Kirjoittaja Aihe: Olisimme voineet olla niin paljon enemmän, K-11, S/R, AU  (Luettu 3694 kertaa)

Brenda

  • ***
  • Viestejä: 62
    • http://brenda-malfoy.livejournal.com
Title: Olisimme voineet olla niin paljon enemmän
Author: Brenda
Rating: K-11
Genre: Lievä angst, deathfic, AU, romance, slash, one-shot
Fandom: Harry Potter
Pairing: Sirius Musta/Remus Lupin
Beta: starálfur
Disclaimer: En omista hahmoja enkä saa minkäänlaista rahallista korvausta, pidän vain hauskaa. Rowling omistaa hahmot.
Summary: Siriuksen elämä on muuttunut hurjasti, ja sadepäivät muistuttavat häntä menneestä, sekä siitä, mitä olisi voinut olla.

A/N: Sateella alkoi aina tehdä mieli kirjoittaa jotain, joten tässä on tulos. En nyt tiedä, onko tämä sitten kuitenkaan kovin angst tai tarvitseeko tuosta kuolemasta varoittaa tässä tapauksessa, mutta pelataan nyt varman päälle. Ja ai niin, AU siis sen takia, että tämä ei mene ollenkaan kirjan juonen mukaan, mutta sillä ei nyt tässä olekaan niin merkitystä, ainakaan minun mielestäni, sillä tämä keskittyy tunnelmaan, ei faktoihin.

Lifehousen kappale Breathing tuntui sopivan sanoiltaan ja tunnelmaltaan tähän, oikean biisin löytämisestä kunnia starille.

starálfurille kuuluu myös sanomattoman iso kiitos, ilman sinun kannustustasi ja perseelle potkimistasi en olisi koskaan uskaltanut luottaa tähän, saatikka postata tätä minnekään. Sinulla on kyllä nykyisin iso osa taustavaikuttajana, tiesithän sen? Enhän minä saisi mitään aikaiseksi jos sinua ei olisi. Joten kiitoskiitoskiitos kun olet olemassa. <3




Olisimme voineet olla niin paljon enemmän



Sade ropisee vasten kattoa. Välillä kovaa ja rankasti kuin vaatien jotain, välillä taas hiljaa ja lempeästi kuin pyytäen anteeksi. Ropina jatkuu kuitenkin taukoamatta. Toisinaan ääni hiljenee niin pieneksi, että täytyy pinnistää kuuloaan kuullakseen, joko sade lakkasi. Mutta ei, vähän ajan kuluttua rummutus taas jatkuu entistä kovempana.

Sadepisarat leikkivät ikkunan takana, ne kilpailevat kaikesta. Kuka ehtii ensimmäisenä maahan, kuka putoaa parhaimmalle paikalle, kuka kastelee eniten matkallaan, kuka säilyy ehjänä pisimpään. Yhä uudet pisarat päättävät liittyä leikkiin, ja kilpailu saa uusia osaottajia. Mutta ne eivät tunnu kuuluvan tähän maailmaan, ne tulevat jostain muualta ja jatkavat pientä leikkiään välittämättä mistään muusta.

Sirius oli pitänyt sateesta niin kauan kuin hän saattoi muistaa. Jo lapsena kaiken mennessä päin helvettiä hän oli viihtynyt ikkunalaudallaan tuijottaen kastuvaa lasia ja maailmaa sen ulkopuolella. Useimmiten pieni poika oli kuitenkin päättänyt lähteä ulos rauhoittumaan, sillä pelkkä katsominen ei ollut enää riittänyt. Hän oli halunnut enemmän. Hän oli tahtonut tuntea pisarat ihollaan, hiuksissaan, tahtonut kuulla niiden osuvan maahan aivan kenkiensä viereen, tahtonut kastua litimäräksi niiden hennosta kosketuksesta, tahtonut metsästää niitä kielellään, tahtonut liittyä niiden muodostamaan järjestykselliseen sekamelskaan ja hävitä edes hetkeksi. Lakata olemasta tässä todellisuudessa ja liittyä toiseen, jossa häneltä ei odotettu mitään ja jossa hänen oli parempi olla.

Mutta pian katto oli lakannut ropisemasta. Pisaroita ei ollut enää näkynyt, ne olivat lopettaneet hetkeksi lumoavan tanssinsa ja Siriuksen ravistaessa päätään hävinneet myös hänen hiuksistaan. Sade oli aina päättynyt juuri kun poika olisi päässyt karkuun, oli melkein ylettänyt tarttumaan siihen kahvaan, jonka kautta hän oli tiennyt pääsevänsä tavoitteeseensa, pois täältä.

Kohta se oli kuitenkin alkanut taas uudestaan. Sade, hänen ystävänsä, oli aina palannut takaisin. Siihen oli saattanut mennä päiviä, viikkoja, joskus jopa kuukausia, mutta Sirius oli tiennyt sen palaavan. Ja niin se oli tehnytkin, se ei ollut jättänyt häntä kertaakaan. Jokainen kuuro, jokainen myrsky oli ollut erilainen, mutta Sirius oli nauttinut niistä kaikista, ne kaikki olivat tuottaneet hänelle samanlaista mielihyvää. Hylättyään kotinsa ja tutun ikkunalautansa nuori mies oli oppinut ennustamaan, minä päivinä tulisi satamaan. Hän osasi jopa kertoa kellonajan noin kymmenen minuutin heitolla suuntaan tai toiseen. Sirius oli oppinut todella paljon jätettyään epämukavan ja painostavan ilmapiirin taakseen.

Ovi avautuu kolahtaen hiljaa päin seinää päästäen ruskeahiuksisen miehen huoneeseen. Mies hiipii Siriuksen taakse, painaa kätensä varoen mutta vaatien hänen rinnalleen ja kumartuu hipaisemaan huulillaan hänen niskaansa. Sirius liikauttaa päätään ja siirtää omat kätensä toisen miehen käsien päälle puristaen niitä lähemmäksi itseään, tiukemmin itsensä ympärille. Hän ei halua Remuksen koskaan päästävän irti.

”Remus, minä…”

Vavahtaen Sirius kääntyy katsomaan taakseen, mutta siellä ei olekaan ketään. Ovi on kiinni, ja hän istuu huoneessa sijaitsevalla sängyllä yksinään kädet tiukasti ympärillään. Yhtäkkiä hänen on kylmä, jokin jäiseltä möykyltä tuntuva raastaa miehen sisintä eikä jätä häntä rauhaan. Eihän Remusta ole, ei ollut ollut enää pitkään aikaan.

Remus oli ollut koko hänen elämänsä vielä viisi vuotta sitten. Sirius ei ollut koskaan sanonut sitä ääneen, mutta Remus oli tiennyt. Hän oli tajunnut sen katseista, joita Sirius oli luonut häneen, ja tavasta, jolla Sirius oli kohdellut häntä. Hieman kylmän viileästi ja piittaamattomasti, mutta kuitenkin lempeästi ja suojelevasti. Remus oli vain tiennyt.

Sirius kääntää katseensa takaisin ikkunan puoleen ja tuijottaa eteensä, näkemättä kuitenkaan muuta kuin mustan ja ruskean sekoittuvan toisiinsa. Kuinka hän oli saattanut antaa Remuksen lähteä ulos siihen aikaan, siinä mielentilassa? He olivat päätyneet riitaan, ja Remus ei ollut tapansa mukaan halunnut sanoa mitään, mitä saattaisi katua seuraavana päivänä. Siinä Remus ja Sirius olivat olleet aina erilaisia, sillä Sirius puhui suunsa puhtaaksi miettimättä etukäteen tekojensa seurauksia. Hän ei koskaan ollut osannut pidätellä itseään vaan teki kaiken tunteella ajatellen vain tätä hetkeä ja pyysi anteeksi vasta rauhoituttuaan ja saatuaan pohtia tilannetta uudessa valossa. Siihen piirteeseen Remus kuulemma oli alun perin rakastunutkin, hän oli sanonut sen kuvaavan Siriusta täydellisesti, olevan miehen tavaramerkki.

Tumma mies painaa päänsä käsiinsä, hän ei voi lakata ajattelemasta tyhmää riitaa, joka oli saanut peruuttamattomat seuraukset. Ja se kaikki oli hänen syytään. Hän oli se, joka oli syyttänyt Remusta sellaisesta, mistä ei ollut todellisuudessa koskaan tätä epäillyt mutta mihin oli kyllä itse sortunut. Hän oli se, joka oli huutanut Remukselle tämän saavuttua kotiin puoli tuntia myöhässä. Hän oli se, joka ei lähtenyt Remuksen perään tämän rynnätessä melkein saman tien ovesta ulos. Hän oli se, joka joutuisi elämään ilman Remusta kantaen kamalan painavaa syyllisyyden säkkiä harteillaan. Kuinka hän voisi koskaan antaa itselleen anteeksi?

Sirius hätkähtää kuullessaan koko pienen talon täyttävän koputuksen ulko-ovessa. Sade rummuttaa edelleen kattoa ja saa kaikki äänet joko voimistumaan entisestään tai hiljenemään melkein olemattomiin.

Ei kai vain -

Mies nousee ylös ja yrittää tyynnyttää itsensä ajattelemalla rauhoittavaa ropinaa, kilpaa leikkiviä sadepisaroita ja… Remusta. Ajatus Remuksesta tuo mukanaan aina häivähdyksen onnea ja levollisuutta, vaikka nostaakin erityisesti vihan pintaan. Mutta Sirius ei voi lakata Remuksen ajattelemista, siitä on tullut hänelle kuin huume, jota hänen on saatava päivittäin. Maksimiannos saattaisi tappaa hänetkin, mutta hän ei jaksa välittää. Hän ei ansaitse elää. Hänellä ei ole syytä elää, ei kaiken sen jälkeen, mitä hän on tehnyt.

Koputus toistuu, tällä kertaa aiempaa vaativampana aiheuttaen Siriukselle melkein syyn hermostua. Kuka kumma on noin kärsimätön?

”Tullaan!” mies karjahtaa ja harppoo ovelle kurkistamaan pienen sivuikkunan kautta, kuka siellä on. Mitään ei näy, mutta koputus kuuluu jälleen. Hieman ihmeissään Sirius avaa oven nähdäkseen vain tyhjän kuistin, saman näkymän, jonka hän kertaalleen tarkasti jo ikkunasta.

Onko tämä perkele vieköön jotain pilaa, vai mitä ihmettä on tekeillä?

Katsastaen vielä kertaalleen pihan Sirius on aikeissa palata sisälle, hän on juuri työntämässä painavaa ja hieman kitisevää ulko-ovea kiinni, kun…

Tuo tuoksu, tuttuakin tutumpi tuoksu. Mistä se tulee? Siriuksella kestää hetken aikaa tunnistaa viimeksi vuosia sitten hänen sieraimiinsa eksynyt, silloin niin rakas tuntomerkki hänen elämänsä tarkoituksesta. Remuksen ominaituoksu. Se täyttää kaikki hänen aistinsa, leijailee aina hänen sisimpäänsä asti. Kuinka hän oli voinut unohtaa jotain niin tärkeää, jotain niin… remusmaista?

Kuin henkensä hädässä Sirius yrittää saada jotain tolkkua mylläävistä mietteistään. Hän oli ajatellut lähiaikoina Remusta enemmän kuin pitkään aikaan, sillä sadepäivistä oli muodostunut heidän tuntomerkkinsä, niinä päivinä he olivat lähteneet ulos, käyneet syvällisiä ja ei niin syvällisiä keskusteluja, istuneet puun alla sylikkäin, pörröttäneet toistensa hiuksia yhä pahempaan sotkuun, tunteneet olevansa elossa. Tai ainakin Sirius oli.

Siriuksen otsa rypistyy miehen edes huomaamatta sitä, kulmat kurtistuvat aavistuksen verran. Remus, sadepäivät, miehen ominaistuoksu… Täytyisikö hänen tajuta näiden asioiden välillä jonkinlainen yhteys?

Yhtäkkiä sadepisarat lopettavat monta päivää kestäneen tanssinsa kuin seinään, ilma tuoksuu raikkaalta. Ja Remukselta. Silloin Sirius ymmärtää.

”Voi Remus, mitä minä sinun kanssasi teen?” Sirius kysyy itsekseen ja, hymyillen vielä kerran tielle muodostuneille lätäköille, astuu sisälle vetäen oven perässään kiinni. Remus ei olisi halunnut Siriuksen tukahduttavan itseään itsesyytöksillä, hän oli aina sanonut, ettei kaunan kantaminen tehnyt tilannetta paremmaksi, saatikka auttanut ketään. Vaikka Sirius tietää, ettei unohtaisi koskaan, ainakin nyt hän voisi aloittaa monen vuoden ajan torjutun paranemisen ja, kuka ties, ehkä joskus ajatella Remusta pelkällä ilolla ja kaipuulla ilman pohjatonta itseinhoa. Vaikka se tuntuu tällä hetkellä liian kipeältä ja täysin mahdottomalta, voisi se ehkä joskus tulevaisuudessa olla vielä mahdollista.

Ehkä.


***


I’m finding my way back to sanity, again
Though I don’t really know what
I’m gonna do when I get there
Take a breath and hold on tight
Spin around one more time
And gracefully fall back to the arms of grace

‘Cause I’m hanging on every word you say
And even if you don’t wanna speak tonight
That’s alright, alright with me
‘Cause I want nothing more
Than to sit outside heavens door
And listen to you breathing
It’s where I wanna be, yeah

Where I wanna be

I’m looking past the shadows in my mind
Into the truth and
I’m trying to identify the voices in my head
God, I wish it were you
Let me feel one more time
What it feels like to feel alive
And break these calluses off of me
One more time

‘Cause I’m hanging on every word you say
And even if you don’t wanna speak tonight
That’s alright, alright with me
‘Cause I want nothing more than
To sit outside your door
And listen to you breathing
It’s where I wanna be, yeah-ah

Where I wanna be
Where I wanna be


Lifehouse - Breathing
« Viimeksi muokattu: 20.02.2015 03:12:23 kirjoittanut Beyond »
How could you possibly know what I'm going through right now?

”Argh, kun menee taas hermot. Ihan kun Harrylle soittais ja Ray vaan vastais koko ajan.”
”:'DDDDDDDD”

starálfur

  • ***
  • Viestejä: 62
Ihan alkuun, että ihanhan tässä herkistyn tuosta A/N:stä. Oijoi (pidän tästä sanasta tänään aika paljon, btw). Aivan yhtä suuret (vähintään!) kiitokset kuuluvat itsellesikin, kun olet jaksanut lukea ties mitä yritelmiäni säännöllisesti läpi - ja korjata kaikenmaailman typoja ja asiavirheitä ja omia hölmöilyjäni jne jne - ja potkia niiden kanssa persuuksille useammin kuin kerran tai kaksi. <3 Mistä tuli mieleeni Dracon perse, mutta ehkäpä nyt ei lähdetä siihen ollenkaan, tai kohta ei taas muusta puhutakaan. :'D
Mutta siis, ilman sinua olisi minultakin jäänyt aika paljon julkaisematta (Harryn varpaat, köh ;D), joten tasoissa ollaan. ^^ Ja tästä jatketaan aina vaan!

Mutta! Itse ficciin. Kuten nyt sanoin jo miljoona kertaa, niin pelkästään tuo otsikko sai aikaan kylmiä väreitä, enkä ihan oikeasti olisi alkanut yhtään mitään, jos olisit sen mennyt muuttamaan. Aivan kertakaikkisen täydellinen! Oikeasti, rakastan tuota otsikkoa!
Ja ficci... Oijoi (sanoinko jo, että pidän tästä sanasta tänään?). Tunnelman kuvaus on niin onnistunut, että oikeasti lukiessani toivoin, että olisi alkanut sataa kaatamalla. Samaan aikaan niin surullista, mutta kuitenkin jotenkin niin... lohdullista? Ja, kuten sanoin jo siitäkin, niin kylmät väreet meni pitkin selkärankaa ensin siinä kohdassa kun Remus tuli huoneeseen, mutta ei sitten oikeasti tullutkaan, ja siinä, kun ovikello soi ja oven takaa ei löytynyt muuta kuin Remuksen tuoksu. Huh huh! Toisaalta aika spookya (pelkään kummituksia sun muuta yli kaiken), mutta toisaalta taas ei.
Joka tapauksessa aivan loistava ficci ja olen edelleen otettu, että sain kunnian lukea tämän ihan ensimmäisenä. ^^ Enkä muuten kyllästy tämän ihkuttamiseen ikinä.

Kiitos, kiitos, kiitos tästä, ja kaikesta muustakin. Nyt taidan jatkaa mesekeskustelua kanssasi ja puhua vaikka... No, vaikka siitä kuinka ärsyttää niin paljon, kuin jos soittaisi Harrylle ja Ray vastaisi jatkuvasti. :'D
My life came with it's own scars
I don't need you to tell me about your sorrow
I can't say I've seen it all
But I live for the things that keep me hollow

starálfur

  • ***
  • Viestejä: 62
Tiedänettäolisinvoinuteditoidajiiäneemuttatämänkunniaksiuusiviestikoska ALLEKIRJOITUS!!! :'DDDDD <3<3
My life came with it's own scars
I don't need you to tell me about your sorrow
I can't say I've seen it all
But I live for the things that keep me hollow

Mad Hatter

  • ***
  • Viestejä: 31
  • Mad as a Hatter
Vs: Olisimme voineet olla niin paljon enemmän, K-13, S/R, AU
« Vastaus #3 : 21.02.2010 22:47:22 »
Luin tämän jo aiemmin ja päätin kommentoida.
Kaunista. Sirius on jotenkin niin siriusmainen kun se sanoo suoraan ja miettimättä.
Kiitos<3

Mad Hatter

Lozku

  • ***
  • Viestejä: 466
Vs: Olisimme voineet olla niin paljon enemmän, K-13, S/R, AU
« Vastaus #4 : 22.02.2010 16:15:15 »
Kaunista, mutta jotenkin mielestäni tuo otsikko jäi häälymään ylimääräisenä, irtonaisena. Ei se loppujen lopuksi kuvannut ficciä yhtään. Toisaalta, kun luin sen ficin jälkeen, se sai monia mietteitä aikaan... mutta se on otsikko ja jostain syystä se olisi sopinut paremmin johonkin toiseen ficciin.

Sade-teemasta kuitenkin tykkäsin, paljonkin, vaikka jossain vaiheessa se tuntui menevän vähän överiksi. Mutta no, en tiedä... ehkä olisi pitänyt lukea koko ficci putkeen, joten älä ota näitä kommenttejani liian vakavasti.

Kiitos kuitenkin, loppujen lopuksi tämä oli kaunis ja herkkä ficci. :)

-Lozku
~ehjimmät meistä on tehty sirpaleista~

Kovin helppoa on vajota hetkiin
joissa tunne on valhetta
sielusi kadotat vain öisiin retkiin
syntyy syviä haavoja
Sano sana ja tiedät mä tuun vastaan
ole rauhassa vielä mä sua seuraan