Lehtipiikkinen kaktus | K11 | Paritus selviää lukemalla | Angst

[Lasikuula]

Kirjoittaja: Lasikuula
Ikäraja: K11
Paritus: Selviää tekstiä lukemalla!
Genre: Angstipalleroisen tein taas vaihteeksi, eli lyhyesti: angst, ehkä hieman horroria.

Yhteenveto: Kun jotain kesyttämätöntä yrittää kesyttää, saa vain kaktuksen piikkejä sormiinsa.
Varoitukset: Yhdessä kohdin kuvataan melko pahojakin haavoja, kolmas velhosota taustalla slash

A/N: Tällä tekstillä on todella suuri merkitys itselleni! Kirjoitin tämän joskus kuukausi sitten, juuri ennen NaNoWriMoa ja nyt palasin tekstin ääreen. En olisi koskaan uskonut oman tekstin herättävän näin ristiriitaisia tunteita. Samalla olen haltioitunut siitä, että olen saanut jotain tällaista aikaan, samalla pelottaa miten todella olen voinut kirjoittaa jotain tämän tyylistä! Angst on toki perusgenreni, mutta tässä olen lähestynyt aihetta itselleni täysin vieraalla tavalla.

Siksi toivon teidän kommentoivan tekstiä ja antavan oman mielipiteenne onnistumisesta

Ps. Kappaleen sanat tekstin välissä Zen Café - Piha ilman sadettajaa, kannattaa kuunnella samalla, kun lukee tai ennen tai jälkeen lukemisen


Kosketuksesi on aina ollut salaperäinen. Olen pitänyt siitä, kuinka hillitset itsesi aina viimeiseen hetkeen asti ja kuinka lopulta onnistun kadottamaan viimeisenkin pisaran järkähtämättömyydestäsi. Kun menetät itsehillinnän ja tarraat vaativasti hiuksiini, vaihdat osamme huomaamatta: sinä pakotat, minä anelen sinua jatkamaan.

Minä olen se, joka tekee ennen kuin ajattelee. Sinä ajattelet ja teet vasta sitten… jos teet. Kouluaikojen jälkeen päätit haluavasi liemimestariksi, minä taas halusin perustaa oman putiikin ja myydä kiellettyjä loitsuja.

Sinun unelmasi on toteutunut, minun ei. Mutta se ei haittaa, koska keität liemiä työhuoneessasi samaan aikaan, kun minä luen aamulehteä keittiössä. Sivut kahisevat niiden vaihtuessa. Katseeni osuu lehden juttuun eronneesta ruotsin kruununprinsessasta.

Jos et sinä enää minusta piittaa, tuulet kääntyy luoteeseen.
Jos et sinä enää minua kaipaa, joudun yksin vuoteeseen.

Revin hyllyn sisällön alas ryminällä. Koriste-esineet, lasiset ja puiset, kimpoilevat ruoka-astioiden kera lattialla. Sirpaleet liukuvat pitkin laminaattia, rusahtelevat jalkojen alla. Työnnän tuolit tieltäni, tartun tummanpuhuvaan tauluun keittiön seinällä ja heitän sen vastapäiseen välittämättä sen kiljuvista asukeista. Käännyn ja näen jalkasi.

Hengitykseni alkaa katkeilla. Käännän katseeni kasvoihisi. Mustat silmäsi eivät tuomitse, tummat huulet eivät kerro typeriä totuuksia. Korpinmustat, olkapäiden rajaan ulottuvat hiuksesi ovat sotkussa. Seisot mustassa kaavussasi välittämättä siitä, mitä minä ajattelen. Sinä vaanit minua kuin nälkäinen korppikotka ilman ainuttakaan hyvää ajatusta.

Tärisen hillitessäni uutta raivonpuuskaa. Puristan kämmenet nyrkkiin ja käännyn lyömään seinää.
"Miksi?" karjun katsoen silmänurkastani toista. Miehen monen vuoden harjoitellun maskin takana välähtää jotain. En ehdi tunnistamaan sitä.
"Kuuntele…”
"Merlinin parran kirotun höyläpenkin perse!" huudan, pyörähdän suuren lipaston puoleen ja alan riuhtoa sen laatikoita alas. Osa repii paljaalta iholta nahkaa matkallaan kohti lattiaa.
"Nyt!" mustahiuksinen tarttuu käsiini takaapäin, pitää paikallaan viileällä, dominoivalla otteella.
"Minä en voi sille mitään..." Et lupaa mitään, et anna toivoa. Olet rehellinen.

Käännyn ja painan huuleni hänen huulilleen pakottavalla tarpeella. Keskeytän ne sanat, joita hän aikoo luovuttaa selittääkseen. Irrottaudun vasta, kun maistan suolan huulillani.
"Severus", kuiskaan ja kohtaan kaipuun täyttämät silmät. Tunnen itseni voimattomaksi. "Tuleehan sinun ikävä?"

Severus hengittää syvään ja näen naamion palaavan hänen kasvoilleen. En osaa enää lukea häntä. Hiljaisuus venyy. Osaan antaa aikaa, hän ei ole koskaan ollut hyvä ilmaisemaan tunteitaan.
"Kaipaan sinua jo nyt", mies sanoo lopulta hiljaa. Niin hiljaa, etten tiedä sanoiko Severus edes mitään vai oliko se vain oman pääni kuvitelmaa.

Vedät minut yllättäen lähelle itseäsi, halaat ja painat lupauksen huulilleni. Sen jälkeen lähdet. Sota tarvitsee puolustajia.

Ulko-oven kolahdus kaikuu onttona asunnossa.

Käperryn yksin sänkyyn nukkuen tyynysi kainalossani, peittosi rullalle käärittynä paikallasi.

Peiton käärin rullaksi, sen asettelen viereeni, kuvittelen että siinä oot.
Aamuyö niin lohduton, sängyssäni yhä on peitto untuvilla täytetty.

Vaihdan lakanat vain omalta puoleltani. En pyyhi pölyjä yöpöydältäsi, vain kirjahyllystä. Muistan hoitaa kaktusta, jonka joskus annoit minulle: "Se kuvastaa sinua ja minua. Piikikkäitä, luotaan työntäviä ulkoapäin, tutustuessa täyttä kultaa sisältä."

Teen aamupalaa yhden annoksen liikaa. Entä jos et enää koskaan palaa luokseni? Katson ulos ja näen lasten leikkivän hymyillen pihakeinussa.

Lehdessä välkkyy sodassa menetettyjen nimiä.

Jos et sinä enää minua tahdo, olen kylmä ja kivinen kaivo.
Piha ilman sadettajaa, sitä minä olen jos sua en saa.
Jos et sinä enää minua huoli, olen puu jonka salama nuoli.
Palanut ja revitty maa, sitä minä olen jos sua en saa.

Jos et sinä enää minusta täyty, viikko vaihtuu seuraavaan.
Jos et sinä enää minua toivo, joudun yksin tiskaamaan.

Severus... Seisot ovellamme, katsot suoraan silmiini omillasi. Näytät rasittuneelta, väsyneeltä. Musta matkalaukku hädin tuskin pysyy luisevissa käsissäsi. Tummat silmäpussit kertovat raskaasta ajasta jossain, minne et minua halunnut mukaan. Halatessani haistan yrttitaikajuoman heikon katkun. Suljen silmäni ja puristan ylläsi roikkuvaa kaapua kuin henkeni kaupalla.

Rakastan sinua.

"Terve", Severus tervehtii kylmästi. Värähdän sen jäätävää sävyä, peruutan. Mies riisuu kenkänsä eteiseen eikä katso minua. Tumma möykky asettuu alavatsaan, kiroaa syvään olemattomia päiviä, murjoo pelkoa hieman suuremmaksi.

"Luulin, ettet tulekaan enää takaisin", totean hänen istuessa keittiön tuolille. Mies hymähtää ja tuijottaa kukkakuvioita seinätapetissa. Severus vilkaisee lehtien kirjoa, sivuja kuolleista, kääntää tummuneen katseensa minuun.

"Kuvittelin, ettet enää rakasta minua”, ääneni särkyy.

Vastaan vaikka kysy et, siirrän puhtaat lautaset kuivauskaappiin alahyllylle.
Aamupäivä laahustaa, täytyy iltaa taluttaa ja laittaa niin kuin vanhus nukkumaan.

Et halua kertoa matkastasi sodassa. Jokaisesta hetkestä on jäänyt syvä arpi mieleesi. Näen sen jokaisesta liikkeestäsi. Kun riisut kaavun, käännyt siten, että näen silmäsi: ne eivät kerro tarinaa. Nukut kyljelläsi, minun suuntaani: en voi tutkia kehoasi. Et anna minun koskea selkääsi, et halua että kosken muutenkaan. Yrität ajaa minut aina vain kauemmaksi itsestäsi. Mitä enemmän yrität, sitä lähemmäksi minä pyrin.

Suudelmat vähenevät. Et ole vieraillut työhuoneessasi kertaakaan paluusi jälkeen. Se on siinä kunnossa, mihin sen jätit, muttet välitä. Sanot, ettei sen ole väliä. Vastaan katseeseen epävarmasti.

Eräänä aamuna istut keittiönpöydän ääressä. Katsot johonkin, mitä en näe. Siirryn taaksesi, etkä tee elettäkään estääksesi. Severus... tunnut kuolleelta. Kosketan hartioitasi, värähdät.
"Kuinka kauan siitä on?" kysyt. En vastaa, vihdoin mies puhuu. "Siitä, kun lähdin?"

Liu’utan kaapua hiljaa alemmaksi.
"Liikaa", kuiskaan.
"Muttei tarpeeksi..."

Pysäytän liikkeen ja tuijotan sinua hämmentyneenä, menettämisen pelon kaivellessa kuoppaansa. Mitä?
"Katso", Severus kuiskaa, tekee aloittamani loppuun pudottaen kankaan yltään.

Sota on jättänyt jälkeensä jotain parantumatonta. Selkää pitkin poukkoilee viiltoja: ne yhtenevät, eriävät, repivät ja syyttävät. Vaikka voitto oli meidän, se ei ollut sinun.

Tuijotan järkyttyneenä, siirrän sormeni koskemaan arpien kirjoa. Kyyneleet kirpoavat silmistäni ja yritän olla oksentamatta.

Selkä on murjottu, täysin riekaleina. Nahkapalat ovat irronneet aikaa sitten, osa on ommeltu, osa vain jätetty paranemaan. Yksikään ei ole tuore. Kuukaudessa ne ovat alkaneet parantua, mutta jokainen on yhä auki. Sairas.
"Severus", kuiskaan.
"Olen pahoillani."

"Severus..." yritän saada hänet lopettamaan.
"Minä en ole arvoisesi enää", mies tuhahtaa. ”En ole täydellinen.”
"Olet aina ollut!" parahdan.

"En koskaan. Käärmeen ei olisi koskaan pitänyt tulla leijonan kesyttämäksi."

Severus nousee, enkä pysty estämään. Itku ravistaa kehoani. Hän nostaa kaavun takaisin hartioilleen peittäen tarpeelliseksi näkemänsä ja suuntaa ovelle. Hänen saadessa ensimmäisen kengän jalkaansa, herään. Toisen kengät mennessä jalkaan, juoksen. Oven kolahtaessa on jo liian myöhäistä. Lyön ovea nyrkilläni. Taon.

Uudestaan.

Vielä kerran.

Vajoan polvilleni ovea vasten. Raivoisa itku ravistaa kehoa, napittaa sydämen teljettyä osuutta auki. Revit minut palasiksi.

Tarvitsen sut, mä tarvitsen sut kun vaiti on pellon multa.
Tarvitsen sut, mä tarvitsen sut kun kelloista loppuu aika,
ja ahtaana vyöryy ilma.

Istun Viistokujan kahvilassa. Ylläni on hienoin kaapuni, jonka olen koskaan omistanut. Mustanpuhuvat hiukset olen pessyt ja kammannut kauniisti. Lily istuu edessäni hymyillen, kertoo menneiden vuosien kuulumisia. Hän ei päätynyt kuolleiden listalle. Hymyilen.

”Muistan sen niin hyvin, James! Severus sanoi aina: ’Älä koskaan murehdi liikoja, vaan anna asioiden edetä omalla painollaan’." Lily ei tiedä satuttavansa muistelemalla menneitä. Suljen korvani kivulta.

Kaktus ei ole vieläkään kuollut. Olen yrittänyt tappaa sen kymmeniä kertoja vuosien aikana. Haluan eroon meistä.

Olen siivonnut kirjahyllyn aina, mutta en ole koskaan vaihtanut lakanoitasi tai avannut työhuoneesi ovea. Talomme on pyhättöni, peittosi on jumalani, tyynysi jumalatar.

Lily huomaa, etten kuuntele. Hän ottaa käteni omaansa surullisena.
"Sinun on ehkä aika unohtaa", noita opastaa. Olen kääntämässä katsettani häneen, kun näen asiakkaan. Asiakkaan, jota en koskaan halua unohtaa. Mustat silmät kohdistuvat minuun ja armotta repivät sydämeni riekaleiksi. Vuodet ovat lyhentäneet hiuksesi, maalanneet silmänympärykset entistä tummemmiksi.

"Entä jos käärmeen pitikin kesyttää leijona?" kysyn vuosien mittaan harjoitellun vastauksen, tuijotan silmiäsi vielä sen hetken, kun katoat räsähtäen ilmaan.

"Mitä?" Lily kääntää päänsä taakseni. "Kenet sinä näit?"

En osaa enää maalata hymyä kasvoilleni.

Entä jos käärmeen pitikin kesyttää leijona?

[Bhh]

Tää on aika erikoine.
Miusta on vaa kummalline ajatus parittaa Kalkarosta ja öö... Jamesii?

Tässä pätkässä siula on sokeeta fiilistä mukana ja se kääntää sitä siu tyypillistä kerrontaa vähä miu mausta poispäi. Kaipauksen ja kaiken tälläsen kohalla mie ite aina kitsastelen, johtuu varmaa iha vaa siitä (ja siitä etten ossaa kirjottaa niistä oikee). Siula on aika selkee oma suunta, mut esim Silkkikehrääjästä tykkään ite enemmä koska se on hmm... rajumpi ja suorempi.
Tässä on kuitenkii siisti maku tunnearvosta, oon ite huomannu vasta tunnearvon olemuksen muutamassa asiassa.

Siu tyypilline kerronta vivahtaa taiteeseen ja hitaaseen kulkuun, ja välistä vaikutat käsittelevän asioita teksties kautta...
Taiteellista on sanoje sijottelu ja lyhyet sanonnat tyhjien rivien seassa ja näi, saatat jollai tapaa kans "riimitellä" ja sovittaa sanoja toisiisa.

(Oon tosi huono surffailemaa foorumeila ja mesessä tänkii arvion sain puolunessa aikaseks vaikka oletin selityksistäni tulevan vaa jotai ketun sontaa.)

[Kuurankukka]

Onneksi, onneksi avasin tämän tekstin, sillä olisin muuten menettänyt jotain hienoa. Aluksi lähinnä vilkuilin tätä (saadakseni tietää parituksen lol), mutta lukiessani Bhh:n kommentin palasin heti alkuun ja luin koko tekstin. Enkä ihmettele yhtään, miksi tällä ficillä on suuri merkitys sinulle - toivon että olet myös ylpeä tästä, koska ficci oli upea. Oikeasti. Pidän muistakin ficeistäsi, mutta tämä on kenties paras tähän mennessä. Haikailin vielä hetki sitten Taru Sormusten Herran loppua: ficcisi oli kaikkea muuta kuin haikea, joten lukukokemuksesta tuli automaattisesti vahva. Paritus oli ficin tunnelmaa, ideaa ja tapahtumia ajatellen oikein osuva valinta; Severus/Jamesin kuuluu olla juuri tällaista, melkein julmaa, synkkää, katkeraa, voimakasta ja hankalaa.

Tapahtumat kulkivat osittain rivien välissä, kiinnekohtina oli kaktus (suhde) joka ei kuollutkaan, käärme joka kesyttikin leijonan eikä toisinpäin (James joka alistui Severukselle, eikä toisinpäin). Ainakin olettaisin että kaikki tapahtui näin Käärme - leijona vertaus oli ehkä hitusen klisee, mutta koska asetelma oli tavallaan päinvastoin, se ei tuntunut puhkikuluneelta. Tai siis, kun oman päänsisäisen canonin mukaan, tässä parituksessa Severus on se, joka antautuu Jamesille, ainakin yleensä. Toisaalta, kuten niin monet paritukset, myös James/Severus toimii monella eri tavalla monesta eri asetelmasta katsottuna.

Piha ilman sadettajaa toimi tässä hyvänä taustamusiikkina, vaikka se kahdesti pitikin laittaa soimaan. Tosin, biisivalinta tuntui ehkä hitusen pehmeältä, koska itse näin ficin tapahtumat paikkapaikoin lähes julmina. Mutta olihan loppukin ehkä hitusen parempi, ikäänkuin pienen pieni valonpilkahdus tunnelin päässä. Tykkäsin siitä, että James oli avautunut Lilylle, ja etteivät he ilmeisesti edes päätyneet suhteeseen. Ainakaan vielä. Tai sitten James oli onneton ja haikaili elämänsä loppuun asti Severuksen perään

Molemmat hahmot olivat tässä mielestäni hyvinkin inhimillisiä, siinä määrin aitoja kuin hieman erilaisessa ficissä yleensäkin voi. Tässä vältettiin se, mihin itse sorrun Severuksen kohdalla aina joskus: että vain suhteen toinen osapuoli osaa näyttää tunteitaan, eli että Severus on about aina kivikasvo. Tuo "En ole täydellinen" kohtaus oli mielenkiintoinen, enpä ole ajatellut tai törmännyt ennen tällaiseen Severukseen, joka tavoitteli täydellisyyttä. Tai siis niin. Ainiin ja hei, nehän ilmeisesti myös asuivat yhdessä, mikä oli myös kiva yksityiskoht: mielestäni se kertoo kaksikon vahvuudesta (ettei suhde ollut yksipuolinen, tai rajoittautunut yhden yön kohtaamisiin). Ficin asetelma tavallaan muuttuu, ensin James raivoaa ja paiskoo huonekaluja Severuksen sotaanlähdön takia, Severus lähtee jälleen muttei enää mielestään Jamesin arvoisena, ja on sodasta saastunut.

Ficcisi ensimmäinen lause ei ollut mitenkään hirveän erikoinen, mutta seuraava lause kiinnitti huomion heti paljon paremmin. Jo ensimmäinen kappale oli todella voimakas, ja synkähkön intohimoinen. Loppu taas ikäänkuin tiivisti koko tarinan yhteen lauseeseen ja herätti kaiken lisäksi myös ajatuksia, eli toimi mielestäni hyvin. Vaikka sanamäärä oli tässä melko pieni, sisältöä oli senkin edestä, muttei missään nimessä liikaa. Otsikostakin tykkäsin, koska se, kuten lopetuskin, tavallaan summasi kaiken yhteen, ja olihan se kuolematon kaktus muutenkin olennainen osa tarinaa. Nostelen tässä vielä pari erityisen pysäyttävää/hienoa kohtaa:

Suudelmat vähenevät. Et ole vieraillut työhuoneessasi kertaakaan paluusi jälkeen. Se on siinä kunnossa, mihin sen jätit, muttet välitä. Sanot, ettei sen ole väliä. Vastaan katseeseen epävarmasti.

Suudelmat vähenevät, yksinkertaisesti mutta todella hienosti kerrottu se, kuinka suhde vähitellen lakastuu ja läheisyys katoaa. Sitten tuo, ettei Severus vierailllut enää työhuoneessaan. Vaikka liemet olivatkin miehelle tärkeitä, hän ei enää käy laboratoriossaan, eikä muka välitä: tässäkin korostuu kivasti se, kuinka paljon ja kokonaisvaltaisesti sota on muuttant Severusta.

Severus... tunnut kuolleelta.

Pieni, kaunis, julma mutta osuva kuvaus. Ja hirveän surullinen :c

Severuksen arpien paljastuminen oli mielestäni ficein rujoin, julmin, surullisin ja siksi myös parhain kohta. Todella isot pisteet myös siitä, siinä kohtauksessa oli voimaa <3

Ainoa asia, mistä voin ficissäsi hieman valittaa, on persoonamuotojen sekoittuminen. Välillä Severus on sinä, välillä hän, ja tämä aiheutti sen, että jäin pitkäksi aikaa miettimään, oliko ficin takana sittenkin jotain, mitä en tajunnut.

Pysäytän liikkeen ja tuijotan sinua hämmentyneenä, menettämisen pelon kaivellessa kuoppaansa. Mitä?
"Katso", Severus kuiskaa, tekee aloittamani loppuun pudottaen kankaan yltään.

Esimerkiksi tuossa sinäkertoja ja hänkertoja sekoittuvat keskenään. Pari muutakin samanlaista kohtaa löysin. Mutta joo, se oli todella ainoa asia, mistä tästä pitää moittia (ja ihan hitusen vain sitäkin!). Näköjään fini on edelleen täynnä hienoja ficcejä, olen vain kadottanut ne jonnekin. Kiitos oikein paljon hyvästä lukukokemuksesta, ja pahoittelut kommentin mahdolliset sekavuudesta yms, laitetaan kuumeen piikkiin

[Lasikuula]

Bhh: Voi sua Keskusteltiinki tästä skype/mesen puolella ja oon edelleenki otettu siun kommentista <3 Se on aivan ihana ja valas  minuu kirjoittajana todella paljon. Lisäksi se toi innon kirjoittaa taas lisää ja lisää 

Kuurankukka:  Katsoin ja katson kommenttiasi edelleen silmät pyöreänä! Olet ihana <3 Miten joku voi jaksaa kirjoittaa noin pitkän ja inspiroivan kommentin! Sen sekavuus(sain ajatuksesta kiinni ) ei haittaa yhtään ja hui apua! Musiikkivalinta osui kohdalle lähinnä sanojen takia, totta. Ehkä sen itse kappaleen kuului olla rauhoittava osa tässä tekstissä tai jotain, kuka tietää

Minusta kivikasvon takana löytyy aina se osa ihmisestä, joka pakottautuu esiin sen oikean ihmisen kohdalla. Severus kuuluu selkeästi (minun päässäni ) Jamesille ja pystyy, vaikkei ehkä aina uskaltaisi tai haluaisi, näyttää tälle tunteensa. Sen lisäksi minulle on pinttynyt päähän pieni perfektionistiSeverus, joka tahtoo olla kaikessa juuri eikä melkein

Hui apua! Hyvä että tässä näkyy se, kuinka sota satuttaa henkilöitä, muuttaa heitä. Se oli yksi tavoite kirjoittamisvaiheessa ja sen onnistumisesta ei voi kuin hymyillä

Kiitos siule älyttömästi kommentistasi! Se inspiroi kirjoittamaan lisää ja sai hymyilemään ja ja ja... Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Haluan, että tiedät kuinka paljon arvostan kommenttiasi!! Kiitos siitä!!