Rating: S
Pairing: James/Sirius
Genre: Fluffy, romance, jotain ihme vivahteita jostain muusta
Summary: En voinut kun miettiä, että mikä sen teki niin iloiseksi. Ja vielä vähemmän viitsin miettiä, että kuka sen teki niin onnelliseksi. Mä toivoin, että kumpaankin olisi vaan yksi vastaus ja se tulisi sen huulilta muodossa ”sinä”.Enpä omista hahmoja : ( Tarinan vain.
A/N: Mä en ole oikeasti kirjoittanut mitään kunnollista puoleen vuoteen. Yli puoleen vuoteen! Ihan järkyttävä asia ja niinpä rakas paras ystäväiseni
natte päätti korjata asian linkkaamalla mulle
tämän ja kertomalla mulle juonirakennetta ja niinpä rupesin kirjoittamaan : D Alun perin raapaleeksi suunniteltu ficci venähti sitten puolentoistatuhannen sanan mittaiseksi : ) Kirjoittaessani kuuntelin The Frayta, en sitten tiedä miten tuo vaikuttanee.
Ja tosiaan, ihan minkälaista kommenttia vaan kaipailisin! Kritiikkiä, rakentavaa, jotain (::
He isNe oli syyskuun ensimmäisiä päiviä, kun me juostiin Jamesin kanssa ympäri koulun pihoja ja napattiin toisiamme kiinni ja heiteltiin järveen ja rynnättiin piiloon. Se oli jotain, mitä me tehtiin aina syyskuun ensimmäisinä päivinä, kun se surkean perhe-elämän muisto on unohdettava johonkin ja kesänjälkeinen energiapaukku käytettävä. Meidän piti saada nauttia jostain ja saada elää.
Vaikka kaikki tuntu olevan ihan niin kuin ennenkin ja että elämä oli mallillaan ja noin, tuntu silti siltä, että jokin oli muuttunut. Joku oli muuttunut. Ja se joku, jota me aina kaikki etsitään kivien ja kantojen takaa ja syytetään oli tällä kertaa James. James oli muuttunut ja sen tummanruskeat silmät vaan nauroi.
Sen silmät olikin ensimmäinen juttu, johon kiinnittää huomiota. Ne pähkinänruskeat silmät, jotka seuraa sitä punatukkaista paholaista nimeltään Lily ja sen liikkeitä joka paikassa ja joka paikkaan. Ne silmät, jotka jotenkin tuntuu vievän tajun vaan ihan sillä, että tekee mieli suudella niitä ja maistaa James ja haistaa sen tuoksu, joka on vaan James ja jotain muuta. Elämä on täynnä kliseitä, kyllä.
Jamesin silmät on vaan täydelliset. Varsinkin nyt, kun niiden tummissa kiemuroissa näky onni eikä se onnettomuus, semmonen erikoinen kaipuu johonkin toiseen, jonnekin erilaiseen. James oli ihmeen nauravainen, ei kuten yleensä. Ajattelin ensin, että se johtuu vaan tästä lämmöstä ja siitä, ettei meillä nyt ollut vielä koulu kunnolla alkanut ja että Lily oli puhunut sille jotain, kun sen oli pakko. Mutta se ei ollut sitä. Se oli jotain muuta kun sitä ulkoilman aurinkoa. Ei se oikeasti voi tehdä yksin ketään noin hiton onnelliseksi ja nauravaiseksi.
En voinut kun miettiä, että mikä sen teki niin iloiseksi. Ja vielä vähemmän viitsin miettiä, että kuka sen teki niin onnelliseksi. Mä toivoin, että kumpaankin olisi vaan yksi vastaus ja se tulisi sen huulilta muodossa ”sinä”. Tyytyväisen hymyn ja lämpimän halauksen kera.
Eikö ole onnellista, että on jotain mistä haaveilla? Meidän elämä olisi luultavasti aika tylsää, jos me ei haaveiltaisi jostain. Ja mä olen onnellinen, jos James on. Sehän on selvä. Mutta se ei estä mua ihmettelemästä, uneksimasta ja unelmoimasta.
Me ihmiset täällä maailmassa ollaan luontaisesti uteliaita, sanoo joku kirja jota Kuutamo joskus selaili. Mä en ole ollut koskaan kovin kiinnostunut siitä, että miksi me ollaan täällä, mitä me tehdään täällä tai mitä merkitystä sillä ja tällä kaikella sitten loppujen lopuksi on. Tahdon ottaa päivän kerrallaan ja katsoa tulevaisuutta vasta joskus myöhemmin. Tahdon lennellä ja juosta Jamesin kanssa ja elää sen kanssa päivä kerrallaan. Elämä ei olisi mitään ilman Jamesia.
Mä en olisi mitään ilman Jamesia.
Se pitää mut liikkeellä, se pitää mut elossa ja täällä ja ulkona ja koko maailmassa. Vaan se, että James on olemassa ja ajatus siitä, että se on täällä mua varten. Tahdon uskoa siihen. Me tahdotaan aina kaikenlaista, siellä kirjassa luki myös ja olen aika tavalla samaa mieltä. Jos me ei tahdottais mitään, jos kukaan tässä maailmassa ei tahtois mitään, niin mitä meille kaikille sitten kävisi. Jos kukaan ei haluais uudistaa mitään, parantaa maailmaa tai ihmisiä tai omaa elämäänsä, niin oltaisiinhan me nyt melkoisen lirissä.
James katsoo mua jotenkin hassusti. Vähän salaperäisesti, pähkäilevästi ja sen silmissä vilahtaa hersyvä nauru. Mieleen tulee kesätuuli, joka nostattaa järven pintaan pienen väreen. Tai sitten se oli vain Jättiläiskalmari.
”Mitä?” mä kysyn siltä, koska sen ilme oikeasti häiritsee.
”Sulla oli semmoinen hassu ilme. Mietitkö taas niitä syntyjä syviä?” se kysyy ja sen hymykuoppa syvenee hetkellisesti. Aina kesällä Jamesin pienet pisamat sen nenällä tummenee vähän, vaikka se ei tahdo sitä itse myöntää. Se on oikeastaan aika hauskaa.
”En, mitä sä oikein kuvittelet?”
”Että sä ajattelit mua.”
Mä hymyilen, vaikka ei pitäisi. Olis pitänyt sanoa, että haista paska, tai että älä unta näe, tai heittää se järveen tai jotain. Mutta ei, päädyn olemaan hiljaa ja ihan oikeasti vaan
hymyilemään.
Onko mitään läpinäkyvämpää kuin läpinäkyvä?
James arvaa heti osuneensa oikeaan ja virne sen huulilla kasvaa melkein mielipuoliseksi. Se näyttää niin hullun kauniilta, että mun tekee mieli kaapata se kainaloon ja suudella se tajuttomaksi jossain viheriöllä. Auringon paistaessa ja lintujen laulaessa. Muiden oppilaiden ollessa edelleen pihalla ja näkemässä kaikki. Ja samalla maailmaan tulis rauha ja kaikki olis turvassa ja homoliitot hyväksyttäis ja elämä olis niin hiton täydellistä. Olisikin.
Elämä on ollut yhtä alamäkien sarjaa. Sen ainoat tasanteet on pikkuveli ja se, kun mä tapasin Jamesin ensimmäistä kertaa. Pikkuveli, koska se toi elämään jotain pysyvää ja James, koska se toi elämään uuden perheen ja rakkautta. Jokainen tarvitsee joskus rakkautta ja lämpöä ja James Potter oli kummankin sanan ruumiillistuma. Tai ei vain James, vaan sen vanhemmat myös. Maailma olis niin paljon parempi paikka, jos kaikki ihmiset olis kuin Jamesin vanhemmat.
Alamäkisarjat on loiventunut aina siitä lähtien, kun opin nauramaan Jamesin kanssa ja opin, mitä tässä maailmassa oikeesti voi tehdä. Ja mitä saa tehdä. Ei pimeitä komeroita tarvinnut pelätä, ei äidit ole aina pelottavia, ei isät aina lyö, lapset saa nauraa ja juosta, elämä voi olla myös miellyttävää. Ja elämä Jamesin kanssa on miellyttävää. Se on ihanaa, uskaliasta, mahtavaa ja niin täynnä voimaa, että tietyt asiat on vaan jäänyt päähän.
Kuten se, että Jamesilla on aina pahat mielessä. Joskus sitä vaan on niin vaikea huomata. Niinkin kehittyneillä jamesintuntemustaidoilla kun mitä mulla on.
”Kävellään järven ympäri.”
James ei normaalisti jaksanut pahemmin keskittyä vaan kävelyyn. Sillä piti olla jotain muuta siinä. Ja nyt sillä todellakin oli jotain muuta mielessä. Mitä ihmettä sen silmissä nyt oikein on? Miksi ne noin hymyilee? Eihän ulkona kohta tarvitse edes vaatteita kun sen katse lämmittää niin paljon!
En kuitenkaan jaksa vastata mitään ihmeellistä, nyökäytän vaan ja suon sille pienen vinon virneen. Jamesin silmät pilkahtaa ja melkein luulen, että se tarttuu kohta mua kädestä ja juoksuttaa johonkin. Mutta ei, se oikeasti lähtee kävelemään järven reunaa. Seuraan sitä kuin pieni koiranpentu ja naurahdan ääneen.
James hymyilee mua päin, mutta astelee silti eteenpäin.
”Täällä on aika lämmintä”, se huokaisee katselee kaipaavasti johonkin järven suuntaan.
”Mmm”, mumisen. Katsahdan Jamesiin ja huomaan sen kasvoissa jotain häiritsevää, se näyttää, että se on jossain kaukana, vaikka sehän on ihan vaan mun kosketusetäisyydellä.
Jamesilla on täydellisten silmien lisäks melkoisen täydelliset kasvot. Sen kasvoja ei osaa kuvailla, mutta se on vaan niin James, ettei sitä edes tarvitsekaan. James on kaunis, James on pisamainen ja välillä vaalea ja välillä tumma ja välillä normaali. Tai ei James ole koskaan normaali, siinä on aina vikaa muiden mielestä. Itse James ei välitä, vaan on vain.
Sen kasvoista katosi edellisen vuoden aikana se pyöreys, joka niissä vielä joskus oli. Sen mustat hiukset kasvaa nopeasti ja sen koko kuontalo on kuin sekainen linnunpesä. James on jotain tavottelematonta, jotain erikoista ja silti siinä on niin paljon tuttua, että sitä voi vaan ajatella ja tuntee olevansa kotona.
Yhtäkkiä tunnen kuinka Jamesin varma ote on tarttuneena mun paitani helmaan ja toiseen käsivarteen. Sen silmissä pilkahtaa ilkikurisuus ja sen virne on leveä. Noista kahdesta ei seuraa hyvää, ei yhdessä, ei erikseen. Vähän niin kuin musta ja Jamesista sanotaan joskus.
”Mennään uimaan”, se ilmoittaa vetäen mun paitaani. Nojaudun äkkiä taaksepäin, enkä liikahda mihinkään suuntaan. James tarttuu varmemmin mun käteeni ja vetäisee niin, että horjahdan.
”Eihän mennä! Se vesi on kylmää!” yritän, mutta täysin turhaan. James on itse lentänyt järveen niin monta kertaa, että tietää kylmän veden olevan surkea tekosyy. Eikä se edes ole kylmää sitten loppujen lopuksi. Kaikkeen tottuu, sanotaan.
James on peräänantamaton, eikä se ole mitenkään epätavallista. Se vetää mun paitani helmaa ja mä yritän epätoivoisesti päästä sen otteesta, koska vaikka veden kylmään tottuu, ei se mukavalta tunnu. Ei ollenkaan.
Kumarrun eteenpäin ja Jamesin edelleen vetäessä mun paitaa, se koko laitos lähtee mun päältä. James tuijottaa hölmistyneenä sitä tummanharmaata T-paitaa käsissään ja multa pääsee raikuva nauru.
Jamesilla ei kuitenkaan kauaa mene sen paidan maahan tiputtamiseen ja mun kiinniottamiseen. Oon aina ihmetellyt Jamesin nopeutta. Se saa aina toiset kiinni, se on niin hitsin vikkelä jaloistaan. Mutta miksi sen animaagimuoto on semmoinen pitkäjalkainen hirvi? Eikö joku gebardi tai gaselli olis sopinut paremmin?
En ehdi tätäkään ihmetystä mietiskelemään sen kauempaa, koska James on tarttunut mun housujeni vyötärönauhaan ja onnistunut vetäisemään siitä. Löydän itseni ihan sen hyytävännäköisen järven reunalta ja kohta mä jo tunnen sen. Ehdin kuulla Jamesin riemunhihkaisun ennen kuin se kylmyys vetäytyy mun suoniin ja pärskin itteni pintaan.
”Tää on ihan helvetin kylmää!” Onnistun karjumaan hampaat kalisten. James katsoo mua virnistellen ja kohta se on jo itse hypännyt veteen. Katon sitä ihmeissäni.
”Miks sä tolleen teit?!” Kysyn melkeen huutaen, mutta James vaan nauraa.
”Koska mitä järkeä on heittää parasta kaveriaan kuumana päivänä yksin järveen jos itse tahtoo sinne? Eihän uiminen oo koskaan kivaa yksin”, se selittää kuin puun takaa ja ihmettelen miten se pystyy liittämään noin monia sanoja yhteen näin jäätävän järkyttävässä paikassa.
Mutta asianhan voi aina korjata.
Heilautan kättä veden pinnassa ja se pärskähtää suoraan Jamesin virnuilevaan naamaan. Se ottaa sen tietysti sodanjulistuksena ja vesisota alkaa.
James on aina valmis mihin vaan. Me saatetaan olla jo turhan vanhoja johonkin, mutta se ei estä meitä tekemästä mitään. Kaikkea pitää kokeilla taitaa olla Jamesin motto ja se seuraa sitä aika hienosti. Sen aikana veden kylmyyskin usein unohtuu.
Kun me ollaan saatu vihdoin tarpeeksemme siitä sodasta ja vedestä ja sen tuomasta ihanasta viileydestä me jaksetaan jopa nousta siitä järvestä. Meidän hieno kävelyretkemme on aika hyvin unohtunut ja läpimärkinä me vaan katotaan kun aurinko laskee.
James hymyilee autuaasti, vaikka sen vaatteet on läpimärät ja niin on munkin. Mutta ei sillä ole mitään väliä.
”Ja se on niin kaunis”, James huokaa melkein runollisesti ja sen silmät vilkaisee mua. Naurahdan.
”Niin mikä?”
Millään ei oikeastaan ole edes väliä. Kunhan on James.
”Sinä.”
