harryn turkkia.
”Älä viitsi, Seamus. En ole nyt tuolla tuulella”, mutisi Harry ja kääntyi ravatakseen oleskeluhuoneeseen. Matkalla portaissa Harry kuuli Hermionen selittelevän äänen toteavan muille: ”Hänellä oli vain rankka päivä. McGarmiwa ei onnistunut perumaan muodonmuutosta ja käski varautua pysyvään muutokseen.”
Enempää Harry ei jäänyt kuuntelemaan, vaan sujahti raollaan olevasta ovesta sisälle seitsemäsluokkalaisten poikien makuusaliin. Hän töytäisi oven kiinni perässään ja rojahti sitten sänkynsä päälle väsyneenä tilanteeseen.
Hitaasti matelevat tunnit venyivät vähitellen päiviksi ja päivät puolestaan viikoiksi. Kului seitsemän aamua, jotka alkoivat tyypillisesti Harryn äkäisellä valituksella häntä syrjivästä sängystä ja meni seitsemän iltaa, jolloin Harry painui nyrpeänä makuusaliin tunteja ennen tavallista nukkumaanmenoaikaansa. Niihin seitsemään päivään mahtui paljon. Osoittelua, joka ei tuntunut koskaan loppuvan. Piruilevia kommentteja Harryn uudesta, eläimellisestä puolesta. Piinaavia koulutunteja, joita Harry ei voinut välttää edes kaikkein epätoivoisimpien tekosyiden varjolla. Eikä niihin seitsemään vuorokauteen mahtunut ainuttakaan kahtakymmentäneljää tuntia, jolloin Harry ja Draco eivät olisi joutuneet jonkinmoiseen sananvaihtoon. Niiden päätteeksi Harry oli entistä äreämpi ja monet yrittivätkin pysyä niinä hetkinä hänestä niin kaukana kuin suinkaan oli mahdollista. Monet, mutta eivät kuitenkaan kaikki. Ron ja Hermione pysyivät uskollisesti hänen seurassaan, tukivat häntä taisteluissa Luihuisten pikku prinssiä – Malfoyta – vastaan ja avustivat häntä kaikessa, mihin Harry ei itse kyennyt. Ja toisin kuin olisi voinut kuvitella, se ei saanut Harrya tuntemaan oloaan lainkaan paremmaksi, vaan säälittäväksi. Säälittäväksi, koska hän ei kyennyt niihin asioihin itse.
Seitsemän liian paljon toisiaan muistuttavan päivän jälkeen olikin jo aika muutoksen ilmaantua. Se ei kuitenkaan päättänyt yllättää Harrya ensimmäisenä aamulla, vaan pitkitti odotusta. Aamu ei siten poikennut sitä edeltävistä ja sänky lennätti Harryn komeassa kaaressa keskelle makuuhuoneen lattiaa tasan kello seitsemän uhrin kiljuessa kuin palosireeni.
”Ikioma herätyskellomme on jälleen vauhdissa”, mutisi uninen Dean ja kiskoi verhoja sänkynsä edestä.
”Tiedätkö mikä sinussa vielä mättää, Harry?” uteli puolestaan Seamus ja kömpi istumaan.
”Sinua ei voi sammuttaa”, täydensi Neville, joka oli kerrankin perillä puheenaiheesta.
”Hehheh, todella hauskaa”, valitti Harry joka otti tassut alleen ja asteli Ronin sängyn luo. Herätettyään tämän, he poistuivat yhdessä aamiaiselle. Harry oli viimein tottunut ruokailemaan hyeenana, eivätkä muut oppilaatkaan enää jaksaneet kiinnittää kaikkea huomiotaan Harryyn. Mutta Harryn ja Ronin ehdittyä Suuren Salin eteen, otti muutos vihdoin ohjat käsiinsä.
”Harry”, kuului jostain ihmisjoukon keskeltä. Harry käänteli päätään nähdäkseen kuka häntä kaipasi.
”Harry”, ääni toisti ja hetken kuluttua väkijoukosta pelmahti esiin valkoinen jänö.
”Ja mitähän sinä haluat?” uteli Harry nyrpeänä.
”Tämä saa nyt riittää. Minä en jaksa enää loikkia pitkin poikin näyttäen pupulta, jonka pään tilalle on ommeltu minun naamavärkkini kahden valkoisen korvan kera. Tuskin sinäkään pahemmin nautit ajastasi nelijalkaisena, joka syö säälittävästi lattialla olevalta lautaselta”, julisti Malfoy.
”Kerrohan, Jänöjussi, kuinka kauan sinulta meni oppia sanomaan tuo repliikki kuulostamatta täysin pehmolta?” härnäsi Harry.
”Koko yö”, vastasi Malfoy hetken pohdinnan jälkeen. Tunnelma muuttui Malfoyn vastauksen myötä vapautuneeksi – ainakin niin vapautuneeksi kuin tunnelma Harryn ja Dracon välillä saattoi olla.
”No, onko sinulla sitten jonkinlaisia ehdotuksia? Dumbledore ei ole keksinyt mitään keinoa, eikä myöskään McGarmiwa. Myös Hermione on tutkinut kirjastoa viime päivinä, tuloksetta”, selitti Harry ja nyökkäsi sitten Ronille sen merkiksi, että tämä voisi mennä syömään edeltä. Sen suurempia ajattelematta punapää katosi vastapaahdetun paahtoleivän tuoksuun.
”Ehkä meidän olisi aika oppia sietämään toisiamme”, ehdotti Malfoy. Harry näytti epäilevältä.
”Tarkoitan – eikö se olisi melkein runollista jos loitsun vaikutus peruuntuisi heti kun me oppisimme viettämään aikaa keskenämme ilman että olisimme koko ajan vähällä murhata toisemme?”
”Hmm, tuossa voi olla jotain itua”, myönsi Harry hetken pohdinnan jälkeen.
”Selvä sitten. Tarvehuoneeseen?” ehdotti Malfoy ja vastausta odottamatta lähti pomppimaan kohti kyseistä huonetta. Harry jätti huoneen valmistamisen Dracon huoleksi, sillä toinen poika näytti tietävän mitä oli tekemässä. Lisäksi Harrysta oli hupaisaa katsoa toisen pomppimista ees taas pitkin käytävää.
Hetken kuluttua Harry sai avata oven, jonka takaa paljastuva huone muistutti sekoitusta Rohkelikon ja Luihuisen oleskeluhuoneesta. Olihan Harrylla yhä selkeästi muistissa vierailu Luihuistuvassa monijuomaliemen vaikutuksen alaisena.
”No, entäs nyt sitten?” kysyi Harry ja jämähti keskelle lattiaa.
”Ehkä me vain – tutustumme?” ehdotti Malfoy näyttäen epäilevältä.
”Jaa no – minä olen Harry Potter. Olen velho, vaikka sitä ei ehkä tällä hetkellä täysin uskoisikaan”, aloitti Harry epävarmana. Draco painoi päänsä käpäliinsä. Tästä tulisi vielä pitkä päivä.
Muutaman tunnin päästä huoneessa vallitsi hiljainen ja ärtynyt tunnelma. Harry ja Draco olivat kumpikin valloittaneet itselleen omat nurkat huoneesta ja yrittivät olla mahdollisemman kaukana toisistaan. Kumpikaan ei puhunut sanakaan, ei edes vilkaissut toista. Viimein Harry kuitenkin kyllästyi ja vilkaisi huoneen toiseen nurkkaan, jossa Draco aloitti juuri hiljaisen laulun. Jokin ärsyttävää hempeilykappale. Harry yritti peittää korvansa pehmeillä käpälillään ja aloitti myös laulun.
“My boy Lollipop, you make my heart go giddy-up. You are as sweet as candy, you're my sugar dandy.”
“Pupu - se kuulan kalloon saa, pupu - sen setä teurastaa.”
”I love you, I love you, I love you so, But I don't want you to know. I need you, I need you, I need you so
and I'll never let you go.”
”Pupu - kun sitä suolataan, pupu - yhdessä kuolataan.”
“My boy Lollipop, you make my heart go giddy-up. You set the world on fire. You are my one desire. Oh, my Lollipop.”
“Tuki nyt jo suusi”, ärisi Harry viimein, kun hoilotusta oli jatkunut hänen mielestään liian pitkään.
” I love you, I love you, I love you so, but I don't want you to know”, jatkoi Draco yhä.
Sen enempää Harry ei jaksanut. Hän säntäsi huoneen toiseen päätyyn ja hyökkäsi Dracon kimppuun, kuin nälkäinen leijona viimeiseen antilooppiin. Siitä seurasi kierimistä huoneen toisesta päädystä toiseen ja aina vain takaisin. Draco käytti kynsiään raapiakseen Harrya mahdollisemman paljon ja potki tätä voimakkailla takajaloillaan. Harry puolestaan päihitti hänet kokonsa puolesta. Tappelua jatkui jonkin aikaa, kunnes se tuntui menettävän merkityksensä. Molemmat makasivat lattialla väsyneinä taisteluun aivan yhtä lailla kuin aiemmin olivat väsyneet keskusteluun. Samassa Draco käänsi kasvojaan aavistuksen verran Harryyn päin. Aivan hitaasti ja varovasti, mutta silti niin määrätietoisesti. Huulet koskettivat toisiaan kevyesti ajan tuntuessa pysähtyneeltä. Ikuisuuksien jälkeen Draco viimein painoi huulensa tiukemmin Harryn huulia vasten, suudellen tätä kaikella sillä vihalla mitä tunsi toista kohtaan. Irrottautuessaan Dracon lämpimästä olemuksesta Harry miltei oletti näkevänsä vaaleakarvaisen pupun ruumiin sijasta normaalin pojan.
Siinä suhteessa hän joutui kuitenkin pettymään, kuten myös Draco.
”Sekään ei siis toiminut”, Draco totesi pettyneenä ennemmin itselleen kuin Harrylle.
”Eipä toiminut, ei”, toinen vastasi alakuloisesti.
”Ehkä meidän olisi parempi vain alistua kohtaloomme ja elää eläiminä elämämme viimeiseen päivään saakka”, Draco virkkoi.
”Siihen minä en tule suostumaan, en koskaan. Minä löydän vielä keinon kumota tämän loitsun”, Harry ilmoitti päättäväisenä ja katosi tarvehuoneesta luomatta enää silmäystäkään Dracolle.
Epilogi
Harry ei vaivautunut enää edes avaamaan silmiään tömähtäessään aamuseitsemältä keskelle makuusalin lattiaa. Hän tunsi selkänsä rusahtavan pahaa enteilevästi, muttei olettanut sen olevan mitään, minkä vuoksi täytyisi avata silmät.
”Harry, missä äänitehosteet?” uteli Ron uneliaalla äänellä.
”Herätys ei ole lainkaan niin tehokas ilman kiljuntaasi”, jatkoi Dean.
”Harry, mitä sinulle on tapahtunut?” kiljaisi puolestaan Seamus saaden Harryn viimein avaamaan silmänsä. Ensimmäinen asia mitä hän näki, oli Seamus pomppimassa hänen edessään. Seuraava asia oli huomattavampi ja myös paljon kiinnostavampi kuin Seamus. Harry näki kätensä. Hän näki koko ruumiinsa ja sen tosiasian johdosta pomppasi ennätysvauhdilla ylös lattialta. Hän juoksi ympäri huonetta vain siksi, että saattoi tehdä sen kahdella jalalla. Hän halasi Seamusta vain siksi, että se oli nyt mahdollista. Ja kaiken aikaa Harry kiljui kuin teepannu. Hetkessä hän pukeutui ja säntäsi ulos makuusalista jättäen jälkeensä hämmentyneet tupatoverinsa. Hän ei kyennyt ajattelemaan muuta kuin sitä, että hänen olisi löydettävä Malfoy. Edes sekunnin sadasosaksi hän ei pysähtynyt ajattelemaan miksi hänen oli nähtävä Malfoy, eikä hän taatusti nähnyt sillä hetkellä siinä mitään outoa. Ehdittyään Suuren Salin eteen hän kohtasi lopulta etsimänsä. Malfoyn, joka kiljui aivan yhtä äänekkäästi kuin hänkin ja pomppi vähintäänkin yhtä korkealle. Toisensa nähdessään he kuitenkin pysähtyivät kuin seinään ja hiljenivät salamannopeasti vain takertuakseen toisiinsa ja suudellakseen.
Eikä kumpikaan ajatellut hetkeäkään miksi he sen tekivät.
