Title: Do not regret
Author: Yuuri
Raiting: S
Pairings: Ei tavallaan, mutta kuitenkin.. ^^
Genre: drama, angst - One-shot
Summary:
-Etkö kaipaa koskaan taikuutta. Elämän luulisi olevan helpompaa taikaa käyttäessä.
-Ehkä se on helpompaa, mutta silloin joudut olemaan ministeriön liean päässä. Jästien keskellä, ilman taikuutta on yksinkertaisempaa, vaikka lämä olisikin vaikeampaa. Sinun ei tarvitse ottaa huomioon taikuuteen liittyviä lakeja ja väärin tehdessäsi, et joudu ensimmäiseksi ankeuttajan suutelemaksi.
A/N: Idea putkahti päähäni eilen illalla ja nyt sain sen siis valmiksi. Toivottavsti pidätte
Luen mielelläni ajatuksianne ficistiä..tai oikeammin elän niillä - himoitsen niitä xD
Nauttikkaa
Do not regret
Sormet näppäilivät kitaran kieliä hajamielesiseti. Mustat hiukset valuivat miehen silmille, joten kukaan ei voinut huomata niiden surullista katsetta. Tosin, huoneessa ei ollut miehen lisäksi muita. Ellei lasketa pientä, vinksahtaneen näköistä pöllöä, joka huhuili hiljaa keltaisen sohvan selkänojalla.
Ron ei tiennyt miten oli kyseiseen tilaan joutunut. Tai hän tiesi kyllä miten oli joutunut, Luna Lovekiva, Ronin manageri oli sunnitellut sitä ties kuinka kauan, mutta se, että hän oli siihen suostunut… Ron ei yksinkertaisesti ymmärtänyt.
Hän oli vannonut ettei palaisi taikamaailmaan, mutta siinä hän oli, Vuotavan Noidankattilan upeimmassa huoneessa, joka oli täysin mauton. Ron tuhahti. Hän oli unohtanut kuinka epätavallista ja outoa kaikki oli taikamaailmassa. Siitä outoudesta hän oli halunnut pois ja samalla katkaissut välinsä kaikkiin, jotka liittyivät millään tavalla hänen menneisyyteensä.
Sota oli vienyt monilta niin paljon. Ron oli ollut onnekas ja saanut pitää kaiken hänelle tutun ja turvallisen, mutta sota oli muuttanut häntä. Hän ei vain enää jaksanut. Voldemortin tuhouduttua kaikki oli liiankin hyvin. Ginny ja Seamus olivat avioituneet, Harry ja Hermione julkistivat suhteensa, Percy tuli kaapista ulos, Fred ja George laajensivat toimintaansa muualle Eurooppaan ja pääasiallisesti asuivat nykyään Ranskassa. Bill ja Fleur muuttivat Australiaan ja Charlie reissasi ympäri maailmaa työnsä vuoksi. Ronin lähdettyä Voiton Juhlan alkaessa, kotikoloon oli jäänyt vain Arthur ja Molly.
Ronin sormet pysähtyivät ja hän laski kitaran kädestään. Hän ei halunnut takaisin. Kahdeksan vuotta hän oli saanut elää rauhassa, ilman mitään yhteyksiä taikamaailmaan – ellei mukaan lasketa Lunaa, joka asui jästilontoossa, mutta kävi säännöllisesti toisellakkin puolella. Ron muisti kuinka Harry ja Hermione olivat yrittäneet saada häneen yhteyttä kirjeitse ja Lunan kautta, mutta Ron oli polttanut kirjeet avaamattomana ja Lunaa hän oli kieltänyt kertomasta kenellekkään itsestään yhtään mitään. Oli hänen perheensäkkin lähettänyt muutaman kirjeen, mutta tajutessan, että Ronia ei kiinnostanut, olivat he pian lopettaneet niiden lähettämisen.
-Tämä on niin epäreilua. Ron mutisi itsekseen ja rapsutti pöllön päälakea. Psityyhtynen oli ainoa asia taikasauvan lisäksi, jotka muistuttivat häntä velhomaailmasta, mutta toisin kuin voisi luulla, hän ei ottanut nitä mukaansa, jotta muistaisi mitä hän jätti taakseen. Ron halusi muistaa miksi hän oli lähtenyt.
Jos joku olisi sanonut hänelle Tylypahkan aikoina, että hän jättäisi kaiken taikuuden taakseen olisi Ron nauranut itsensä kuoliaaksi. Niin. Hän oli ollut nuori ja naivii. Nyt, kaksikymmentäviisivuotiaana, Ron oli tyytyväinen lähtöönsä ja palasi pitkin hampain takaisin. Syy oli kokonaan Lunan, joka oli puhunut ympäripyöreitä ja saanut Ronin jotenkin suostumaan naisen ideaan.
-Ron.. Älä ole tylsä. Taikamaailma juhlii Harry Potterin 25-vuotis syntymäpäivää ja he todellakin haluavat sinut esiintymään. Luna sanoi hymyillen. Ron pudisti päätään.
-Minä en halua palata. Ron totesi ykskantaan. Luna huokaisi ja sulki silmänsä. Syvä huokaus purkautui naisen huulilta.
-Ron. Voisit lähteä heti esityksesi jälkeen. Sinun ei tarvitsisi puhua kenellekkään… Voisit vain ilmintyä pois. Luna vastasi. Naisen äänessä kuulsi lievä ärtyneisyys. Ron painoi päänsä käsiinsä.
-Menen sinne, heitän setin ja katoan… Luna – se kuulostaa helpolta, mutta luuletko todella, että Harry antaisi minun noin vain mennä? Ja Hermione on varmasti ajatellut asiaa ja loitsunut kaikki mahdolliset estoloitsut juhlapaikan ympärille. He haluavat nähdä minut, he haluavat puhua kanssani… Minä haluan vain unohtaa koko sen puolen olemassa olon. Ron sanoi hiljaa ja nosti katseensa naiseen. Luna ja Ron tuijottivat hetken toisiaan, kunnes Luna nosti kätensä ylös luovuttaneena.
-Hyvä on. Tunnet ystäväsi –
-He eivät ole enää mitään minulle. Ron keskeytti jäisellä äänellä. Luna huokaisi, mutta ei kommentoinut pojan lausetta.
-Palkkaan sinulle jonkun, joka pitää jokaisen, joka yrittää edes katsoa sinuun, pois luotasi. En anna sinun kieltäytyä. Sinulla on siis vaihtoehdot. Turvamies tai ei… Luna risti kätensä rinnalleen ja tujotti Ronia tiukasti. Ron huokaisi alistuneesti.
-Hyvä on. Se turvamies sitten…Ron hymähti. Ron ei ollut ainoa, jota sota oli muuttanut. Lunan kummallisuus ja huolettomuus olivat kaikonneet tytöstä ja nykyään nainen oli itsepäinen ja vahva ihminen, joka tiesi mitä halusi ja sai sen mitä halusi. Luna seurusteli Pansy Parkinsonin kanssa, joka työskenteli jästilontoossa mallina. Ron ei edes ollut aluksi uskoa, että nämä kaksi naista edes tulivat keskenään toimeen, Pansyn mallintyöstä puhumattakaan, mutta nyt vuosia myöhemmin hän oli ymmärtänyt naisten muistuttavan toisaan hyvin paljon ja Pansy sopi Lontoon katumuotiin täydellisesti. Luna ja Pansy olivat siis ainoat, jotka tiesivät hänen taustansa jästimaailmassa, mutta välttivät taikamaailmaa puheenaiheena. Molemmat naiset kunnioittivat Ronia ja Pansysta oli Lunan tavoin tullut Ronille läheinen ja uskollinen ystävä. Ron ei siis täysin pystynyt eristämään itseään menneisyydestään, mutta oli tyytyväinen saavutuksiinsa.
Lähdettyään pois velhoyhteisöstä, Ron oli ensitöikseen etsinyt itselleen katon päänsä päälle. Oli vain sattuman kauppaa, että hotelli, jonne hän asteli kuului Luna Lovekivalle. Nainen tai tuolloin vielä tyttö, antoi huoneen Ronin käyttöön, mikäli nainen saisi tehdä hänestä tähden. Ron oli suostunut. Rahaa ei olisi koskaan liian vähän. Luna passitti hänet kitara tunneille ja vuoden jälkeen he saivat ensimmäisen levytyssopimuksensa. Siitä oli alkanut Ronin tie tähtiin. Nyt – kahdeksan vuotta myöhemmin Ron oli yksisuosituimmista sooloartisteista, jolla oli ajoittainen bändi takanaan tukemassa häntä suurimmilla keikoilla. Muutoin hän esintyi yksin kitaransa kanssa. Myös velho maailma oli kuullut Ronjin harmiksi hänestä, mutta Ron oli säilyttänyt mielipiteensä toisesta puolesta ja antoi nuorten noitien ja velhojen vain haaveilla hänen näkemisestään, mikäli he eivät halunneet tulla katsomaan häntä jästien keskelle.
Ron nousi sohvalta, laittoi kitaran sille kuuluvaan koteloon ja rojahti itse ylipehmeälle vuoteelle. Oli ollut tuskallista palata niin tuttuun, mutta kuitenkin niin vieraaseen maailmaan. Ron oli yksinkertaisesti väsynyt. Luojan kiitos hän pääsisi pian pois sieltä.
Esiintyminen niin monien tuttujen kasvojen edessä oli ollut kova pala, mutta Ron oli selviytynyt hengissä. Lunan palkkaama turvamies oli ollut loistava työssään lukuunottamatta yhtä pientä seikkaa, jonka Luna, mitä ilmeisemmin tahallaan oli jättänyt mainitsematta. Mies oli nimittäin ollut velho. Eikä mikä tahansa velho, vaan itse Draco Malfoy.
Ron naurahti hiljaa. Hän oli ollut raivoissaan nähdessään entisen luihuisen kasvot, mutta tuijotuskisan hän oli voittanut. Draco oli ollut suurimman osan aikaa hiljaa, mutta Ron huomasi pojan – miehen, muuttuneen koulu ajoista. Draco oli leikannut hiuksensa lyhiksi ja pukeutui rennosti. Ron muisti ajatellessaan miten Draco saisi pidettyä fanit ja varsinkin Harryn pois hänen luotaan, koska Draco ei ollut mikään lihaskimppu, kuten turvamiesten ajateltiin olevan, mutta oli pian saanut huomata, että kaikki ei ollut sitä miltä ulkoa käsin näytti.
Fred ja George olivat nähneet Ronin saapumisen ja ottaneet hänen huoneensa selville. Kaksoset olivat ilman omantunnon tuskia räjäyttäneet oven sirpaileksi ja astelleet huoneeseen kuin maailman valloittajat. Ron oli istunut mukavalla sohvalla ja oli ollut tiputtaa limsatölkkinsä lattialle säikähdyksestä, mutta ennen kuin hän tai kaksoset olivat edes ehtineet tehdä mitään, olivat kaksoset siistissä pinossa huoneen keskellä – kädet ja jalat sidottuina. Draco oli vain virnistänyt, ottanut poikia nilkoista kiinni ja raahannut heidät huoneen ulkopuolelle. Ron oli tuijottanut vaalean pojan tekemisiä suu auki, täysin sanattomana. Draco oli korjannut oven ja nojautunut sitä vasten.
-Eipähän ryppyile enää. Draco sanoi ja virnisti Ronille.
-Ei sinun noin kovakourainen olisi kuitenkaan tarvinnut olla. Ron vastasi, mutta virnisti hänkin.
-Ehkei, mutta oli hieman kalavelkoja maksettavana, joten hoidin nekin samalla. Draco totesi ja sai Ronin nauramaan.
-Olet uskomaton. Ron sanoi naurunsa lomasta. Draco tuhahti.
-Se nyt on itsestään selvää.
Hiljaisuus laskeutui poikien välille, mutta se ei ollut vaivaantunut. Enemminkin tunnusteleva ja ymmärtävä. Draco liikahti levottomasti ja rikkoi hiljaisuuden hiljaisella ysköhdyksellä.
-Kuule Weasley, minä –
-Sano Ron.
-Ron, minä olen pahoillani kaikesta siitä mitä olen sanonut tai tehnyt. Tosin olit niin nynny Tylypahkassa ja otsaasi oli suunnilleen kirjoitettu ”kiusaa minua”… Mutta kuultuani lähdöstäsi, muutinkäsitystäni sinusta ja pakko myöntää We- Ron, että sinulla munaa. Draco hiljeni ja odotti toisen vastausta. Ron tuijotti Dracoa hämmästyneenä, mutta kokosi itsensä pian ja vino hymy ilmestyi hänen kasvoilleen.
-Kiitos, Draco. Otan tuon kohteliaisuutena. Ron vastasi. Draco nyökkäsi, mutta näytti silti vielä siltä, että halusi kysyä jotain.
-Anna tulla. Ron kannusti, kuin lukien vaalean miehen ajatukset. Draco rykäisi.
-Millaista se on? Draco kysyi. Ron näki epävarmuuden toisen silmissä.
-Aluksi se on pelottavaa, mutta tunnen itseni vapaaksi kaikesta. Ron vastasi hiljaa. Draco kallisti päätään.
-Etkö kaipaa koskaan taikuutta. Elämän luulisi olevan helpompaa taikaa käyttäessä. Draco sanoi ja tuijotti Ronia kysyvästi. Ron naurahti.
-Ehkä se on helpompaa, mutta silloin joudut olemaan ministeriön liean päässä. Jästien keskellä, ilman taikuutta on yksinkertaisempaa, vaikka lämä olisikin vaikeampaa. Sinun ei tarvitse ottaa huomioon taikuuteen liittyviä lakeja ja väärin tehdessäsi, et joudu ensimmäiseksi ankeuttajan suutelemaksi. Ron selitti Dracon nyökytelessä innoissaan.
-Onko se sen arvoista? Vaalea kysyi ja asteli aivan Ronin eteen. Mies kohotti katseensa Dracon silmiin ja hymyili.
-On.Ron nousi sängyltä ja noukki nahkatakkinsa lattialta, johon oli sen puoltatuntia aiemmin heittänyt turhautuneena. Harry ja Hermione olivat yrittäneet saada häneen kontaktia keikan aikana, mutta Ron ei ollut noteerannut heitä. Häntä ei kiinnsotanut. He saattoivat olla hänen parhaita ystäviään – tai olivat olleen, mutta kaikki oli muuttunut. Ron halusi vain pois taikamaailmasta. Hän ei enää kuulunut sinne.
Ainoa hyvä asia hetkelliseen paluuseen oli vanhojen kaunojen hautaaminen Dracon kanssa. Ron oli muuttunut ja niin oli Dracokin. Entinen luihuinen oli niellyt ylpeytensä vanhempiensa kuoltua sodassa. Lestrange oli tappanut heidät Voldemortin käskystä. Malfoyt olivat vaihtaneet puolta ja tulos oli ollut Dracolle suuri menetys, mutta se oli myös muuttanut poikaa. Ehkä juuri se Draco, joka pyysi anteeksi Ronilta, oli todellinen Draco Malfoy.
Huoneen ovi avautui ja Draco asteli sisään hymyillen.
-Anteeksi, että kesti. Draco pahoitteli. Ron pudisti päätään.
-Ei se mitään. Viimiset puolituntia ovat kyllä olleet yhtä helvettiä, mutta ymmärrän, että sinulla oli asioita hoidettavana.
-Kävin vain vaihtamassa perintöni jästirahaksi – luoja kuinka paljon sitä tuli. Draco totesi ja nosti kädessään olevaa urheilu kassia. Ron tuijotti kassia järkyttyneenä.
-Kai otit ne edes seteleinä?
-Tietenkin. En minä tyhmä ole. Draco mutisi ja naksautti niskojaan. Ron huokaisi.
-Voimmeko mennä? En haluaisi olla täällä kauemmin kuin tarvitsisi.
Draco hymähti.
-En minäkään.
Ron avasi huoneen ikkunan ja auttoi Posityyhtysen ilmaan heittämällä pöllön kirjaimelisesti ulos ikkunasta. Draco naurahti kuivasti, mutta ei sanonut mitään. Ron kääntyi ja kohtasi Dracon harmaat silmät. Hetken he vain tuijottivat toisiaan kunnes yhteis tuumin astelivat ulos huoneesta ja koko majatalosta.
-Oletko varma? Draco kysyi ja vilkaisi Ronia, joka tuijotti Vuotavan Noidankattilan ovea. Ron räpäytti silmiään ja kääntyi uuden ystävänsä puoleen.
-Olen.
Miehet kaivoivat taskuistaan taikasauvat ja vaihtoivat niitä keskenään. Draco vilkaisi vielä nopeasti Ronia, joka virnisti tälle.
-Olet siis varma, että jaksat asua saman katon alla Weasleyn kanssa? Ron kysyi huvittuneena. Draco irvisti.
-Jos en, niin ainahan voin hankkia oman asunnon, mutta luulisi minun pärjäävän yhdelle Weasleylle. Draco heitti, mutta hymyilli Ronille. Ron nyökkäsi ja tarttui Dracon taikasauvan molempiin päihin. Draco teki samoin Ronin sauvalle. Molemmat huokaisivat ja kuin toistensa ajatukset lukien miehet napsauttivat taikasauvat kahtia.
