Title: My ashtray heart
Author: Minä
Beta: Merriadoc
Genre: Angst, romance
Pairing: Regulus/Bella
Rating: K-11
Disclaimer: J.K omistaa aina ja iänkaikkisesti aamen, minä vain lainaan
Summary: Regulus on tehnyt vääriä valintoja, vai onko ne tehty hänen puolestaan?
A/N: Ensinnäkin, nimestä kiitän placeboa ja kyseinen kappale soi taustalla tätä kirjoittaessa, vaikka tämä ei songfic olekkaan. Osallistuu FF50 sanalla väritön ja tämä on myös vastaus Daphnen haasteeseen:
Lähtökohtana voisi olla ihan perusilta luihuisten oleskelehuoneessa, genrenä mieluiten yksipuolinen rakkaus / angst.
Pakollisia kenties:
~ sumea
~ terä
~ tee
~ tupakka
~ ikkunalauta
~ yö
Hmm.
Kiellettyjä:
~ minä rakastan sinua
~ minä vihaan sinua
~ kahvipannu
My Ashtray heart
Regulus istui tähtitornin ikkunalaudalla katsellen kuinka tuhkat tipahtelivat jo lähes loppuun palaneesta tupakasta. Vielä kerran hän imaisi tappavaa savua keuhkoihinsa, vain katsellakseen kuinka savu kiemurteli ja hävisi sitten ilmaan.
”Kunpa minäkin voisin kadota kiemurrellen”, Regulus mietti painaessaan tumpin vasten ikkunalautaa. Tuhkakuppia ei ollut, paitsi ehkä Reguluksen oma sydän, mutta sen verran hänkin tajusi, että se oli mahdotonta. Tupakka vain polttaisi vähän ihon pintaa. Se sattuisi.
”Ehkä kipu tekisi hyvää tai sitten ei, mistä minä tietäisin, henkinen kipu ainakin tekee pahaa, miksi fyysinen tekisi hyvää”, poika mietti matkatessaan kohti tyrmiä, kohti kipua.
Hän tiesi, ettei olisi kannattanut mennä tyrmille ennen kuin ilta olisi jo vaihtunut yöksi, mutta hän olikin loppujen lopuksi masokisti. Tai ehkä ei sittenkään, enemmänkin riippuvainen. Riippuvaisuutta riippuvaisuuden perään. Bella, tupakka, tuliviski. Mitä eroa? Jokainen teki hetkeksi hyvänolon, mutta jälkeenpäin tuli vain paha olo.
Astuessaan oleskeluhuoneeseen Regulus tunsi itsensä hajuttomaksi, mauttomaksi ja ennen kaikkea värittömäksi. Kuin häntä ei olisikaan. Mikään ei muuttuisi jos hän ei väistäisi joltain läikkynyttä teetä, joka teki lattian tahmeaksi. Kukaan ei tulisi häntä auttamaan, jos hän jäisi kiinni siihen tahmaisuuteen. Ei kukaan. Ei edes Bella, kaikkein vähiten hän. Kyllä Bella nättinä nuorena naisena löytäisi uuden sängynlämmittäjän, vielä ilman ongelmia. Ja se sattui. Ihan liikaa.
”Voin vain syyttää itseäni, itse tein vääriä valintoja”
Väsyneenä Regulus läsähti sohvalle ja sulki silmänsä, toivoen, että ne pysyisivät kiinni tästä ikuisuuteen. Hän ei jaksanut avata silmiään tai vastata mitään kovin selkokielistä ihmisille, jotka tulivat kysymään jotain. Mitä se ´jotain´ oli, sitä ei Regulus itsekkään tiennyt. Ei hän kuunnellut.
Ainoa asia, joka hänet palautti tähän maailmaan, oli liian tuttu tuoksu, joka oli liian lähellä. Nyt oli myöhäistä paeta, tuo tupakan ja jonkun makean sekoitus ei voinut kuulua kenellekään muulle kuin sille pahimmalle. Bellalle. Jo toinen hengenveto. Todellakin liian myöhäistä paeta.
”Bella”
”Minä. Siirtyisitkö niin, että minäkin mahdun tähän sohvalle”
”En todellakaan, mene pois”, Reguluksen teki mieli sanoa, mutta kuuliaisesti hän nousi istumaan ja päästi serkkunsa vierelleen.
Regulukselle tuli heti saastainen, merkitty olo. Hieman hätääntyneenä hän katseli ympärilleen, mutta ei kukaan kiinnittänyt heihin mitään huomiota, ei ollut erikoista, jos samassa tuvassa olevat serkukset juttelivat keskenään. Tai ei olisi pitänyt olla.
Bella kertoi hänelle tulevaisuudesta, tulevaisuudesta joka oli tälle itsestään selvä. Puhdasveristen vallasta, Pimeyden lordista, kuolonsyöjistä. Reguluksen oma tulevaisuus oli sumea. Ei hän tiennyt, mitä hän halusi. Oliko hänellä edes omia haluja? Hän oli vain sokeasti toteuttanut sukunsa päämääriä, niin pitkään, että hänestä oli tullut väritön, yksi lupaava tulevaisuus lisää jo valmiiksi ylvääseen sukuun. Tyhjä sivu, johon kirjoitettiin näkymättömällä musteella, jotta hän pysyisi värittömänä.
Jälleen muiden lähdettyä Bella ohjasi häntä poikien makuusaliin, Reguluksen sänkyyn.
”Sinähän liityt myös kuolonsyöjiin, kun pääset koulusta”, Bella kysyi, vaikkei kysynytkään, se oli toteamus. Taas yksi rivi lisää näkymättömällä musteella.
”Totta kai.”
Ja niin terä viilsi sumeaan tulevaisuuteen suunnan. Jälleen Regulus seurasi polkua, jonne hänet työnnettiin, ei omaa tahtoaan. Siitä syystä hän kai päätyikin yö toisensa perään lämmittämään Bellaa, huutamaan täyttymyksen hetkellä serkkunsa nimeä, toinen ei koskaan huutanut mitään, runnoi vain huulet verille tavalla, jota kai kutsuttiin suudelmaksi. Sama kaava toistui ja toistui, tänäkin yönä.
Ja joka yö Regulus hiipi takaisin tähtitorniin polttamaan ketjussa, katselemaan kuinka tuhkat leijuivat alas, tumpaten uudelleen ja uudelleen ikkunalautaan.
Tänä yönä jokainen tumppi osui Regulusta rintaan, sydämen kohdalle. Joka ikinen kerta hän toivoi, että se polttaisi perille asti.
Ja ainoa toive, joka oli hänen omansa, ei koskaan toteutunut.