Kirjoittaja: Sirina Black
Nimi: Uppoavalta laiturilta pettävälle jäälle
Paritukset: Malla/Anna
Genre: angstia, draamaa, deathfic, femme
Ikäraja: K-11
Varoitukset: kuolema, joskin vain mainintana
Yhteenveto: Se jäi paikoilleen yksinäisenä ja hylättynä, upoten vähän kerrallaan veden pinnan alle.
Vastuuvapautus: Hahmot, juoni ja laituri on minun, Kanadaa en vielä omista, ehkä joskus.
A/N: Jälleen melkoisen angstista tekstiä. Jotenkin on sellainen fiilis päällä. Ja jo toinen originaali putkeen.. Pitää varmaan tehdä originaalikokoelma.
Uppoavalta laiturilta pettävälle jäälle
Me oltiin silloin erottamattomia. Lupasimme, ettei mikään tai kukaan koskaan voisi tulla väliimme. Ei kukaan, niin me toisillemme vannoimme kun sadepisarat kastelivat meitä lempeästi sinä raikkaana kesäyönä istuessamme kahdestaan puoliksi uponneella laiturilla. Annoimme jalkojemme upota viileään veteen ja nauroimme nuoruudesta huumaantuneina maailmalle ja typerille säännöille joita vanhempamme tottelivat sokeasti. Me kuviteltiin olevamme vapaita kaikesta, olihan sentään kesä. Teimme mitä halusimme, milloin halusimme ja miten halusimme. Ei me koskaan oikeastaan edes kuunneltu vanhempiamme niiden saarnatessa kuinka 16-vuotiaiden piti oikeasti käyttäytyä.
Me haluttiin olla erilaisia kuin muut. Ei me koskaan edes oltu kuljettu virran mukana missään asiassa. Me ei oikeastaan koskaan edes yritettykään olla kuten ne draamakuningattaret joita luokkamme oli täynnä, ei me koskaan haluttu tapailla luokkamme poikia, jotka kuvittelivat olevansa taivaan lahjoja maailman naisille. Ei me tarvittu niitä, vaikka ne niin kuvittelivatkin. Meille riitti toisemme, eihän meidän maailmassamme tarvittu muita tuomaan onnea.
”Tule nyt, Anna. Mennään uimaan.”
”Siellä ukkostaa, se on vaarallista. Älä viitsi, Malla.”
”Pelkäätkö sinä?”
”Kuka tahansa fiksu pelkää mennä uimaan ukkosella.”
”Älä pelkää, minä suojelen sinua kaikelta.”
Me haluttiin omistaa maailma, mutta maailma omistikin meidät. Olimme sen armoilla eikä vapautta lopulta ollutkaan. Nuoruuden vimmalla yritimme vastustaa kaikkea ja kaikkia, mutta itsenäisyytemme riistettiin raa'asti jo ennen kuin kesä ehti edes kunnolla alkaakaan. Malla lähti vanhempineen kesäksi Utsjoelle ja minä Hankoon, meitä erotti koko Suomi ja se tuntui miljoonalta kilometriltä. Me vihattiin silloin vanhempiamme, haluttiin olla vain kahdestaan ja taistella pahaa maailmaa vastaan yhdessä.
Me soiteltiin ja kirjoiteltiin koko kesä, kumpikaan ei pahemmin muuta tehnytkään. Me suunniteltiin kuinka menisimme yhdessä kouluun ensimmäisenä päivänä, kuinka istuisimme jälleen iltaisin sen lähes uponneen laiturin reunalla ja kastelisimme jalkamme viileään veteen, nauraisimme ja nauttisimme elämästä, toisistamme, yhteisistä hetkistämme. Me suunniteltiin tulevaisuuttamme yhdessä, suunniteltiin kuinka joskus asuttaisiin yhdessä ja voisimme viimeinkin vain ajatella pelkästään toisiamme, voisimme viimeinkin näyttää todelliset tunteemme kaikille. Ilman pelkoa, ilman vaaraa joutua hylkäämään toisemme vanhempiemme takia. Meillä oli suunnitelmamme, unelmamme ja meillä oli toisemme, etäisyydestämme huolimatta.
Mutta kohtalo halusi toisin.
”Me muutetaan asumaan Kanadaan. Isä sai sieltä uuden työpaikan ja aikoo ottaa sen vastaan. Me ei tulla enää takaisin. Enoni ja sen vaimo käy pakkaamassa meidän tavarat ja vie ne omaan kellariinsa siksi aikaa kunnes saamme ostettua oman talon.”
”Sano, että tuo oli vitsi. Ole kiltti ja sano vitsailevasi.”
”Olen pahoillani.”
Halusin uskoa, että Malla vain vitsaili, että hän tulisikin takaisin hieman myöhemmin kuin oli sanonut ja yllättäisi minut totaalisesti. Odotin häntä joka päivä sillä uppoavalla laiturilla, aamusta iltaan, aina siihen saakka kunnes väsähdin ja oli pakko lähteä kotiin nukkumaan. Malla ei kuitenkaan koskaan tullut takaisin. Ne muuttivat Kanadaan niin kuin Malla oli sanonutkin ja minä palasin yksinäni kouluun elokuussa luokkatovereideni katseiden saattelemana. Saatoin kuulla kuinka he kuiskuttelivat keskenään minusta, Mallasta ja Mallan lähdöstä. Koskaan he eivät kuitenkaan kysyneet miten pärjäsin ilman häntä tai, että miten minulla muuten meni.
Kirjoitin Mallalle päivittäin ja näytin sillä tavalla, etten unohtaisi häntä, että pidin edelleen kiinni suunnitelmistamme ja toiveistamme. Jatkoin kirjoittamista vielä senkin jälkeen kun hän oli jo lopettanut vastaamisensa, jatkoin päivistä viikkoihin ja viikoista kuukausiin, mutta hän ei enää lähettänyt minulle kirjeitä, ei sähköpostia, ei mitään viestiä itsestään.
Kuukausien kuluessa ilman vastauksia kirjeisiini annoin lopulta periksi. En enää kirjoitellut hänelle ja samalla lopetin elämiseni. Revin kaikki yhteiset kuvamme, poltin kaikki häneltä saamani lahjat ja lopetin laiturilla käymisen halutessani unohtaa hänet aivan kuten hänkin oli unohtanut minut ilman tunnontuskia.
”Sinun täytyy syödä, Anna.”
”Ei ole nälkä, jätä minut rauhaan.”
”Anna-kulta, maailmassa on tuhansia tyttöjä joiden kanssa voit ystävystyä samalla tavalla kuin Mallankin kanssa.”
”Älä puhu minulle hänestä.”
Vasta seuraavan kesäloman alkaessa sain tietää, että Malla oli lähtenyt luistelemaan yksinään kotinsa läheiselle jäälle ja jäät olivat pettäneet hänen altaan. Mitään ei ollut ollut tehtävissä enää siinä vaiheessa kun Malla lopulta löydettiin tunteja myöhemmin.
”Olen pahoillani, Anna. Malla ei tiennyt, ettei jäät olleet vielä tarpeeksi kestävät. Hän meni yksinään luistelemaan eikä koskaan tullut takaisin. Hän ei kärsinyt ollenkaan, se tapahtui niin nopeasti.”
En enää koskaan palannut meidän paikallemme, tuolla tutulle laiturille, joka oli uppoamaisillaan. En vain yksinkertaisesti kyennyt siihen silloin ja sitten olikin jo liian myöhäistä korjata virheitään. Se jäi lahoamaan yksin paikoilleen ja lopulta vajosi veden pinnan alle unohdettuna ja hylättynä. Muistoissani kuitenkin istun edelleen sillä laiturilla, jalat veteen upotettuina ja nauran Mallan kanssa maailmalle ja sen säännöille, joita en edelleenkään halua noudattaa.
Olen kiertolainen vailla vakituista asuinsijaa, vailla vakituista työtä ja vakituisia ystäviä. Menen sinne minne tuuli kuljettaa ja kuljetan mukanani vain sitä mikä on välttämätöntä, vanhaa revittyä ja uudelleen teipattua valokuvaa minusta ja hänestä. Ja muistojani menneisyydestä, hänestä, meistä yhdessä.
Mehän olimme erottamattomia jo ensi kohtaamisestamme lähtien.
