Kirjoittaja: Winga
Ikäraja: S
Paritus: yllättäen Albus Severus/Scorpius
Genre: flangst?
Yhteenveto: Ehkä minut huomattiin, mutta vain sinä huomasit minut todella.
Varoitukset: Noo, eipä kai mitään.
A/N: FF100:an sanalla 75. Varjo,
Monologihaasteeseen,
Aakkoshaasteeseen, V:llä ja
Astukaatteen valokeilaan -haasteeseen
Vain sinä huomasitKukaan ei huomannut minua niinä vuosina koulussa. Tai huomasi varmaankin, muttei koskaan puhunut minulle. Olit vain sinä, enkä vieläkään ymmärrä mitä minussa näit – sitä sisäistä hyvyyttäkö, josta jaksat aina puhua?
Muistan kuinka ensimmäisenä päivänä minulle huudeltiin, eikä edes taputettu, kun Rohkelikkoon päädyin. Huomasin sinun katsovan minua mietteliäästi jo tuolloin. Kohdallasi hurrattiin niin suuresti, huomasin veljesi ilmeen kirkastuvan, kun sinäkin pääsit Rohkelikkoon. Oletin hänen epäilleen mieltäsi, sitä, minne todellisuudessa kuuluisit.
Istuit heti viereeni. Et sanonut mitään, vielä, isoveljesi hymyili ja puhui sinulle, selitti kovasti jotakin, kuinka hän odottikaan, että saisi opetettua sinut tavoillesi. Huomaat varmaan, miten hyvin nämä muistan?
Heti ensimmäisen viikon lopussa huomasin, miten vihamiehisesti minuun suhtauduttiin. Kirouksia sateli, epäilin sen johtuvan nimestäni. Sinä puolustit minua heti kun opit miten. Muiden saadessa minut uskomaan, että maailma on julma, sinä tulit. Osoitit, että sitä hyvyyttäkin löytyy. Sait veljesi jossakin vaiheessa avuksesi. Oletan, että osoitit hänelle jotenkin, että minäkin olen vain ihminen. Ja minähän olin vasta yhdentoista, osa kiusaajistani oli ollut ystäviäni vielä kuukautta aiemmin. En ymmärtänyt sitä muutosta, mutta myöhemmin opin ryhmähengestä sen, että se saattoi tuhota ihmisiä. Muuttaa heidät itsensä vastakohdiksi.
Olimme molemmat aina tunnettuja. Sinä hyvällä tavalla, minä huonolla. Minut unohdettiin ensimmäisten viikkojen jälkeen. Minulle puhuttiin vain, jos oli pakko. Paitsi tietysti sinä. Mutta sinä olit aina eri asia. Puhuit muutenkin kaikille, olit sosiaalisempi kuin minä. Kuitenkin usein hylkäsit muiden kutsut ollaksesi kanssani, tukenani. Tiedän, että neljännellä meistä juoruiltiin, luultavasti jo aiemmin, mutta suljin aina korvani siltä supinalta. Tiesinhän itse, että sinä pidit tytöistä, enkä minä voisi koskaan saada sinua. Niin, huomaathan, että myönnän pitäneeni sinusta jo tuolloin?
Minä toivoin usein, että jättäisit minut yksin. En tiedä ymmärrätkö, mutta minun olisi ollut niin helpompi tappaa tunteeni. Olisin kyllä selvinnyt, jotenkin. Kirjeenvaihtoni muutamien muualla opiskelevien ystävieni kanssa auttoi minua muutenkin jaksamaan. Et sinä riittänyt, sinulla oli muutakin elämää, sinulla oli tyttöystäviä, sinulla oli aina vientiä. Katkeruus kaiversi minua aina toisinaan, olin sinusta mustasukkainenkin.
Saatoin mainita eräille ihmisille tunteistani, tiedätkös? Roselle ainakin, hän oppi jossain vaiheessa luottamaan minuun. Sen jälkeen hän kiusoitteli minua koko ajan. Vaikka sanoinkin hänelle, ettei siitä koskaan mitään tulisi. Tiedän, etten koskaan luottanut itseeni tarpeeksi. Siitä sinun ei tarvitse minulle puhua. Olen ymmärtänyt sen aina, ja koettanut parantaa itseluottamustani. Isä ei siinä ollut avuksi.
Viidennellä vetäydyin. Olin huoneessani pitkiä aikoja, en puhunut sinulle. Tein vain läksyni ja olin. Sinä et tiennyt mistä oli kyse, enkä aio nytkään kertoa. Se oli musertavaa aikaa, joka tapauksessa. Rose pakotti minut ulos kuorestani tuolloin. Muistan, kun kysyit, seurustelimmeko. Ja yllättyneen ilmeesi, kun sanoin, että emme, minä olen homo. Käännyin kannoillani ja palasin Rosen luo. Hän nauroi, kun kerroin, mutta vakavoitui yrittäen uskotella minulle, ettet suuttuisi. Et suuttunutkaan, vaikka niin pelkäsinkin.
Samalla toivoin, että käsittäisit tunteeni, vaikka pelkäsinkin sinun torjuvan minut. En etsiytynyt seuraasi, annoin sinun etsiä minut, jos niin halusit. Ja sinä etsit. Kysyit, oliko se totta, pidinkö sinusta todella, ja luulen, että punastuin ja siksi paljastuin. Hymysi sulatti minut ja suudelmasi herätti minut henkiin. Kai sinä sen tiedät?
Sitten alkoi alamäki. Vaikka elämä olikin ihanaa ja sinä olit kanssani, liittoutuivat monet meitä vastaan – jopa ne, joita olin luullut sinun todellisiksi ystäviksi. Ja joista osa paljastui myöhemmin vain kateellisiksi panettelijoiksi. Et kuitenkaan hylännyt minua, ethän sinä ollut koskaan hylännytkään. Siksi minä rakastin sinua koko ajan enemmän, ja vaikka muiden kanssa olikin vaikeaa, sinun ja sukulaistesi avulla jaksoin jatkaa koulun loppuun.
Vasta seitsemännen lopulla aloin pelätä – jätätkö sinä minut nyt, luultavasti kysyinkin sitä. Sinä vain katsoit minua mietteliäästi etkä voi tietää, miten kauhuissani minä olin, luulinhan katseesi merkitsevän jättämistä. Ja kun halusit keskustella kanssani kaksin, luulin, että kyse on erosta. Siksi kosinta olikin niin yllättävä minulle. Aloin itkeä ja sinä tuijotit minua kummastuneena. En saanut sanottua sanaakaan ensin, siksi aloin vain nyökkäillä – 'kyllä, kyllä, kyllä!' - ja kasvoillesi syttyi hymy.
Päästyämme koulusta muutimme yhteen. Isäni ei ollut lopulta edes yllättynyt, äitinikin hyväksyi. En tiennyt mitä ajatella. Sinun perheesi tietenkin hyväksyi minut, se oli ollut selvää jo alusta asti. Sinä sait minut jatkamaan, pidit minut hengissä, minä elin kauttasi, kanssasi.
Ja nyt, vain muutamaa vuotta myöhemmin sinä makaat siinä edessäni. Jos näkisit minut, sanoisit, ettei kannata itkeä, tiedän sen. Mutta minä en voi sille mitään. En voi pelolleni mitään. En edes ymmärrä miksi he sinut kirosivat.
Kai sinä vielä heräät? Sillä minä en ole mitään, jos et herää.
