Title: Miks just mä...?
Author: Korsetti
Genre: Angst(jossain mielessä, Draama (?)
Pairing: Emmi/Artturi
Rating: K-11, ihan vain kiroilun vuoksi
Summary: Otin sun kädestäs kii, ja käveltii, just ku kellot soi, siin lumisatees, sisälle...
Disclaimer: Omistan vain itseni, en ihastustani, harmi. (Ei kai lumesta hyödy rahallisesti? Tai koulun kelloista?)Biisi on Tokio Hotelin Rette Mich, enkä siitäkään rahallisesti hyödy, angstaan sillä vainnn..!
A/N: Ja tää idea lähti, kun angstasin ihastukseni perään ^^ Sorry, musta vaan jotenkin puhekieli sopi paremmin...
Enjoy!
Istuin ulkona, sillä samaisella penkillä, jossa ensimmäisen kerran näin sut. Mua vitutti. Ja päässäni soi kysymys: "Miks just mä...?". Kattelin tyhjää pihaa. Siel ei ollu ketää muita paitsi mä. Sehän mua just vitutti. Ei ollu ees pakkovälkkä. Kaikki oli sisällä, jonkun vammasen lumisateen takii. Mut en mä. Antaa lumen sataa. Mua ei kiinnosta. Ihmiset varmaa kyylää mua ikkunast, ja kattoo et miks toi on tuol kylmäs yksin? Mut mulla ei oo kylmä. Tai, no, mun sydän oli kylmä. Ei mitään muuta. Mun rakkaus oli jäätny. Ja sekin oli vaan sun takii. Miks mä ees ikin rakastuin suhun? Kerro se mulle. Sä oot vaan niin ihana, ja luontees on todella ihana. Joo. Mä oon vaa tälläi surkee paskiainen, joka oottaa et sä tulisit pelastaa sen. Mut ei. Sä tuskin huomaatkaa mua. Se vika on ehkä mun luontees. Tai ulkonäös. Ehkä eniten luontees. Mä oon sellai ääliö, joka ei osaa muuta kun kirjottaa jotai, ja kiroilla. Ja mun luonne? Ei tuu kesää.
Lumi hiutaleet tippui hiljaa mun päälle.
Kuka välitti jos mä olin joskus pois koulust? Ehk joku soitti, ja jotkut ei. Ehk vaa opettajat kysy, et mis olin koko edellisen päivän. Kerroin niille jotain pakskaa vaa. Mut vaikka olisinki ollu kipee, en olis tehny mitää muuta ku maannu vaa sängys. Mut koko eilisen päivän, mä olin ja ajattelin sua. Miten sä hymyilet kavereilles, juokset, olet, hymyilet. Kaikkea tota. Koko päivän, aattelin vaa sua. Sit mä joskus kesken matikan tuntii, tajusin, et hei wow, sähän tuskin ees huomaat mua. Nii, sit mä päätin, et en enää aattelis sua, ja jos kulkisit ohi, olisin vaa et oho, tos menee joku. En mitää muuta. Kukaa muu mun luokalainen tyttö, ei ollu ihastunu, tai miten sen nyt mä sanoisin sua kohtaan rakastunu. Sit ku mä jotai vammasin pelkästää sun ajattelemisen kaa, ne oli "Emmi hei, eks sä vois jo lopettaa sen perään kuolaamisen, se ei oo ees kiinnostunu susta". Vitut mä välitin. Nytki ne jätti mut yksin tänne. Ei niit enää mun vammanen seura kiinnostanu. Olin saanu jo kolmee kaverii sellasen suhteen, et ne ei enää puhunu mulle, tai saatika kirjottanu mulle mitää. Olin mykkäkoulun puheen johtaja. Meiän kaveri suhteet oli katkastu lopullisesti. Kuka jakso käyä partios, ku kukaa ei puhunu sulle? En ainakaa mä. Kuka jakso teiän seuraa, ku vaa kolme puhuu mulle? En ainakaan mä. Taas mun päässä soi se sama lause;
Miks just mä...?
Miks just mä, rakastin sua? Siks, et sä ansaitsit sen, et ees joku rakastaa sua.
Miks just mä, olin ainoo joka näki sus jotain? Siks, et mä oon kai sit jotenki vammanen.
Kukaa ei ees puhunu mulle. Ennen kaikki hymyili mulle, ja tervehti. Mut enää, ei. Miks mut tungettii tähän maan päällisee helvettii?
Miks just mä...?
Ovi jossai kolahti, mut mä en kuullu sitä mun ajatuksista. Mä pidin käsiäni mun laukun pääl, just siin, mihin olin hakaneuloil Tokio Hotelin logon laittanu. Lumi narsku jonkun kenkien alla. En välittäny. Sit joku jäi mun etee, ja kysy "Emmi?". Nostin katseeni. Siin oli joku mun mykkäkoulu alaisistani. Mulkasin sit vihasesti. "Nii?" kysyin kylmästi. "No.. Mä haluisin pyytää anteeks sit mun aikast käyttäytymist. Annathan anteeks?". Mä mietin hetken. Miks mä sille antaisin anteeks? Ku miettii, mitä kaikkee paskaa se on musta sulle sanonu? Ehkä vaan tän, ja viimisen kerran. "Okei. Sä saat anteeks. Mut viimisen kerran. Jos joskus viel puhut musta sille, jotai, josta en tiiä, sä oot kuollu.". Se katto mua, halle lujah, ilmeel. "Ok. No, muut käski et tulisit nyt sisää. Sä oot ainoo, joka enää on tääl lumimyrskys. Tuuksä?" se kysy, ja katto koiranpentu ilmeel. "En. Mä jään tänne. Olin ehkä ainoo, mut mä en tuu. Mä haluun olla yksin. Miettii kaikes rauhas asioit. Mee sä vaa. Ehkä tuun ens tunnille, ehkä en." sanoin, se lähti olkiaan kohauttaen, ja mä jäin taas yksin. Siihen yksinäisyyteen, mitä mä halusin. En mitää tyttö porukkaa mun vieree nauramaa. Mä rakastin kerrankin tätä hiljasuutta. Mä aloin taas miettii sua. Mun silmäst tippu muutama kyynel, siihen laukulle. Kyynel oli musta. Ehkä kajaalin takii. Kuka tietää. Mun mieles soi taas se sama lause
Miks just mä...?
Mä halusin kysyy sit maailmalta. Miks just mä? Miks just mä, rakastun kaikkii joita en ikin voi saada? Koska oon nii typerä. Mun mielialaki vaihtuu, ku viimest päivää. Mutsi kysyy et mikä mul on. Väläytän tekohymyn, ja sanon et ei mikää, et kaikki on oikeesti kunnos. Mut ei oo.
Lunta alko sataa lisää. Se peitti jo mun laukun. Piirsin siihen sormellani sydämmen. Hymyilin sille. Se oli kaunis. Yhtä kaunis ku sä. Mun hiukset oli märkii lumesta. Vitsi mä rakastin sit tunnetta. Se oli vaan niin ihana. Ei voi mitää.
Mun mielessä alko taas soimaa se sama, vanha lause
Miks just mä...?
Mua alko taas vituttaa. Hetken onni se äskenenki. Voi vittu. Katoin takas siihen laukkuun. Se sydän oli jo kadonnu. Huokasin syvään. Että mua harmitti. En ikin enää tahdo rakastuu. Se on sellast yht helvettii. Tätä mä en enää ikin haluis tuntee. Siit olin varma. Mä, oon nyt maailman angstaavimmalla tuulella oleva ihminen, ihan varmasti. Mä halusin kuiskata sen tuuleen, joten mä teinkin niikun halusinki "Miks just mä...?". Se pahimman luokan vitutus iski taas. Mä tällä menol en enää kestäis itteeni. Miks vitus mul on Rette Mich mieles...? Mä en ees haluu, et se tulee, ja vie mut jonnekki hevon kuusee. aattelin. Kummiski, mun oli ihan pakko. Mä lausuin sen ääneen:
"Komm' und rette mich,
ich verbrenne innerlich.
Komm' und rette mich,
ich schaff's nich' ohne dich.
Komm' und rette mich
Rette mich
Rette mich."
Huokasin taas syvään. Miks mä vihaan itteeni just nyt? Ovi kolahti taas. Ehkä se tuli taas muitten kaa pyytää mua sisälle, tai sit se olis joku random ohi kulkia, sitä mä toivoin eniten. Askeleet lähestyi mua, mä en ees viittiny nostaa päätäni. Askeleet pysähty mun kohalle. Näin ne kengät. Ne kengät oli ollu mulla mieles jo kauan. "Emmi...?". Mulla tuli vaan mieleen miten se...?. Nostin pääni. Sä seisoit siinä. Sä, ihminen jota rakastin. Katoin sua pitkää. Mulla ei lähteny ääntä. Katoin vaa. Vittu. Miten se tänne tuli? Kuuliks se mun laulun...? . Sä hymyilit mulle. Näiks sä mut sittenki? Tää on unta.. Sain viimeinki ääntä ja kysyin "Mitä helv..Mitä sä tääl?" . Sä kohautit olkias. "Emmä oikeastaa tiiä. Mä näin sut tääl yksin , menin kavereittes luo ja ne sano, et sä oot tääl. " Hymyilit taas ja ojensit kätes. Katoin siihen vähän aikaa, ja tartuin siihen. Nostit mut seisomaan. Katoin sua suoraa silmii. Sä kai näit et olin aatellu sua. Räpäytin silmiäni ja tunsin hellän puristuksen. Sitmä vast tajusin, et sul tais olla kans jotain tunteit mua kohtaa. Mä halasin sua takas. Tät mä olin oottanu jo kakskuukautta. Sua, ja sun hellää halausta. Kun lopult päästin irti, sä hymyilit entistä söpömmin mulle. Sua mä olin oottanu. Sua mä olin rakastanu. Nyt sä tulit, pelastit mut, ottanut mut. Ja mikä parasta rakastanu mua. Otin sun kädestäs kii, ja käveltii, just ku kellot soi, siin lumisatees, sisälle...
Risut ja ruusut tännenäin! ^^