Author: Carmilla
Genre: drama, angst, ficlet, het
Pairing: Neville/Lavender
Rating: K-11
Summary:
Pimeää, varjoja, haavoja, toinen ihminen.Disclaimer: Harry Potterit kuuluvat Rowlingille. En tienaa.
A/N: Tätä kirjoittaessa soi Natalie Merchantin
My Skin. Ficci ei pohjaa kappaletta mitenkään, mutta ajattelin mainita, siitä kun tunnelma kuitenkin lähti. Kaiken maailman ficlettejä –haasteeseen aiheella rare.
Kylkiluiden takaa
Kun varjot pitenevät ja syvenevät ja tummuvat ja täyttävät huoneen ja nurkat ja imeytyvät sisälle eivätkä pois lähde ja kaikki pimenee hiljalleen, taivas menee pilveen, yö laskeutuu ja aurinko katoaa, kun kaikki kuolevat eikä asialle voi mitään, kun kaikki on epätoivoa ja murtumista ja pimeää vain,
silloin Lavender hiipii hiljaa luokse, turvaan, hetkeksi pois kaikesta, pakoon, sulkeutuu käsivarsien suojaan, piilottaa kasvonsa virttyneeseen puuvillaan, hengittää sisään tuttua tuoksua, hengittää, on taas
hetken elossa.
Seinällä on lista kadonneista.
Vapisevat sormet haparoivina nihkeällä iholla, otsalla kuivunut verijuomu ja käsi on kantositeessä, ne heittivät pojan aiemmin päivällä taialla seinään, päänahan alla jyskyttää, olkapää on arka edelleen
ja silti molemmat tietävät, että joillakin on vielä paljon huonommin, he ovat kuitenkin niin turvassa, etteivät kuole, vaikka lähellä joskus saattavatkin käydä. Ovat sen verran elossa, ettei kukaan voi heidän hyväkseen tehdä mitään tai uskalla tehdä mitään tai sanoa mitään, ettei itse kuolisi auttaessaan.
Itse tehtävä kaikki.
Tänään Neville kävi hakemassa kivunlievitysjuomaa sairaalasiivestä (Nuorimmille oppilaille sitä ensin, muut saavat sen jälkeen, jos jäljelle jää. Vaikka jos matami Pomfrey huomaa juomia kadonneen, tuskin hän kertoo muille, ehkä jättää seuraavalla kerralla nukkumaan mennessään muutaman pullon huolimattomasti lojumaan pöydälle.) kun käytävillä oli hämärää jo ja ulkona paistoi kuu ja kerrankin olivat pilvet hetken poissa taivaalta. Kukaan ei saanut nähdä, koska Neville on numero yksi, eliminoitava jos mahdollista, jossakin turvallisuuden raja on sortunut ja heidän on suojeltava itse itseään, kuitenkin toisiaankin, se heistä tekee niin vahvoja.
Siinä on se, että heitä on useampi yhdessä kun toiset vain tavoittelevat omaa etuaan ja ylintä asemaa johtajan silmissä, portailla, viitan liepeissä, kuka pääsee suutelemaan kaavunhelmaa, kuka pääsee tappamaan tärkeimmät vastustajat, kuka pääsee leikkimään oikeaan peliin, kuka pääsee.
Jossakin muualla ovat heidän ystävänsä, yrittämässä pelastaa heitä, osa taistelee hengestään, osa taistelee kaikkien muiden puolesta, osa on ehkä vankina, osa varmaan kuollut, mutta sitä ei ajatella, sellaista ei ajatella, sellaiseen ei uskota ennen todisteita ja vaikeasti niidenkään jälkeen, jos uskoo, on mennyttä, sortunut, heikko.
Vielä on toisensa, vielä voi kivuta toisen syliin ja suudella pois juonteet, jotka näyttävät niin vääriltä niin nuorilla kasvoilla, vielä voi parantaa uudet haavat ainakin näkyvät, voi rakastella pimeässä hiljaa ja huohottaa yöhön, voi kuljettaa käsiä iholla, hiuksissa, silittää, rakastaa, olla niin kuin parhaiten pystyy, elää.
Nojata toisen rintaan, sulkea pienempi syliinsä, itkeä toisen olkapäälle, kuiskata pelkonsa ilmaan hiljaa kuin vain voi, ja tietäen, että toinen kieltää ajattelemasta sitä.
Sanoo, ettei mikään mitä heille kerrotaan luokkahuoneissa ole välttämättä totta. Että ne eivät oikeasti ole löytäneet heidän ystäviään, vihjailut tuskallisista kuolemista eivät ole totta, ivanaurulta pitää sulkea korvat, älä kuuntele, älä usko niitä, älä toivoa menetä älä
älä.
Lavender liukuu Nevillen sylistä ja kohottaa kasvonsa ylöspäin toisen kasvoihin, seurailee silmillään viivoja, juonteita, piirteitä, nenää, huulia, silmäripsiä, hiuskiehkuraa tummanmustaa otsalle pudonnutta. Kääntyy, kun ovi avautuu, joku muu tulee sisään, Anthony kompuroi ovesta joku käsivarsillaan, tuo tyttöhän on vasta toisella luokalla, miten pieni. Paita kastunut punaisessa, taas ne kiroavat ihmisiä käytävillä. Tyttö ehkä vahingossa kompastunut portaissa ja koskettanut Carrow’ta, mutta siihen ei tarvita, että tuodaan tänne tuon näköisenä ja tuossa kunnossa.
Pimeää ja pimeää ja pimeää yötä ja varjoja.
Neville nostaa tytön sohvalle makaamaan, loihdinta on vaimeaa, haparoivaakin vähän, mutta näissä loitsuissa jokainen tulee paremmaksi koko ajan. On pakko tulla, niitähän käytetään jatkuvasti, aina johonkuhun on sattunut, aina aina aina parannettavaa. He katselevat vaieten, miten tyttö värähtää pienesti, nousee istumaan, katsoo heitä ja kuiskaa ”kiitos.”
Valoakin.
