Varjojen kaupungit, Yö ensimmäinen 2/2 27.6| Alec/Magnus [K-11]

[Solembum]

Author: Sole
Fandom: Varjojen kaupungit - tällä kertaa Luukaupunki
Genre: Romance/Angst
Rating: K11
Pairing: Alec/Magnus
Disclaimer: Cassie Clare omistaa pojat ja Isabellen plus kaiken muun paitsi minun tekstin
Summary: Alec ei saisi kuolla.

A/N: Tämä on siis kirjoitattu Luukapunpungin lopussa olevasta parannus-jutusta Magnuksen näkökulmalla tavallaan. Ylidramatisoin, lisäilin omaa moskaa, mutta jokainen sana on siis mun käsialaa - tää sijottuu sinne tapahtumien väliin, mut kuitenkin omana tarinanaan.
Enjoy!
Kommenttia?

Niin ja julkaisen kahdessa osassa!

Parannusta

1/2
Magnus juoksi pitkin Instituutin pitkää käytävää nahkasalkku käsivarrellaan heilahdellen. Magnus juoksi tumma tukka takussa, siili niskaa kutitellen, kimalteen ropistessa kasvoille. Magnus juoksi kengänpohjat kurassa ja kura kokkareilla Instituutin matossa. Moppipakoisena Magnus pysähtyi, potkaisi piikkarit jalastaan, tyrkkäsi korot edellä komeroon, ja jatkoi juoksua salkku kainalossa. Magnus juoksi läpi labyrintin, ohi ovien ja pikkupojan, jolla oli peukalo suussa, paita juopon napissa, lasit kierossa nenällä. Magnus juoksi portaikkoon, kiipesi kerroksen, kiipesi toisen. Magnus juoksi juoksemistaan, rapun rappusen perään – Magnuksella oli helvetinmoinen kiire pelastaa se, jonka henki ei merkinnyt mitään. Ei yksinkertaisesti voinut merkitä, poika oli Magnukselle yhdentekevä. Vaan silti Magnuksella oli kiire tanssittaa kipinöitä kämmenellään, pojan kylkien kaarilla, lavalla, alavatsalla. Magnuksella oli kiire kursia kokoon se, joka oli sisältä rikki, korjauskelvoton. Sillä ei poika enää tahtonut olla ehjä, poika tahtoi livahtaa varjoihin koskaan taakseen katsomatta, kääntymättä, takaisin palaamatta. Poika ei tahtonut palata pimeydestä, joka nieli jokaisen, joka sulki silmänsä, vuosi kuiviin, kasteli lakanat ruosteella. Poika tahtoi mennä sinne, missä viikatemies niitti päitä, sinne, missä musta ruoho rehotti ja puhalsi tuulen varjo – kaikki ne tahtoivat, jotka demoni teurasti. Magnus oli nähnyt paikan – ei mikään puolentoistatähden turistikohde.

Magnus juoksi purot poskille noruen, vaikka ei Magnus osannut itkeä, ei pojan takia. Magnus ei itkenyt, ei nyt, eikä koskaan. Magnus ei edes tahtonut itkeä, meikkihän siinä lähti laskuveden mukana aavalle ulapalle seilaamaan – ulkonäkö kaikki kaikessa, ei suolapitoisia puhdistusaineita päiväsaikaan saati sitten iltamyöhällä auringon laskiessa. Poika ei voinut olla itkun arvoinen, poika ei ollut Magnukselle muuta, kuin sininen silmäpari strobovaloissa, pehko mustaa tukkaa ja kaistale kalpeaa ihoa, syntymähuumorintajuton varjometsästäjäkloppi. Poika ei voinut saada Magnusta itkemään, vaikka olisikin sitten ollut poissa, kadonnut sinne, mistä ei kukaan palannut, mistä kukaan ei voinut palata – ei vain voinut saada. Poika ei voinut saada Magnusta itkemään, vaikka olisikin potkaissut tyhjää, vuotanut kuiviin, kuollut pois. Poika ei voinut sada Magnusta itkemään – ei kukaan saanut, ei milloinkaan. Magnus ei harrastanut itkemistä, ei pojankoltiaisten tähden. Poika oli vain poika muiden joukossa, pikkupoika yhdeksäntoistakesäinen, ei villi eikä vapaa, mutta vielä lapsi. Ja silti pojan oli hionut puhki elämä – poika oli käytetty, kulunut käytössä, olkoonkin, että vielä neitsyt. Pojalla ei ollut koskaan ollut ketään, poika oli erakko, kaappihomo kyykyssä komerossa, joka oli lukittu sisäpuolelta. Pojalla ei ollut ollut ketään, poika ei tahtonut ketään, ei nyt eikä koskaan. Ja silti Magnus itki – Magnus tahtoi pojan, joka ei ollut mitään, edes tahtonut olla mitään, vain näkymätön. Magnus tahtoi pojan, jolla oli kiire kuolla.

Magnus juoksi paljaat varpaat hapsuja kyntäen, nahkatakki nilkoissa, puntit rullalla. Magnus juoksi sydän kurkussa ja keuhkot kippuralla, viiletti halki ruohonleikkurilla millisängelle jyrsityn aulan, seurasi tekonurmelle virrannutta verivanaa – Alecin verta läiskinä lattiassa. Ei pojan veri kuulunut lätäköiksi Magnuksen moottoritielle, tienviitaksi sairastupaan, jossa poika teki kuolemaa. Sillä poika todella teki kuolemaa, poika luuli aikansa koittaneen. Magnus juoksi ja juoksi, juoksi, kunnes henki ei enää kulkenut. Ja vielä silloinkin Magnus juoksi, kun henkitorvi väntyi solmuun – poika vuosi verta, eikä Magnus saanut pysähtyä, voinut pysähtyä. Magnus avasi oven, toisen, kolmannen. Magnus juoksi sinne, minne veri vei, luo pojan, joka aikoi kuolla sisarensa käsivarsille, sisaren, jonka Magnus ei ennen ollut kuullut itkevän. Isabelle oli tyttö, joka ei hevillä itkenyt. Ja silti Isabelle oli pillittänyt puhelimeen, pyytänyt, anellut, lahjonut säästöpossunsa sisällöllä ja parilla seeprakuvioisia säärystimiä. Isabelle oli niistää töräyttänyt nenäliinaan, lisännyt saldoon bodylotionin, paljettibikinit ja puolikkaan pullon got2beta. Isabelle oli itkenyt, kunnes akku loppui, kunnes puhelin simahti ja sanoi poks. Magnus oli kuunnellut itkua äänettömät kyynelet silmäkulmiinsa padoten. Ja Magnus oli hypännyt housuihinsa, alkanut juosta. Ei poika ollut Magnukselle kaikki kaikessa, ei voinut olla. Ei poika voinut merkitä Magnukselle mitään, kukaan ei merkinnyt, ei sillä tavalla, ei niin kuin poika merkitsi, vaikkei olisi saanut merkitä.

Magnus juoksi ovelle, jonka takaa kajasti valo, ovelle, jonka raosta valui veri valkealle villakankaalle – Alecin ovelle, jossa tuoksui kuolema. Magnus näki hiljalleen lainehtivan punaisen, ruostevirran kynnyksellä, jonka yli ei ollut koskaan uskonut hiipivänsä yömyöhällä, ei pojan luo, sen sinisilmäisen. Poika oli tahtonut nukkua peukalo suussa petinsä perukoilla. Pojalla ei ravannut vieraita, poika ei ollut edes tahtonut vieraita, eikä ollut koskaan tahtonutkaan. Pojan ovi oli ollut kiinni, lukossa. Poika ei ollut tahtonut ketään, ei Magnusta. Poika oli punastellut viesteille, jotka Magnus oli näpytellyt pää täynnä punaviiniä, muttei vastannut, ei koskaan, ei yhden yhtä kertaa – poika oli lyönyt luurin lattiaan. Poika ei ollut halunnut Magnusta, vaikka Magnus oli halunnut pojan, poikaa. Poika ei ollut tahtonut Magnusta vierelleen vuoteeseen, vaikka Magnus oli tahtonut pojan. Poika ei ollut uskaltanut rakastua, koska Magnus ei osannut rakastaa kuin varttitunnin kerrallaan. Tai niin tämä oli sanonut, kuiskannut Magnuksen korvaan. Poika oli karannut Magnuksen sylistä, käsivarsilta, kainalosta. Poika ei ollut luottanut velhoon, jolla oli pahat mielessä – fiksua sinänsä. Eikä poika ei ollut vastannut suudelmaan, jonka Magnus oli painanut tämän huulille, suupielille, jolla maistui mustaksi keitetty kahvi. Poika ei ollut tahtonut antautua – poika oli jähmettynyt kauhusta ja juossut, juossut jalat lipsahdellen märällä asvaltilla, kaatosateessa. Alec oli kerran juossut pakoon velhoa, joka ei enää osannutkaan hymyillä – tahtonut hymyillä, ei ehkä koskaan.

Magnus pyyhki mascarat kalvosimeen – itkut oli itketty, oli aika riihikuivan bisneksen. Oli aika pelastaa poika, joka oli sekoittanut Magnuksen sydämen, tarttunut veripaakkuun ja vienyt mennessään kissansilmän ihaillessa tämän ripsien lomasta lainehtivaa valtamerta.Oli aika korjata poika, jonka oli pirstonut elämä siellä, minne eivät muut nähneet ja demoni, jolla oli manikyyri reilassa. Oli aika työn, joka seurasi huvia ft punkkupullo ja mustatukkainen murheenkryyni. Oli aika selvän päivän ja tyhjän pään, oli aika ansaita elanto. Vaan ei Magnus välittänyt rahasta, verkkosukanvarteen survotuista setelinipuista sun muista senttijemmoista, ei mitä tikkaukseen tuli, etenkään poikakullan, joka eli ympärivuorokautisessa näppikaranteenissa. Magnus oli pyyhältänyt paikalle vain ja ainoastaan pojan takia, pikku sinisilmän, jonka katse oli sammunut sokeaksi ja silmät painuneet kuopalle, pojan, joka aikoi kuolla, kuolisi ilman Magnusta. Ei Magnus tahtonut täytettä lompakkoon, jonka oli hukannut aika päiviä sitten tukkapehkoonsa, johon ei ollut ollut kammalla asiaa sitten keskiajan – Magnus oli persaukinen ja persaukisena pysyisi, pojan tähden nyt ja aina, milloin vain ja ostoskeskuksessa. Pojan tähden Magnus antoi Isabellen possunpunkeron olla – Magnus tahtoi vain Alecin, mielellään elävänä. Magnus ei ollut suuntautunut possuihin, Magnus oli langennut Aleciin, kappipoikaan. Eikä Magnus rahaa tarvinnut, Magnus oli parantumaton kleptomaani – ei vanha velho uusia temppuja opi, turha edes kokeilla.

Magnus haroi tukkansa siiliksi takaraivolle, piikit pystyyn teurastusvalmiina, väänsi silmille karanneet suortuvat korvan taa kiharalle – edustuskunto ennen kaikkea, vaan ei verikroolia, joka olisi vaatinut uimalakin poikineen Magnuksen kimalleharjasten tapauksessa. Magnus käänsi takin kauluksen kasvoilleen, napitti rinnustan peiliduffelit ja kiersi hapsuhuivin tiukasti kaulalleen – Magnus naamioi koskikaupalla ryöpynneen itkun, iholle piirtyneet sururannut. Magnus kätki kasvonsa varjoihin, Magnus piilotti kyynelet Isabellelta. Isabelle ei saisi tietää, että Magnus oli retkahtanut poikaan, joka oli aikeissa heittää veivinsä viikatemiehelle – ei Magnuksella ollut mahdollisuuksia, Alec oli jo valintansa tehnyt. Alec oli valinnut sedän, jonka kaavussa tuoksui hurme, ei velhoa, joka lemusi siirapilta, sokerilta. Ei Isabelle tiennyt, että Magnus oli juossut, juossut viininhuuruinen sappi kurkussa, kyynelet kutitellen poskia. Ei Isabelle tiennyt, että Alecin vuoksi Magnus oli porannut kuin viimeistä päivää, pillittänyt pulloon. Ei Isabelle tiennyt, miksi Magnus seisoi ovella, jonka takana odotti kuolema. Magnus valahti selkä vasten seinää, hengitti sydän kurkussa kurluttaen, huohotti huohottamistaan, pidätteli kyyneliä, jotka vaativat encorea. Magnuksen jalat tärisivät, nahka nitisi. Magnuksen käsi sanoi sopimuksensa irti ja salkku putosi kolahtaen lattialla. Magnus kuuli askelet, Isabelle oli tiesi tohtorista, jonka salkku oli kavaltanut.

”Magnus?” kuiskasi ääni oven takaa – Isabelle.

Magnus nieli kyynelet, jotka hyvää vahtia suunnittelivat porakaivotoimintaa hänen kyynelkanavakaksikkonsa tuntumaan. ”Kolkuttaisin kolmasti, mutta maagiset näppini saattaisivat olla alttiina oikosululle ja epäkuntoahan me tässä kaikkein vähiten toivomme – vai kuinka velipoikasi jakselee?” Magnus pidätteli hengitystään, työnsi nyrkkinsä takintaskuun.

”Unohti juuri kuinka hengittää”, Isabelle henkäisi – räkäklimppi törähti nenäliinaan. ”Työntäisin pillin sieraimeen, mutta Jace nappasi viimeisen blodymaryynsa, ja makaa nyt kanveesissa kynnysmatolla pilli pirstaleina perseen alla.”

Magnus puristi silmänsä kiinni, laski kymmeneen. ”Olepa sitten kiltti tyttö, ja avaa ovi kiltille velhosedälle, joka tekee työnsä urakkapalkalla vain tämän kerran – tämän yhden keran”, hän korahti – ääni ei kulkenut, vaan itku sitäkin salakavalammin.

Ovi narahti, punainen laine löi vasten Magnuksen lahjetta, paljaita varpaita. Alecilla oli selvästi ollut kiire vuotaa kuiviin, lantrata lattia ruosteella – hukkumiskuolema oli kuolema sekin, Alec kun ei ollut turhan vaativa. Magnus astui taemmas puntit läpimärkinä, varpaat veressä ja kirosi Alecia – ei Magnuksella pöksyjen pesuohjelappu ollut tallessa, Magnus ei yleensä ottaen harrastanut pyykkikoneita, mitäpä sitä turhaan kertakäyttöisiä armaneita kuurata, olihan vuosikausien palautusoikeus keksitty naps. Mutta nahkapöksyt olivat eri juttu, nahkapöksyistään Magnus ei voinut luopua sormia napsauttamalla – jokaiset seitsemästätoista ja puolesta parista kuuluivat siihen kategoriaan, josta tahrat hinkattiin hammasharjalla ilman tahnaa ja huuhteluainetta vailla. Näin ollen Magnus väisti Isabellea, joka läimäisi oven saranoiltaan vasten seinää veri yltympäriinsä roiskahdellen ja hyppäsi käytävän nurkkaan pakkeeranneen vaasin taa suojaan ruostesateelta – roiskeläppä mikä roiskeläppä, housuhygienia oli turvattu kiitos kipon. Ei sitä joka päivä hemoglobiinissa sun muussa plasmapaskassa kylvetty, pyykkipuuhista puhumattakaan. Magnus kumartui poimimaan verta tippuvan salkkunsa ja mulkaisi Isabellea sivusilmällä – Isabelle ei itkenyt, ei enää. Isabelle oli itkunsa itkenyt, Isabelle ei osannut itkeä, ei enää. Isabelle seisoi valokeilassa musta tukka hampulla niskassa, kasvot mustilla juovilla, kajalilla. Isabelle itki vailla kyyneleitä.

”Tähän on Jace kellautettuna”, Isabelle sanoi kulmiaan kurtistaen, kädet puuskassa, hymyä tavoitellen – irvisti. ”Sinä et koskaan tee mitään ilmaiseksi, saati sitten alennuksella. Et edes pieraise palkatta tai vailla aplodeja – et koskaan, et ikinä.”

”Työn iloa ilmassa, taksat maan pinnalla – vaihtelu katsos virkistää, kuten sitä sanotaan.” Magnus iski väsyneesti silmää – teatteria kaikki tyynni.

Isabelle mustat silmät tavoittivat Magnuksen katseen. ”Jopa sinun tippiesi taso killuu asteroidiparvessa taivaankannella – minulla ei ole sinuun varaa, ei pitäisi olla, ei koskaan.”

”Ystävänpalvelus?” Magnus puri huultaan – Isabelle kai arvaisi ennemmin tai myöhemmin – myöhemmin, mikäli Magnuksella olisi sananvaltaa tietovuodon saralla. Kukaan ei saisi tietää, että Magnus oli langennut kuolevaiseen, ei etenkään paikakunnan pahin juorukello, joka myös kyseisen kuolevaisen sisarena tunnettiin. Isabelle oli pahin kaikista, sanaseppo vailla vertaa.

Isabelle nakkeli niskojaan. ”Sinä et ole minun ystäväni.” Touche. Kiitos Inkvisiittorin viiksikarvojen Magnuksen intressit olivat tytön velikullassa, eivätkä hampputukassa itsessään – sinä olisi ollut velho äkkiä tossun alla, tai Isabellen tuntien pikemminkin kymmensenttisen gladiaattorisandaalin pohjallisessa.

Magnus risti salkuttoman kätensä sormet toiveikkaasti, kampesi suupielensä virnistykseen, väläytti hainhampaansa valkoisen keinovalon armoille. ”Vielä.”

Isabelle rypisti otsaansa, kalisti päätään mietiskellen, työnsi etusormen suuhunsa. Isabelle aavisti jotakin, johon tämän ei oman etunsa nimissä olisi todellakaan kannattanut sotkeentua – Magnuksen rakkauselämä kun oli tabu, joka ei haltiaprinssejään kierrättävillä pikkuprinsessoille kuulunut. Itseasiassa Magnuksen rakkauselämän yksityiskohdat pysyivät salassa jopa etäsuhteen toiselta osapuolelta, Alecilta, joka ei tiennyt, että Magnus rakasti. ”Minä en usko sinua.”

”Kiltit tytöt kuuntelevat kun setä puhuu”, Magnus huomautti. Hän ohitti määrätietoisesti ovenkahvalle linnoittautuneen Isabellen ja harppoi sisään huoneeseen, jossa velloivat veri, hiki ja kyynelet, Magnuksen kyynelet. ”Kiltit tytöt päästävät sedän hoitelemaan velipoikansa kahdelle jalalle hissun kissun, eikä kukaan saa koskaan tietää, että tämä edes sattui paarustamaan tomahowkin alle taistelussa.”

”Sinähän se et Alecia hoitele”, Isabelle jupisi hinkaten pakkelikerrostaan lateksitakkinsa hihansuuhun. ”Et edes nelinkontin, siitä minä pidän huolen.”

”Brooklyn on vapaa takahikiä”, Magnus iski silmää Isabellelle, ”Älä luulekaan, etten hiplaa yllin kyllin ja triplana päälle.” Magnus läimäisi oven vasten Isabellen pärstävärkkiä niin, että veri lensi, vaneri helisi ja pissis parkui. Magnus nojasi raskaasti kahvaan, joka väpätti ylös alas yhä uudelleen – Isabellella oli haba vailla vertaa ja drevakin temperamentti. Käytävästä kuului Isabellen puhina ja puuskutus, mutta ovi oli ja pysyi kiinni vaikka kahva vatkasi vatkaamistaan, vibrasi.

Kahvan ravi hyytyi hulaksi. ”En anna sinulle koskaan anteeksi, mikäli Alec ei vielä huomenissakin ole poikamies vailla petiseuraa kimallevapaissa lakanoissa kellien”, Isabelle sähähti avaimenreiästä. ”Vyötäisistä alaspäin et koske, vaikka mikä olisi. Et, vaikka sinun pitäisi kastroida.”

Magnus tunsi kuuman kyynelen poskellaan, nyökkäsi itsekseen. ”Kuohitseminen ei tule kysymykseenkään, älä huoli tyttö pieni, veljesi ei ole velhon armoilla ensimmäistä kertaa.”

”Sitähän minä tässä juuri pelkäänkin – niitä armoja”, Isabelle tuhahti kopsauttaen korkonsa oveen. ”Alec on koskematon, Aleciin ei kajota, ellei Alec tahdo. Alec on – Alec on – ” Kahva pysähtyi, Isabelle nyyhkäisi, murtui itkuun, parkuun, poruun. ”Ethän anna Alecin kuolla?” kaikui kuiskaus käytävästä, Isabelle itki litrakaupalla suolaista vettä.

”Ei se poikaraasu näin helposti minusta eroon pääse, turha luulla”, Magnus sanoi ääni täristen – kurkkua kuristi, sydäntä särki, sydäntä, joka vuosi verta. Ei, ei Alec kuolisi. Alec ei saisi kuolla. Magnus ei antaisi Alecin kuolla, ei voisi antaa.

”Älä anna Alecin pudota”, Isabelle kuiskasi, askelet loittonivat, Isabelle oli poissa. Magnus jäi yksin kuiviin suihkuavan pojan kanssa, pojan, joka ei liikkunut patjallaan, pojan, joka ei enää osannut hengittää. Magnus jäi kahden verta vuotavan pojan kanssa, pojan, joka oli kuolla, pojan, josta Magnus ei voinut päästää irti. Magnus jäi kahden pojan kanssa, pojan, jota rakasti, tiesi rakastavansa. ”Älä anna Alecin mennä kauas pois, liian kauas.”

Tippa linssissä Magnus nojasi oveen, kasteli kyynelillä takinkauluksen, porasi oikein urakalla ja silti äänettä. Magnus ei itkenyt, ei nyt, ei koskaan. Magnus ei itkenyt, ei kuolevan pojan takia, Alecin, jolla ei ollut merkitystä tai ei ainakaan ollut pitänyt olla. Magnus ei itkenyt pojan takia, pojan, joka makasi pitkin pituuttaan sängyllä, joka oli märkä verestä ja visvasta, suolapisaroista. Magnus ei itkenyt pojan takia, pojan, jota ei voisi koskaan edes omistaa, pojan, joka ei tahtonut olla Magnuksen oma. Ja silti Magnus vollotti vollottamistaan, itki kuin ei olisi koskaan kuullut kuolemasta, siitä viikatteen varressa vouhottavasta ukkelista, joka otti muttei antanut – siitä, joka aikoi ottaa Alecin. Kyynelet sumensivat silmät, Magnus kääntyi, katsoi Alecia, pojan kalpeita kasvoja, verestä punaisia. Magnus katseli Alecia, joka lojui vuoteessa tukka ruosteessa, silmät selällään, likimain kuolleena. Magnus katseli Alecia, joka ei saanut lähteä, kuolla, kupsahtaa yli laidan haustausmaan mustaan multaan ja biolaniin. Magnus katseli Alecia jota rakasti, rakasti, rakasti, Alecia, joka ei rakastanut takaisin. Magnus katseli Alecia, jonka tahtoi, mutta joka tahtoi Jacen. Magnus katseli Alecia, johon ei olisi saanut koskea, Alecia jonka oli kuitenkin aika palata elävien kirjoihin näppituntumalla, sanoi Isabelle mitä sanoi.

”Kulta pieni, minä tässä”, Magnus henkäisi, heitti salkkunsa huoneen kulmaan ja juoksi, juoksi lujaa, varpaat veressä lipsuen.

Magnus vajosi polvilleen Alecin vuoteen vierelle, tarttui pojan kylmään käteen, verestä liukkaaseen. Magnus ei voinut päästää irti, vaikka Alec ei tahtonutkaan enää pitää kiinni. Magnus ei voinut irrottaa otettaan, vaikka Alec tahtoi mennä, kadota sinne, minne Magnus ei voinut seurata. Alec tahtoi livahtaa sinne, minne kuolevaiset tuppasivat kellahtamaan, mutta minne ei kuolemattomilla ollut asiaa alkuunkaan. Alec tahtoi lähteä sinne, mistä ei ollut paluuta, sinne, minne Magnuksella ei ollut menolippua. Ei Alec tiennyt, kuinka Magnus rakasti. Ei Alec tiennyt, kuinka Magnuksen sydän huusi, huusi Alecin syliin. Ei Alec tiennyt, kuinka Magnus tahtoi, tahtoi pojan, jota ei voinut tavoittaa, pojan, jota ei saattanut omistaa. Ei Alec tiennyt, että Magnukseen sattui, sattui sydämestä, että Magnus kaipasi. Kuinka Alec olisikaan voinut tietää, eihän Magnus ollut tiennyt itsekään missä sydän sellainen huiteli, ketä se rakasti? Magnus oli kieltänyt itseltään sen ainoan, joka merkitsi mitään – rakkauden, pojan sinisilmäisen. Kuinka Alec olisikaan voinut kohdata Magnuksen katsetta, katsoa silmästä silmään, kun Magnus oli hädin tuskin uskaltanut edes vilkaista? Magnus oli pelännyt Alecia, poikaa, jolla oli silmissä aaltoja ja surullinen suu. Magnus oli pelännyt poikaa, jota rakasti, poikaa, jota ei tahtonut rakastaa. Magnus oli pelännyt poikaa, joka luuli aikansa koittaneen. Kuinka Alec olisikaan voinut vastata suudelmaan, jonka Magnus oli painanut tämän huulille sinitaivaan hakuisessa humalassa, Magnushan oli varastanut, lipaissut luvatta. Ei Alec ollut tahtonut Magnusta, ei silloin, ei kuolleena. Mutta Magnus tahtoi Alecin – Alec ei saanut kuolla.

Magnus kääri takkinsa hihat käsi Alecin valkeassa kädessä, hailakan sinisessä – irti ei saanut päästää, ei enää koskaan, ei ikinä, ei, vaikka Alec olisikin tahtonut karata. Ei Magnus voinut Alecia omistaa, mutta ei voinut kuolemakaan, ei, jos se oli Magnuksesta kiinni. Magnus avasi Alecin ruosteenruskean kauluspaidan napit, repi kankaan riekaleiksi, heitti lattialle likoamaan. Magnus kääri pojan kyljen paljaaksi pellavasta, kuljetti pitkiä sormiaan pitkin luita, jotka pistivät esiin rosoreunaisesta haavasta, veriviillosta. Magnus avasi Alecin vyön, laski tämän farkut nilkkoihin, siirsi sormensa tämän lanteille, josta punainen pisaroi. Magnus sulki silmänsä, puristi kätensä nyrkkiin, näki sormenpäidensä sinen tanssahtelevan luomillaan kuin kynttilän kalpea liekki, valoverkon, joka kutoi valkean arven pojan kylkeen, tikkasi. Magnuksen sormet juoksivat Alecin vatsalla, kuroivat kiinni haavan, johon poika oli ollut kuolla, kursivat kokoon kaiken sen, josta Magnus ei tahtonut luopua, kaiken sen, josta Magnuksen vielä täytyisi luopua – lopulta. Magnus korjasi pojan, jota ei ollut ollut tarkoitus korjata, pojan, josta välitti, vaikkei olisi saanutkaan välittää. Magnus avasi silmänsä, huokaisi syvään, pakotti pojan hengittämään, pojan sydämen lyömään, heräämään horroksesta, anemiasta. Magnus katseli poikaa, jonka nukkui, poikaa, josta kuolema oli luopunut pitkin hampain, poikaa, jonka Magnus oli pelastanut. Magnus katseli poikaa, jonka oli pelastanut itselleen, poikaa, joka ei ollut tahtonut tulla pelastetuksi. Magnus katseli poikaa, joka ei ollut hänen omansa, mutta kuitenkin elossa.

”Nuku hyvin, sinisilmä”, Magnus kuiskasi Alecin korvaan, suuteli poskea, suupieliä, joilla maistui veri.

Magnus riisui nahkatakkinsa, housut, joiden vetoketju oli jumissa ja paidan, joka joskus oli ollut valkoinen, nyt suolatahroilla. Vaatteet lensivät vereen lattialle, kasaksi pimeään nurkkaan, jossa asui yksinäinen saapas ja villakoira vailla koppia. Ei ollut Instituutin pesukoneen voittanutta, eikä sen puoleen pykkäripalvelun, jota Isabelle saisi aamun sarastaessa alkaa kiireen vilkkaa pyörittää – Magnuksen karderoobivakuutus kattoi tuhrun kuin tuhrun, ja verilutraus se tottavie vasta tuhru olikin, joka meni asiakkaan piikkiin ja pesupussiin. Magnus ei noin vain sietänyt tohtorointia, joka tahrasi Armanin, Magnus vaati likatyökorvauksen tippauksen ohella. Isabellen olisi aika kaivaa pulveri kaapin perukoilta ja alkaa hinkata – Magnus oli tehnyt osansa diilistä, jonka hintana oli ollut yksi henki, pojan paluu siletä, missä aaveet vaelsivat. Magnus pyyhki kyynelet kasvoiltaan, hinkkasi itkun superloniin. Magnus hankasi huulet puhtaaksi punaisesta, verijäljet tyynyyn, jolle laski päänsä, kovia kokeneen diskosiilin. Magnus käpertyi kerälle Alecin kylkeen, kietoi kätensä pojan ympärille, halasi tiukasti. Alec nukkui, ei Alec saisi tietää. Alec hengitti hitaasti, tuhisi, ei Alec heräisi, havahtuisi huomiseen ennen kuin magnus olisi jo mennyt. Magnus tarvitsi paikan nukkua, Magnus tarvitsi Alecia, poikaa, jonka ei ollut kuulunut olla mitään, ei koskaan. Magnus tahtoi jäädä vällyjen väliin, alle paksun täkin, läpimärän peiton. Magnus tahtoi jäädä Alecin viereen, pojan, joka oli herännyt kuolleista Magnuksen käsivarsilla – pojan, jonka Magnus oli riistänyt kuolemalta. Magnus tahtoi jäädä Alecin kainaloon, pojan, jonka ei ollut voinut antaa kuolla.

Oli yö, aika painajaisten. Mutta Magnus ei nähnyt painajaisia – Magnus nukkui Alecin vieressä, pojan, jota rakasti.

// EDIT: Osa kaksi julkaistu 27.6

[Liliandil]

No on se nyt kumma ettei täällä ole yhtään kommenttia
Yrittääkö ihmiset saada finin ainoon kokopäivätoimisen maleccaajan lopettaan kirjottamisen?
Yritän korjata tilanteen vaikka oonkin aika laiska kommentoimaa. Oot varmaan huomannu.

Olit sitten vähän dramatisoinu tätä kohtausta. Eihän tosta parantamisesta hirveesti puhutakaan, mutta sun tyylillä tästä oli tullu aika pitkä ja polveileva ja nii edelleen. Mutta ei se oikeestaan haittaa, ja ylimääränen kuvailu ja veri menee ihan mun mielestä sun oudohkon kirjotustyylin piikkiin. Ainahan sulla kestää saada hahmot tekeen mitään järkevää. Ja joskus se on vaan hyvä. Ajatuksia on kiva lukee, sellasia ajatuksia, mistä ei esim kirjoissa kauheesti puhuta.
Eli tää oli hyvä ficci, en mä oikein osaa enenpää sanoa.
Ja tää kommentti muuten sitten edellyttää et kirjotat jatkoa!

Lili.

[Solembum]

Noo, Malecilla ei sitten vaan kaiketi noita lukijoita riitä.
Ja juu myönnän, kyllä tuo kommentittomuus joskus jurppii, mutta erityiskiitokset sulle siitä että muistat mua usein ; )

Olin. Dramatisoinut. Paljon. Kyllä. Olis voinut vähemmällekin jättää, mutta niin. Ja totta, menee mun oudon tyylin piikkiin, mutta pitäis varmaan silti joskus vähän rajottaa. Ja olen tosiaan todennut, että tätä nykyä tuppaan kallistumaan sellaselle ajattelu/kuvailu -vaihteelle, en niinkään juoneen tai tapahtumiin. Kiva kun tykkäät ajatuksista, niistä en pääse eroon rälläkälläkään : D

Että kiitos kiitos, eiköhän se jatko sieltä vielä joskus ilmesty.
Tack.

[Solembum]

A/N: Kukaan e sitten maininnut, että olin tuon nykyisen (surkean) nimen sijaan heivannut otsikoksi työnimen, joka siis oli Parannusta. Noo, ei sillä kai sen kummemmin olekaa väliä... Ärsyttää vaan ; )
Mutta jokatapauksessa, tässä olisi pätkä kaksi, joka ainakin omasta mielestäni on parempi kuin ensimmäinen. Siis ei niin dramatisoitu, vaan sellainen angstaava mutta - no, päättäkää itse.
Kiitosta lukijoille, kommenttia tietysti arvostaisin.

2/2
Magnus heräsi aamulla auringonpaisteeseen, sälekaidinten raosta vilkkuvaan valokeilaan, päivään uuteen ja ihmeelliseen, jota ei tahtonut kohdata – olisi mokoma painunut takaisin mailleen tuli ahterin alla, antanut Magnuksen jatkaa unia, painajaista. Ei Magnus tahtonut herätä, Magnus ei tiennyt, mitä tuleva toisi tullessaan. Vastoinkäymisiä, ehkäpä, liudan laskuja kasaksi eteisen lattialle, kissanristiäiset, ihkauuden armanin, rajanmenoa. Ja mikä parasta, Magnuksen varalle tulevalla oli tarjota särkynyt sydän pilkkalaululla varustettuna, tuhannen sirpaletta rinnassa, kipu, joka ei katoaisi koskaan. Ja Magnus tiesi, kuka pumpun moukaroisi puuroksi, Magnus tiesi, kenelle antaisi anteeksi kerran toisensa jälkeen vaikka sitten sydän rampana, kokoon kursittuna, kasaan tikattuna, romuna. Magnus heräsi huoneessa, johon ei muistanut nukahtaneensa, sängyssä, johon hänen ei ollut ollut lupa ryömiä, saati sitten sammua, sulkea silmiä. Magnus heräsi vierestä pojan, joka ei tahtonut häntä vuoteeseensa, eikä koskaan tahtoisikaan, pojan, joka murtaisi Magnuksen sydämen. Magnus heräsi vierestä pojan, joka pelkäsi, ei tiennyt kuinka rakastaa, rakastanut ketään. Ei poika voinut tietää, millaista oli kulkea pää pilvissä vaaleanpunaisissa, eihän poika ollut uskaltanut rakastua, ei ikinä, koskaan, milloinkaan. Ei poika osannut rakastaa, voinut rakastaa, ei ketään, miten olisikaan? Poika kielsi itseltään rakkauden, oli aina kieltänyt, poika ei tahtonut myöntää totuutta. Pojalla ei ollut ollut ketään, vain Magnus, jonka käteen poika ei ollut tahtonut tarttua. Poika oli kääntänyt katseensa, kadonnut tanssilattian hämärään, pois, ruusuksi tummaan tapettiin. Ja Magnus oli katsonut perään, langennut.

Magnus heräsi vierestä pojan, joka makasi kanveesissa, pojan, joka nukkui yhä. Magnus heräsi vierestä pojan, joka ei nähnyt Magnusta, pojan, joka piti unissaan kiinni velhosta, jonka oli ajanut pois kerran, toisen, velhosta, jota häpesi rakastaa, ei tahtonut viereensä nukkumaan. Alec piti kaikin voimin, kaksin käsin kiinni velhosta, josta tahtoi irrottaa otteensa päiväsaikaan, vaan ei unissaan. Mutta Magnus ei välittänyt, Magnus ei voinut luovuttaa, ei vielä. Olihan Magnuksella aikaa odottaa, antaa Alecin nukkua sannan silmistään, hiekkakakut, haavan ja valkean arven, joka kulki pitkin pojan kylkeä, Magnuksen käden alla hentona harjana. Pojan piti levätä, Magnuksen taas tuntea pojan paino sylissään, vasten rintaansa. Magnus oli vetänyt sikeitä pojan kainalossa, sen, joka ei ollut tahtonut Magnusta syliinsä, sen, joka ei ollut tahtonut ketään, ei koskaan, vain velipoikansa, jota ei voinut koskaan saavuttaa. Magnus heräsi uuteen huomiseen kyljestä pojan, sen, joka tahtoi metsästää varjoja, muttei velhoja vuoteeseensa kuorsaamaan, Magnuksen tapauksessa tietysti pikemminkin tuhisemaan kovaäänisesti. Sillä Magnus tahtoi olla se, joka jakoi Alecin vuoteen, vällyt, pellavalakanat. Magnus tahtoi olla Alecin ainoa, Magnus tahtoi Alecin. Magnus oli astunut ansaan, jota poika ei ollut osannut virittää, Magnus oli kävellyt katiskaan, jonka poika oli jättänyt levälleen linoleumille. Magnus oli jo menettänyt pelin pojalle, joka ei tahtonut pelata. Magnus oli pojan, tahtoi poika sitten Magnusta tai ei. Magnus oli pojan, joka yhä hengitti, pojan, joka ei ollut heittänyt henkeään, kuollut pois, ei sinä iltana, vaan ehkä seuravaana.

Magnus avasi silmät, nosti päänsä vastentahtoisesti pojan lämpimästä niskasta, jota vasten oli painanut poskensa, Alecin niskasta. Magnus vääntäytyi istumaan, irroittautui varovaisesti pojan käsivarsien otteesta, niin paljon kuin se kirpaisikin – Magnus olisi tahtonut jäädä Alecin syliin ikuisiksi ajoiksi, pojan, jota rakasti etäältä, kaukaa kaupungin takaa. Magnus olisi tahtonut kopata Alecin tiukasti syliinsä, kiikuttaa Brooklynin tuolle puolen, hellään hoivaan kanariankeltaiseen makuuhuoneeseen, runkopatjalle. Magnus olisi tahtonut viedä Alecin mennessään, laskea liksansa poikina, yhtenä kappaleena, kokonaisena. Magnus olisi tahtonut Alecin ikiomaksi, pojan, josta olisi antanut mitä tahansa, milloin tahansa. Vaan sydämen poika oli jo vienyt, Magnus oli myynyt maansa tyhjästä vuoteensa, unipojasta painajaisessa. Magnus oli antanut pois kaiken saamatta mitään tilalle, pojan sydän oli ja pysyi lukkojen takana, oli pysynyt, pysyisi aina. Magnuksella ei ollut mitään jäljellä, ei ketään, ei koskaan enää. Koska poika ei tiennyt, kuinka Magnus rakasti, poika ei tahtonut myöntää Magnuksen rakastavan. Eikä poika antanut otselleen lupaa rakastaa, ei, vaikka piteli Magnuksen sydäntä kämmenellään – pojan sinisinä lainehtivat silmät eivät nähneet rakkautta, tahtoneet nähdä. Magnus heitti pitkät jalkansa vuoteen laidan yli, laski varpaat lattialle. Mutta Magnus ei tahtonut luikahtaa peiton lämmöstä, vierestä pojan, joka veteli sikeitä patterina peiton alla. Magnus ei tahtonut lähteä, Magnus tahtoi jäädä. Magnus ei tahtonut mennä, vaikka tiesi, että oli aika lähteä. Magnus oli saanut poikansa, yhden yön, mutta millä hinnalla?

Magnus vilkaisi silmiään siristellen kelloa, joka tikitti puoli kuutta huoneen nurkassa, seinän sinisissä laineissa. Oli aikaista, vaan silti liian myöhäistä – Magnus oli antanut periksi, jäänyt yöksi, luovuttanut. Ehkä oli jo liian myöhäistä lähteä, muttei Magnus voinut jäädä, kuinka olisikaan? Magnus ei ollut pojalle mitään, vain piirittäjä puhelinlangoilla, se, joka vinkkasi silmää, tunsi salaisuuden, josta ei puhuttu, saanut puhua. Magnus oli Alecille velho verhon takaa, se, joka vietteli, virnisti, viis veisasi pakeista pakkien perään, rukkasista, kintaista sun muista hanskoista, joita poika niin auliisti jakeli sormikkaiksi. Poika sen sijaan oli Magnukselle kaikki kaikessa, ei vain pikainen pano, josta unelmoida pikkutunneilla makuuhuoneen hämärässä, edustustipu ikkunalaudalla, käsikynkässä kaupungilla. Poika ei olisi ollut kertakäyttäinen, yhden pusun petiseura. Sillä Magnus rakasti, rakasti tosissaan. Ehkä poika oli ollut Magnukselle pelkkä bisnes, pojan oli pitänyt olla vain pikainen kokoonkursittava, ei muuta, ei milloinkaan. Tai niin Magnus ainakin oli uskotellut itselleen, laskenut luikuria urakkapalkalla, valehdellut. Magnus oli huijannut, huiputtanut, sitonut pajunköyden silmukaksi kaulalleen, kurkkunsa ympäri. Ei poika ei ollut yhdentekevä, eikä koskaan olisikaan, kenties muille, valiorodulleen, jokaiselle, vaan ei Magnukselle. Poika oli näkymätön kaikille, poika tahtoi olla näkymätön, mutta Magnus näki siniset silmät, unettomat. Poika oli ollut potilas muiden joukossa, vaan silti se, jonka vierelle Magnus oli nukahtanut, se, jonka luota ei voinut noin vain lähteä. Poika oli se, jota Magnus rakasti, vaikkei olisi tahtonutkaan rakastaa. Poika oli vaikea.

Alec käänsi kylkeään, käpertyi kerälle alle peiton, jota tahri ruosteeksi kuivanut veri, peiton, joka roikkui puoliksi lattialla. Magnus kuunteli Alecin hiljaista hengitystä, huohotusta, unta, painajaista. Magnus tiesi, että Alec juoksi, juoksi pakoon unta, joka saavutti askel askelelta. Magnus tiesi, että Alec pakeni totuutta unessa, joka ei ollut totta, vaan silti kertoi totuuden, jota poika ei tahtonut kuulla, ei tietää, vaikka tiesi. Kyllä Magnus tiesi, Magnus tunsi unet kuin omat housunsa – taskuja kun niin kovin harvoin tikattiin nahkapöksyihin, etenkään pillinpinkeisiin, saati sitten sateenkaarenkirjaviin mittatilauspuntteihin – painajaisista puhumattakaan. Magnus tiesi, milloin on aika herätä, avata silmät, kohdata todellisuus, joka ei aina ollut ruusuilla tanssimista, muttei syöttänyt edellispäivän valheita yömyssyynsä uinahtaneelle uhrilleen, toisin kuin painajainen, yömyöhällä pääkoppaan hiipivä pelko, uni alitajunnan perukoilta. Ja Magnus tiesi, ettei Alec osannut päästää irti unesta, ei voinut irottaa. Sillä Alec pelkäsi, pelkäsi liikaa, jopa yön tullen, silmien painuessa mailleen. Eikä Magnus voinut herättää poikaa, pelastaa painajaiselta. Magnus ei voinut päättää pojan puolesta, uneksia tämän sijalla. Magnus laski kätensä Alecin paljaalle rinnalle, pujotti sormensa peiton alle, tunsi pojan kylkien kohoilevan, nousevan, laskevan. Magnus pyyhki pikimustan tukan Alecin otsalta, kuivasi hikipisarat kämmenselkäänsä, silitti poskea, lohdutti. Magnus olisi tahtonut koskettaa, vetää pojan syliinsä, kietoa käsivartensä tämän lanteille, suudella. Magnus olisi tahtonut rakastaa, Magnus olisi tahtonut Alecin rakastavan, rakastuvan. Mutta Alec ei voinut rakastaa, ei voisi koskaan.

Ja Alec avasi silmänsä, siristeli sielunsa sinisiä peilejä aurigon valokeilassa. Magnus kavahti kauemmas sängynkulmaan jalat ristissä, pää ollalle kallistettuna. Magnus katseli poikaa, joka yhä hengitti, poikaa, jonka olisi kuulunut kuolla. Magnus katseli poikaa, jonka oli pelastanut, poikaa, joka oli herännyt huomiseen, päivään, jota tämän ei ollut kuulunut elää alkuunkaan. Magnus katseli Alecia, tämän tummia ripsiä, hailakanpunaisia huulia, hehkuvia poskia. Magnus katseli Alecin riimunkirjavaa rintaa, ihoon kaivarrettuja kirjaimia kaulalla, ranteissa. Alec oli kuin taulu, kävelevä graffiti mustavalkoisessa maailmassa, joka ei tiennyt Alecin olevan erilainen. Alec haalistui, kairasi salaisuutensa alle riimun, toisen, kolmannen, mustamaalasi. Alec yritti peittää värinsä valkoisella, varjoilla, univormulla. Alec kulki piilossa kaikilta, kaikelta, Alec hiiviskeli maailman laidalla, siellä, jossa ei kulkenut kukaan. Alec kätki kasvonsa, polttomerkitsi, viilsi valepuvun ihoonsa. Alec luuli, ettei kukaan huomannut, Alec luuli olevansa piilossa, poissa katseilta – ehkä muiden, muttei Magnuksen, ei sisarensa, Isabellen. Alec luuli olevansa turvassa pelolta pää pensaassa, mutta palko seurasi poikaa minne tämä sitten ikinä menikään. Sillä Magnus tiesi, ettei naamioista ollut apua, ei kommandopipoista, kypärämyssyistä korvilla. Magnus tiesi, ettei itseltään voinut kadota. Magnus tiesi, että omilta jaloilta, käsiltä, rakkaudelta pakeneminen oli mahdotonta – oli Magnuskin joskus tahtonut karata, pettynyt karvaasti, katkerasti. Magnus tiesi, ettei pelkoa vienyt pois mikään, ei kukaan. Pojan saattoi pelastaa vain poika itse – Alec. Alecilla oli valta hyväksyä, antaa itselleen anteeksi.

Alec haukotteli suu apposen auki, vääntäytyi istumaan, irvisti tuskasta. Magnus sävähti, ojensi kätensä kohti poikaa, joka tärisi, kuitenkin perääntyi. Magnus ei uskaltanut koskettaa, Magnus ei tahtonut koskettaa ilman lupaa, tunkeilla. Olihan Magnus nähnyt Alecin lähes alasti, riisunut tämän veriset vaatteet, kursinut kokoon haavan, kuljettanut käsiään tämän paljaalla vartalolla. Olihan Magnus nukkunut pojan sylissä, poika sylissään. Olihan Magnus herännyt Alecin kainalosta, pojan vierestä, kasvot tämän kaulakuopassa, lämpimässä niskassa. Olihan Magnus jo päässyt lähellä, oli aika perääntyä. Ei Magnus voinut rakastaa, ei poika tahtonut tulla raastetuksi. Alec venytteli harteitaan, painoi päänsä, valitti ääneen. Alec tunsi kylkeään kiristävän kivun, Magnuksen siniset liekit, jotka olivat nuolleet ihoa, polttaneet karrelle. Alec tunsi tulen, joka oli vienyt pois kuoleman, tulen, joka oli pakottanut hengittämään, seisauttanut veren, ruosteen, joka oli virrannut lammikoiksi lattialle. Ja Alec tunsi kivun, jonka tuli oli jättänyt, kuolemanpelon, ehkäpä. Alecin käsi kulki pitkin kyljen vitivalkoista juomua aina lavalta lanteille saakka, tunnusteli kaaria, epätasaista uraa ihossa. Alec riuhtoi peiton yltään, raastoi silmänsä auki aurinkoon. Alec tahtoi nähdä arven, joka oli jo alkanut haalistua, kadota jäljettömiin, vain muistoksi kynnestä, joka oli soittanut kannelta pojan kylkiluilla. Alec tahtoi nähdä valkoisen juovan, joka lopulta häviäisi, juovan, joka silti olisi aina muistona menneestä, lääkäristä, parantajasta, Magnuksesta, jota poika ei olisi tahtonut muistaa, vaan joka istui vuoteen laidalla kaikesta huolimatta. Alec katsoi Magnusta silmissään pelko, suu mutrulla.

Magnus heilautti tukkansa takaraivolle, karstasi kyynelten jäljet lakanaan. ”Tuolla arvella rehennellään korkeintaan kolme viikkoa, päivä, plus muutama tunti päälle”, Magnus tokaisi, ”ellet sitten osta permanettitussia, ja niin sanoakseni”, Magnus heilautti lainausmerkit vasemman kätensä etusormella, ”väritä totuutta, kuten velipuolesi teki polveensa kyntämälle asvaltti-ihottumalle. Mokoma pröystäilijä.”

Alec piiloutui peittoon, kietoi täkin kaulaansa saakka, kas kun ei sitaissut rusettia leuan alle, kuin punahilkka konsanaan. Ehkei poika harrastanut mirrejä, mistä sitä tiesi. Kai kraka oli miehisempi vaihtoehto, hirttosilmukka kaulalla, itsemurha. ”Mutta – sinä – mitä sinä – mitä sinä täällä teet?” poika änkytti posket punaisina, pakokauhu kasvoilta paistaen. ”Mitä sinä teet minun sängyssäni?”

”Nukuin, vaan en nuku enää”, Magnus sanoi vinosti hymyillen. Magnus loikkasi lattialle, nosti housunsa vaatevuoresta, hyppäsi puntteihin ja raastoi vetoketjun kiinni. Magnus rapsutti paljasta rintaansa, kullanhohtoista vatsaa vailla napaa. ”Propsit jousista – ei edes peppu puutunut.”

Alec katseli Magnusta silmät suurina, sininen läikehtien. Alec pelkäsi, pelkäsi Magnusta, läheisyyttä, velhon rakkautta, josta ei tiennyt, vaan saattoi arvata. Alec pelkäsi itseään, tekojaan, sanojaan. Alec pelkäsi yötä, joka oli jo takana, yötä, jona oli nukkunut velhon vieressä, tosin tietämättään, kanveesissa, taju kankaalla. ”Mutta – ”

”Varjometsästäjien pelastustiimi aina valmiina, teho-osaston kotiinkuljetus yön selässä, myös päivällä”, Magnus rallatti, napitti paidan päälleen, heitti takin harteilleen, oikaisi kauluksen. Magnus katsoi Alecia suoraan silmiin, ei väistänyt katsetta, johon oli upota, hukkua. ”Pelastin henkesi, poika.”

”A-ahaa”, Alec änkytti, kelasi kaiketi mielessään edellisen illan melkein-tappoa, läheltäpiti-kuolemaansa, siveyslupaustaan, joka piti, oli mikä oli, vaikka sitten velho vuoteessa. Alecilla ei ollut intressejä, Alec eli kieltäymyksessä, valheessa. Alec oli yksin, yksinäinen, kunnes kuolema kaappaisi pojan kylmään syleilyynsä, veisi mennessään. Alec kärräisi salaisuutensa mukanaan hautaan, se oli varma se, ei velhoja saman katon alle, saati sitten peiton.

”Siispä haluaisit varmasti sanoa jotakin sedälle,” Magnus vihjasi pujottaen pitkät sormensa nahkahanskoihin, nykäisi kiinni vetoketjun, toisen, kuroi kiinni nyöritykset, pitsirusetit ranteissa. Magnus noukki salkkunsa maton veritahroilta, heilautti käsivarrelleen kiikkumaan. ”Muista taikasana, Alexander”, Magnus kuiskasi, iski silmää pojalle, joka yritti pudota läpi patjan, häpesi sinisilmänsä päästään, kaipasi Siperiaan, keskelle pingviinibarbequeta.

Alec hieroi silmiään, hautasi päänsä tyynyyn, pakeni velholta, joka ei tikannut takapuolia ilmaiseksi, ei koskaan. Olisihan pojan se pitänyt tietää, Alecin, jota Magnus oli kerran suudellut, yrittänyt suudella, vain maistanut pojan huulia. ”Mene pois”, oli kuitenkin kaikki, mitä poika mumisi pää patjassa, identiteettikriisi piilossa, lähes heterona. Tosin heterot häpesivät harvoin, pillittivät lakanan läiskille kosijan kolkutellessa ovella, saati sitten sängynpäädyssä housuja vailla. ”Minä en halua – halua – mitään – sinua.”

Magnus nieli kyynelen, joka oli pukata poskelle silmäkulmasta, pidätteli itkua. Sillä Magnus olisi tahtonut itkeä, porata, parkua, kastella kukat pojan ikkunalaudalla, täyttää ammeen suolapisaroilla, hukuttautua omiin kyyneliinsä, kaipaukseen. Magnus olisi tahtonut antaa surun vyöryä putouksena parketille, kertoa, kuinka rakasti, oli rakastanut, rakastaisi yhä edelleen, oli mikä oli. Magnus olisi tahtonut pakottaa Alecin rakastamaan, vaikka sitten säälistä, itkulla, vuotamalla kuiviin, uhkailemalla, kantelemalla kuuleville korville alakerran suunnalla, pojan sisarelle, seinille, ellei muu auttanut. Magnus olisi tahtonut nostaa pakasta jokerin, sekoittaa, kääntää pojan pään. Magnus olisi tahtonut opettaa, kuinka rakastua – oma lehmä ojassa, velho pojan vuoteessa. Magnus olisi tahtonut kaiken, tai pelkän pojan. Oikeastaan Magnus olisi tahtonut vain pojan, suksikoon muu paska kuuseen rullilla. Mutta Magnus oli tiennyt, jälleen kerran syy oli yksin velhon, sen, jonka sydän oli unohtanut, kuinka hakata kylkiluukuopassa. Magnus oli tiennyt, että pojalla oli hinta. Magnus oli tiennyt, että poika maksoi pettymyksen, särkyneen sydämen. Ja vaikka Magnus oli tiennyt kivun, säryn, tuskan odottavan edessä päin, ei niinkään kaukana, vaan lähellä, sinisissä silmissä, sattui se silti, satutti, viilsi syvältä, sydämestä. Magnus oli tiennyt menettävänsä, Magnus oli tiennyt, kenen olisi tappio, tappio rakkaudessa. Magnus oli tiennyt, kuka häviäisi, häviäisi lopulta.

Magnus pyyhki edellisillan mascarat kämmenselkäänsä, hinkkasi posket puhtaaksi kyynelrannuista, mennen talven lumista, rakkaudesta, joka oli vielä yömyöhällä merkinnyt jotakin. Pimeydessä Magnus oli saattanut toivoa, pimeydessä Magnus oli elänyt unessa, ajassa paremmassa, mannut silmät suljettuna Alecin kainalossa. Pimeys oli huijannut, huiputtanut, saanut Magnuksen uskomaan onneen tulevaan, iltaa seuraavaan. Pimeys oli vääristänyt todellisuuden, tajun tulevasta, Alecista, pojasta, jota Magnus rakasti. Piemys oli antanut Magnuksen rakastaa, pimeys oli uskotellut Alecinkin rakastavan, rakaatuvan vielä joskus. Pimeys oli antanut Magnuksen elää toivossa, uskoa siihen, mikä oli unta, liian hyvää ollakseen totta. Ja Magnus oli uskonut, tahtonut uskoa, tietenkin. Magnus pyyhki pois toivon paremmasta, unelman rakkaudesta, joka ei kadonnut koskaan, mutta mitä ei voinut saavuttaa, ei milloinkaan. Magnus ei koskaan saisi poikaa, jonka tahtoi, poikaa, joka ei ollut merkinnyt mitään, vaan nyt merkitsi. Alec oli Magnuksen ulottumattomissa, ja tulisi aina olemaan, mikäli pitäisi päänsä loppuun saakka, kuolemaan, joka odotti nurkan takana, vaani velhon kahdella jalalla Brooklynistä pakoon, piiloon, korpikuusen kannon alle juoksevaa onnea. Alec pysyisi poissa, ei nousisi portaita askel kerrallaan, soittaisi kelloa, astuisi sisään Magnuksen ovesta. Enää Alec ei näyttäisi naamaansa Magnuksen betonibunkkerissa, oluhuoneessa, kahvikuppi kourassa. Enää Alec ei ristisi jalkojaan Magnuksen sohvankulmalla, punastuisi, hymyilisi suupielet korvissa. Ei koskaan, ei enää, ei mitään.

”Sisarellasi ei ollut varaa, ei sinuun, sinun henkeesi”, Magnus henkäisi, nosti katseensa lattiasta pojan kasvoihin, puri huultaan. Magnus ei antaisi periksi, ei luovuttaisi heti kättelyssä, pojan parkuessa poistumiskäskyjä. Magnus oli Brooklynin päävelho, Magnus hajotti, hallitsi, tai ainakin yritti parhaansa mukaan pomottaa. ”Sisaresi on aivan yhtä persaukinen kuin pontikkaa kynnysmatolle kakova velipuolesi, joka näin sivumennen sanoen elää monopolimassilla.”

”Mutta”, Alec niiskaisi, ”kuka maksaa? Minun vanhempani eivät ainakaan, Inkvisiittorista puhumattakaan. Vanhempani väittävät välittävänsä, mutta unohtavat – unohtavat minun olevan olemassa. Kukaan ei – ei kukaan kaiva kuvettaan minun takiani, ei sinun”, Alec jatkoi ryveskellen itsesäälissä. Magnus oli ryveskelyn ammattilainen, kyllä Magnus tiesi, milloin oli aika kroolata murheen alhoon, siihen pohjattomaan, vailla paluulippua. ”Vain Isabelle, Jace. Ehkä Max hyvälle päälle sattuessaan. Mutta Max on pankkiiri isoveikkansa paperibudjetilla – Maxilla on monopoli, pelilauta, tukko sytykkeitä kauppatavarana.”

”Se ei ole minun ongelmani, vaan sinun, koko kakarakatraan. Ellei isäpapasta ole apua”, Magnus kohautti harteitaan, silpaisi sormella kaulansa poikki, ”olette kaulaanne myöten kusessa jokaikinen.” Magnus istahti takaisin sängylle, lähemmäs poikaa, joka nojasi vasten seinää. Magnus risti jalkansa, painoi pään käsiensä varaan, killitti Alecin sinisilmiä, tuijotti, tiirasi.

Mutta Alec puristi silmänsä kiinni, vältteli kaiketi velhon katsetta, vaikeni. Tarkemmin harkittuaan poika kuitenkin raastoi luomensa levälleen. Ei tietenkään tahtonut Magnusta kimppuunsa kaulailemaan. Alec vahti, Alec tahtoi säilyä koskemattomana, kaukana velhon kosketuksista. ”Minä niin kuolen”, Alec huokaisi, ”Ne tappavat minut, meidät kaikki. Tai ehkeivät sentään Maxia, Maxin säästöpossu sentään kahisee tuulella.”

Magnus ujutti kätään varovaisesti pitkin peittoa, tarttui Alecin tärisevään käteen. Magnus kietoi sormensa hellästi Alecin ranteen ympäri, piti kiinni, kuten oli pitänyt illalla, yön myöhäisinä tunteina. Eikä Alec rimpuillut, ihme kyllä. Alec ei vetänyt kättään pois, Alec ei yrittänyt karata, paeta. Alec antoi Magnuksen ojentaa molemmat kätensä, koskettaa. Ja Magnus tunsi Alecin nopean pulssin, pelon. Mutta Alec ei päästänyt irti, Alec ei käskenyt lähteä, ei enää. ”Maksa sinä”, Magnus ehdotti hiljaa, silitti pojan käsivarren kalpeaa ihoa, riimuja.

Alec katsoi Magnusta suurin silmin, yritti paeta peittoon. Alecille riitti, käsi kädestä, velho pois mielestä. ”Mutta ei minulla ole – ” Silloin Alec ymmärsi, ymmärsi vihdoin, sulki suunsa. Ja nyökkäsi, hädin tuskin kallisti päätään, puri huultaan.

Magnus kumartui eteenpäin, Alecin vierelle, vatsalle. Alec hengitti syvään, pysytteli hiljaa, liikahtamatta. Alec antoi periksi itselleen, Magnus pojalle, rakaudelle. Magnus kiipesi Alecin vyötäisille, kohtasi silmät, siniset, lähes suljetut. Magnus tiesi, että poika pelkäsi. Magnus toivoi, että poikakin rakasti. Magnus ujutti kätensä Alecin leuan alle, nosti tämän kasvot aurinkoon, kultaiseen valoon, näkyviin. Eikä poika enää ollut piilossa, Magnus saattoi nähdä Alecin, nähdä kokonaan. Magnus silitti Alecin poskea, unesta, odotuksesta hehkuvaa. Ehkä Alec tahtoi Magnusta, ehkei Magnus ollutkaan ainoa. Ehkä Alec halusi suukon, edes yhden, ja vieläpä velholta. Magnus hymyili, Alec hymyili varovaisesti takaisin, hymyili Magnukselle. Magnus painoi kasvonsa lähelle Alecin kasvoja, huulet huulille, suuteli. Magnus vaimensi Alecin sanat, suukotti suupieltä. Ja Alec vastasi suudelmaan, epäröiden, mutta vastasi kuitenkin, vihdoin. Magnus vajosi pojan syliin, peiton alle. Magnus suuteli Alecin kaulaa, solisluita, huulia yhä uudestaan, taas. Eikä Alec yrittänyt estellä, kieltää, karata, ei nyt, ei enää. Magnus kietoi Alecin syleilyynsä, painautui vasten tämän litteää vatsaa, lämmintä ihoa. Alecin kädet kiertyivät Magnuksen kaulalle, niskalle, eksyivät hiuksiin, tuhanteen takkuun, toissapäivän hileliimaan. Ja Magnuksen sydän löi jälleen, muisti, kuinka lyödä. Ehkä poika rakasti sittenkin, ehkä Magnus jonakin päivänä saisi pojan, vielä joskus. Ehkä Magnuksella oli sittenkin toivoa, ehkei kaikkea ollut menetetty. Magnus hymyili vasten Alecin huulia, tunsi pojan hymyn huulillaan. Alec oli uskaltanut rakastaa, rakastaa hetken, rakastaa velhoa.

Magnus nousi sanakaan sanomatta, irrotti otteensa, suikkasi suukon poskelle. Magnus oli saanut haluamansa, Magnuksen oli aika lähteä. Mutta ei taistelu ollut ohi, Magnus aikoi voittaa,  Magnus aikoi valloittaa pojan sydämen, Magnus aikoi saada Alecin, joka oikoi peittoa vaivaantuneena, katui tekoaan, pikkiriikkisen, muttei tarpeeksi. Magnus aikoi saada pojan, joka ei jaksanut hävetä, pojan, joka oli unohtanut, kunka pelätä, edes hetkeksi, sekunniksi, minuutiksi, tunniksi. Magnus aikoi saada varjometsästään, joka eli valheiden verkossa, salaisuuksista, alibeista. Enää ei ollut valhetta, johon uskoa, valhetta, joka ajaisi Magnuksen pois pojan luota. Magnus aikoi saada pojan, jota rakasti, pojan, joka oli yrittänyt kätkeä rakkauden, vaan ei kätkisi enää, sillä Magnus tiesi. Enää Alec ei voisi kiistää, kieltää. Enää Alec ei voisi kääntää selkäänsä, juosta pois. Enää Alec ei voisi valehdella, ei Magnukselle. Enää Alec ei voisi leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa, kirkkohääheteroa varjometsästäjää. Enää Magnus ei menisi halpaan, enää Magnus ei aikonut luovuttaa. Alec oli antanut painaa huulet huulilleen, luottanut, laskenut velhon varaan. Alec oli vastannut suudelmaan, se riitti. Alec oli suuudellut takaisin, se oli tarpeeksi. Magnus oli saanut kaiken sen, josta oli vain hetkeä aiemmin aikonut luopua, kaiken se, jonka poika oli kieltänyt. Magnus oli saanut suudelman, pojan kaupanpäällisinä. Magnus oli saanut rakkauden, kaiketi myös rakastajan. Magnus oli saanut sen, jonka oli tahtonut, sen, joka oli kaikki kaikessa – Alecin. Magnus avasi oven, vilkutti, lennätti suukon tuuleen. Magnus lupasi tulla takaisin, palata.

Isabelle odotti Magnusta oven toisella puolen, aamutakissa, tukka kiharalla korvan takana, paksu palmikko selässä riippuen. Ja Isabelle virnuili, Isabelle tiesi, sen näki naamasta. Isabelle tiesi Magnuksesta, magnuksen rakkaudesta. Isabelle oli tirkistellyt avaimenreiästä – Isabelle oli nähnyt suudelman, Alecin ensimmäisen, ensisuudelman. Ensimmäisen, jonka saattoi laskea. Isabelle oli nähnyt, Isabelle oli vahdannut silmä kovana velhon kuorsausta, Alecin tuhinaa, huulikosketusta.  ”Uskoakseni”, Isabelle heläytti iloisesti, ”kontrollikäyntejä tulee olemaan useita, plus paljon poikarakkautta.”

”Huomenna, ylihuomenna, tänä iltana”, Magnus sanoi, ruksasi kalenterista bisneksen, toisen ja kolmannen. Ei Magnus tarvinnut asiakkaita, Magnuksella oli poika, jota paapoa, poika, jota rakastaa. Magnus virnisti, väläytti pepsodentin, hymyili Isabellelle, ”Velipoikasi suuhygieniassa on parantamisen varaa – liikaa kahvia, rajoita, tyttö hyvä, rajoita.”

Niine hyvineen Magnus marssi Brooklynin tihkusateeseen, lampsi takaisin illan tullen. Sinä iltana, seuraavana, jokaisena tulevana, viikkoina, kuukausina.

Sitä kommenttia? ._.

[Annoy]

Voi anteeksi, mun kyllä piti kommentoida tuohon ekaan osaan, mutta se sitten jotenkin vain jäi.

Tää oli niin ihana! Awws, on se Malec vaan kaikista ihanin paritus ikinä. Finissä sitä on harmillisen vähän, mutta onneksi sinä kirjoitat näin ihania pätkiä. Sanoisin, että tämä saattaa olla paras Varjojen kaupungit -ficcisi tähän asti, minä ainakin pidin todella paljon. Magnuksen tuskan pystyi oikein tuntemaan, voi Magnus-parkaa, joka rakastaa mutta ei saa rakkautta vastineeksi. Noin puolivälissä tätä toista osaa tuli semmoinen "Alec-mukiloin-kohta-naamasi-uuteen-uskoon" -tunne, sillä Magnusta vain kävi niin sääliksi. Onneksi loppu oli niin ihana ja söpö, ja se sai mut hyvälle tuulelle. Hymyilen täällä kuin joku idiootti.

Tämä oli tosi hyvä yhdistelmä angstia ja romancea. Niitä on ehkä hiukan vaikea yhdistää niin, että se olisi uskottavaa, mutta tässä onnistuit kyllä täysin. Mä olen aina miettinyt mitä tapahtui, kun Magnus paransi Alecin, ja tässä on vastaus siihen. Tämä vastasi todella hyvin mun odotuksia. Joskus aikoja sitten kirjoitin itse pienen pätkän tästä samasta aiheesta, mutta siitä tuli ihan kamala. Joten hyvä, että sinä kirjoitit tästä aiheesta, onnistuit mainiosti.

[Solembum]

Annoy:

Nääh, ei se mitään, ettet ekaan kommentoinu, lämmittää tää kommentti mieltä nytkin ; )

Ja kyllä, Malec on ihanin kaikista. Ja kyllä, minua jurppii, kun näit ei suomeksi kukaan muu juuri kirjoittele (propsit sulle, Neithanille ja R.H.E:lle, en tiedä onko muita...)
Kiva kun tykkäsit! mä olin oikeestaan vähän huolissani tästä tarinasta, kun välillä tuntu et oho nyt meni yli ja pahasti. Mutta hyvä jos ei ainakaan sit niin pahasti.
Ja... Mä en osaa kirjottaa Malecille surullisia loppuja. Happily ever after, thanks ; )

Oh, kiitos kehuista! Näitähän lukee oikein mielellään. Ja vaikka tässä nyt olikin pikkuisen virheitä/tarkoituksellisia dramatisointikeinoja/muuta epämääräistä paskaa, niin kyllähän se edelleen parannuskohdaksi erottaa ; D

P.S. HUOM kaikki Malec pitää julkaista!
Eli eikun pöytälaatikoita kaivelemaan.