Paring: Draco/Hermione
Rating: S
Genre: angst
Beta: Ei
Summary: Hermione tajuaa, ettei kuulu enää Dracon elämään. Hänen on aloitettava elämänsä uudelleen – jossain muualla, jonkun toisen kanssa.
A/N: Ajattelin kokeilla nyt kirjoittaa angstia, vaikka en olekaan kovin hyvä siinä. Toivottavasti tästä ei tule kamalan töksähtelevä. Kommentit olisi kivoja; kannattaako jatkaa angstin kirjoittamista vai hylätä se genre kokonaan! Sanat, jotka tuossa alussa ovat, kuuluvat biisille I gotta go on my own way (High school musical 2).
***
I've go to move on and be who I am
I just don't belong here
I hope you understand
We might find our place in this
world someday
But at least for now
I gotta go my own awayHermione Malfoy tuijotti ulos ikkunasta, missä tuhannet, pienet lumihiutaleet putoilivat alas jo ennestään korkeisiin kinoksiin. Taivas oli harmaiden, paksujen pilvien peitossa ja kylmä pakkanen tunkeutui sisälle asti, sillä Hermionea paleli. Hän ei kuitenkaan halunnut palata takaisin vuoteeseen, missä Draco Malfoy nukkui sikeää unta. Viime aikoina hänellä oli ollut epätodellinen, levoton olo, joka ei tuntunut millään katoavan. Hermione ei saanut enää öisin unta. Päivisin hän liikuskeli Malfoyden kartanossa tietämättä, mitä tehdä. Kaikki tuttu ja turvallinen oli menettämässä merkityksensä eikä Hermione tiennyt, miksi.
Hermione huokaisi ja painoi ohimonsa vasten kylmää, huuruista ikkunaa. Hän ei piitannut puistatuksista, jotka kiirivät hänen vartalollaan, kun hänen kylmä ihonsa kosketti jäistä ikkunaa. Hänen olonsa oli lohduton. Johtuikohan se eilisistä juhlista? Ei. Ei se voinut johtua, vaikka juhlat olivatkin Hermionelle pelkkä ikävä muisto.
Hermione ja Draco olivat olleet naimisissa jo kolme vuotta, mutta siitä huolimatta ihmiset eivät olleet tottuneet näkemään heitä yhdessä. Aina, kun Dracon ystäviä tai sukulaisia kävi kartanossa, Hermione aisti heidän ilkkuvat katseensa selässään ja kuuli supinaa ympäriltään. Ihmeteltiin, mitä Draco Malfoy, puhdasverinen velho, näki oikein tuossa tytönhupakossa, joka oli kaiken lisäksi kuraverinen. Pahinta laatua, mitä Malfoyden suku halveksi. Hermione oli kuullut naisten mutisevan, että Dracon isä kääntyilisi levottomana haudassaan, jos saisi kuulla, millaiseksi hänen poikansa oli kasvanut. Pehmoksi.
Hermione nojautui taaksepäin kärsivä katse silmissään ja vilkaisi sängyn suuntaan, missä Draco yhä nukkui, autuaan tietämättä vaimonsa ajatusten juoksusta. Hermione pudisti päätään. Draco ei todellakaan ollut enää se sama poika, joka tämä oli ollut kolme vuotta sitten Tylypahkassa. He olivat yhä nuoria, mutta täysin erilaisia kuin ennen. Sota ja sen jälkeiset edesottamukset olivat tehneet heistä vahvoja. He näkivät maailman nyt toisin. Mikään ei ollut enää ennallaan. Ei mikään.
Hermione kaipasi kipeästi Ronia, yhtä parasta ystäväänsä, joka oli kuollut sodassa. Ronin kuoleman jälkeen maailma oli menettänyt merkityksensä, kunnes Draco oli tullut, ja pelastanut sen. Vai oliko? Miksi Hermione sitten tunsi tällä tavalla? Miksi hän tunsi itsensä niin hylätyksi? Erilaiseksi? Dracon puoleinen suku ei koskaan hyväksyisi häntä perheeseensä. Edes Dracon äiti ei tuntunut hyväksyvän. Hermione tiesi kyllä, mitä Narcissa Malfoy puhui hänestä hänen selkänsä takana. Dracon äiti halveksi häntä, vaikka hänen oma poikansa sanoikin rakastavansa Hermionea. Narcissa käyttäytyi aina kylmästi, kun he olivat huoneessa kahden. Dracon läsnä ollessa Narcissan käytös muuttui lipeväksi, mutta Draco ei huomannut sitä. Miehen mielestä hänen äitinsä hyväksyi Hermionen sellaisena kuin tämä oli.
Millainen hän sitten nykyään oli? Vanhasta hikipingosta ei ollut enää tietoakaan. Hermionesta tuntui kuin hänen täytyisi koko ajan vetää jotain roolia; hymyillä lakkaamatta vieraille, jutella tyhjänpäiväisiä asioita, joista hän ei välttämättä edes tiennyt mitään. Koskaan ei saanut olla oma itsensä. Rikkaiden maailmassa kaikki esittivät jotakin. Hermione oli oppinut kantapään kautta, että kukaan ei ollut sitä, miltä näytti. Rikkaat valehtelivat ja juonittelivat saadakseen haluamansa. He olivat kylmiä ja tunteettomia ihmisiä, jotka eivät osanneet kunnolla rakastaa.
Hermione huokaisi ja kietoi käsivartensa ympärilleen. Vaikka hän oli vannonut alttarilla valan, hän ei tiennyt, pystyisikö noudattamaan sitä. Hän ei tiennyt, pystyisikö enää elämään valheessa, esittämään jotakin toista ihmistä. Hän ei tiennyt, kuinka kauan pystyisi teeskentelemään, että kaikki oli hyvin, vaikka mikään ei ollut. Ei enää. Alkuaikoina hän oli ollut liian sinisilmäinen, liian luottavainen. Hän oli uskonut, että elämä Dracon kanssa olisi jännittävää; kuin satua. Mutta totuus oli iskenyt vasten kasvoja jo ensimmäisen vuoden ajan.
Hermione tuhahti. Ystäviensä seurassa Draco käsitteli häntä kuin ilmaa. Mies puhui hänelle kuin pikku lapselle, antoi neuvoja, ärhenteli ja tiuski. Sellaisia kaikki olivat. Miehet kohtelivat vaimojaan kylmästi, aivan kuin nämä eivät olisi ihmisiä olleetkaan. Hermione ei kestänyt sellaista. Hän oli useina iltoina itkenyt itsensä uneen, kun he olivat tulleet jostain juhlista. Juhlat olivat kamalia. Juhlissa Dracosta tuli aivan toisenlainen kuin kotona. Kotona Draco taas muuttui kuin taikaiskusta pehmeäksi, helläksi mieheksi, joka kuiski hänelle lempeitä sanoja. Mutta mikä oli totuus? Oliko Draco oikeasti pehmo vai ikuisesti se paha poika, joka tämä oli ollut jo Tylypahkassa?
Hermione halusi mennä Harryn luokse, mutta tiesi, ettei voinut. Harrylla oli nyt oma perhe; Ginny ja kaksoset, jotka olivat vasta kahden. Hän ei voinut enää ilmiintyä Harryn luokse silloin, kun hänellä oli vaikeaa. Ronin kuoleman jälkeen he olivat hakeneet turvaa toisistaan, vaikka Harry olikin ollut Ginnyn kanssa. He olivat olleet paljon yhdessä ja lohduttaneet toisiaan. Ginny oli ymmärtänyt, että he tarvitsivat toinen toistaan, sillä he kumpikin olivat menettäneet yhden parhaista ystävistään. Hermione oli menettänyt elämänkumppaninsa ja Harry elämänsä tärkeimmän ihmisen.
Hermione tunsi kyynelten valuvan poskilleen muistaessaan Ronin kuolemaa. Poika oli maannut niin kylmänä ja kalpeana Tylypahkan hautausmaalla, sateen ropistessa alas pehmeään maahan. Avada Kedavra-kirousta ei voinut enää korjata, kun se iski. Hermione oli rukoillut, huutanut, toivonut, että Ron palaisi takaisin, mutta poika oli pysynyt kuolleena kuin kivi. Hermione niiskahti ja pyyhki kämmenellään poskiaan. Hän ei tiennyt, miksi ajatteli taas Ronin kuolemaa. Ron oli kuollut taistellessaan pahaa vastaan. Hän oli kuollut sankarina, pelastaessaan Harryn hengen viime hetkellä. Hermione rakastaisi aina poikaa, vaikka olikin naimisissa toisen miehen kanssa. Hän ei koskaan unohtaisi tätä.
”Hermione?”
Hermione hätkähti ja kääntyi katsomaan Dracoa. Mies nojasi kyynärpäänsä varaan ja katseli häntä unisena, mutta valppaana. Pimeässä Draco ei voinut nähdä hänen kasvojaan. Hermione oli siitä kiitollinen. Hän ei halunnut, että Draco näkisi hänen itkevän. Mies alkaisi kyselemään eikä Hermione halunnut vastata. Draco ei sietänyt naisen itkua. Hän tuli vaivautuneeksi heti, jos hän itki. Yleensä hän vain katosi huoneesta eikä jäänyt edes lohduttamaan.
”Kaikki hyvin. En vain saanut unta”, Hermione valehteli ja asteli sängyn luokse. Hän pujahti takaisin peiton alle. Hänen varpaansa koskettivat Dracon jalkoja, ja mies sävähti tuntiessaan niiden kylmyyden ihollaan.
”Sinä olet jääkalikka. Tulet kipeäksi, jos seisot paljon ikkunan ääressä”, Draco murahti ja veti hänet muitta mutkitta kainaloonsa. Hermione halusi vastustella, mutta hänellä ei ollut voimia siihen. Tällä kertaa Dracon läheisyys ei tuonut lohtua hänen mieleensä. Tällä kertaa mies ei saanut häntä unohtamaan.
”Anteeksi”, Hermione mutisi. Draco suuteli häntä pehmeästi ja siveli peukalollaan hänen poskensa kaarta. Hermione huokaisi ja painautui Dracon lämpimään kainaloon tiukemmin. Miehen käsivarsi hänen ympäriltään kiristyi ja mies painoi päänsä takaisin tyynyyn.
”Nukutaan nyt”, mies kuiskasi. Hermione ei vastannut. Hän kuunteli, miten Draco vaipui hiljaa sikeään uneen, mutta hän ei saanut unta. Niinpä hän katseli, miten pimeys katosi, ja aamu alkoi kajastaa. Hän valvoi koko yön, kunnes silmiä alkoi särkeä eikä hän enää jaksanut pitää niitä auki.
***
”Hermione, mitä sinä teet?”
Hermione kavahti kuullessaan Dracon äänen takaansa ja vilkaisi olkansa yli. Mies seisoi oviaukossa ihmeissään, katse hänen avonaisessa matka-arkussaan. Hermione jatkoi pakkaamista, vaikka hänen sydämensä hakkasikin nyt hervottomasti. Hänen sormensa vapisivat hänen laskostaessaan paitaansa matka-arkkuun. Hän oli päättänyt nyt lähteä. Hylätä valheellisen elämänsä ja jatkaa sitä jossain muualla.
”Minä lähden”, Hermione sanoi tyynesti. Draco harppoi huoneen poikki ja tarttui häntä käsivarresta. Hermione sävähti, mutta ei katsonut mieheen.
”Mitä puppua? Mihin sinä muka lähdet? Harryn luokseko?” Draco kivahti.
”En. Tämä ei toimi, Draco. Meidän suhteemme ei toimi”, Hermione kuiskasi. Draco tuijotti häntä tyhmänä, tajuamatta, mitä hän sanoi. Hermione näki hämmästyksen miehensä kalpeilla kasvoilla.
”Mistä sinä oikein puhut? Oletko sinä seonnut?” Draco ähkäisi.
”En. Olen vihdoin tullut järkiini”, Hermione sanoi tyynesti. Draco alkoi hermostua.
”Mitä tämä tarkoittaa? Hermione, vastaa minulle?” Draco huudahti. Hermione huokaisi ja katsoi miestään, jota oli kuvitellut rakastavansa viimeiset kolme vuotta.
”Minä en voi elää enää näin. Minun on saatava olla se, kuka haluan oikeasti olla. Minä en jaksa aina teeskennellä. Minä tiedän, mitä ihmiset puhuvat meistä. Tiedän jopa, mitä oma äitisi ajattelee minusta. Hän pitää minua onnenonkijana, kaikki pitävät. He kuvittelevat, että nain sinut pelkästään rahojen vuoksi. Minua halveksitaan, enkä minä enää jaksa sitä. Minä lähden”, Hermione sanoi lujemmalla äänellä. Draco tuijotti häntä.
”En uskonut sinun olevan luovuttava, Hermione. Lähdetkö sinä vain ihmisten puheiden vuoksi?” Draco kysyi ymmällään. Hermione käänsi katseensa matka-arkkuunsa sydän korvissa soiden.
”En. Lähden itseni vuoksi. Meidän vuoksemme. Minä olen kyllästynyt tähän leikkiin ja haluan aloittaa elämäni alusta. Jossain, missä saan olla oma itseni. Haluan, että mieheni kohtelee minua tasavertaisesti. Haluan paljon lapsia ja rakastavan perheen. En halua enää elää valheessa”, Hermione vakuutti. Dracon sormet puristivat hänen käsivarttaan kipeästi.
”Oletko sinä puhunut tästä taas Potterin kanssa? Onko hän saanut sinun pääsi käännettyä? Tiedän, että Potter on aina vihannut minua eikä ole koskaan sopeutunut siihen, että me olemme yhdessä…”
”Ei. En ole puhunut Harryn kanssa. Ajattelin tätä koko viime yön. Meidän on tullut aika erota”, Hermione sanoi päättäväisesti. Draco oli ihan ymmällään. Hermione huomasi, että mies ei tajunnut mistään mitään. Hän käänsi päänsä pois välttyäkseen näkemästä hämmennystä Dracon kasvoilla. Hän saattaisi pian kääntää kelkkansa, jos Draco katsoisi häneen koko ajan noin.
”Hermione, älä lähde. Puhutaan…”
”Ei, Draco. Tämä ei enää puhumalla parane. Minä olen tehnyt päätökseni. En jaksa enää teeskennellä jotain muuta kuin olen. Vaikka sinä muuttuisit, sinun ystäväsi eivät muutu. Minä olen kyllästynyt elämään valheessa ja katsomaan, miten ystäväsi kohtelevat minua. Sinun on parempi ilman minua. Voit saada itsellesi vaimon, jonka sukusi hyväksyvät. Minä en ole sellainen”, Hermione huokaisi ja sulki hitaasti matka-arkkunsa kannen. Hän ei katsonut Dracoon enää. Ei voinut.
”En anna sinun lähteä”, Draco sanoi kylmästi.
”Kyllä sinä annat. Tiedät sydämessäsi, että näin on oikein. Sinun pitää jatkaa omaa elämääsi ilman minua, ja minä jatkan omaani”, Hermione sanoi hiljaa. Hän tarttui matka-arkkunsa kahvaan ja tunsi, miten Draco irrotti hitaasti turrat sormensa hänen käsivartensa ympäriltä. Draco tuijotti häntä pitkään, uskomatta kuulemaansa.
”Minä haluan avioeron. Järjestetään se sitten, kun olen löytänyt paikan, minne mennä”, Hermione kuiskasi. Draco äännähti, hän aikoi sanoa jotain, mutta Hermione ei antanut hänelle tilaisuutta. Viimeisen kerran Hermione katsahti Dracon järkyttyneisiin kasvoihin ennen kuin käänsi taas päänsä ja katosi huoneesta poksahtaen. Draco jäi seisomaan sängyn viereen kauhuissaan, vihaisena, pettyneenä.
Yksin.
Fin.
// ficci oli tarkoituksella lyhyt
Liika jankuttaminen olisi tehnyt siitä tylsän. Toivottavasti piditte :>