Nimi: Korppiniemen emäntä
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: K-11
Genre: kuinka pärjätä maagisen metsän outojen olentojen kanssa
Haasteet: One True Something 20 #3 (inspiraatio: suomalainen mytologia), Originaalikiipeilyyn sanalla
tulevaYhteenveto:
Hetken minusta tuntuu kuin olisin jälleen lapsi, joka on pyytänyt isoäidiltäni mehua ja keksejä puumaja-piknikkiä varten. Moni asia on kuitenkin muuttunut: isoäitiä ei enää ole, isoisäkin haudattiin yli kymmenen vuotta sitten. On vain heidän vanha mökkinsä monine hehtaareineen, joka on juuri siirtynyt ennakkoperintönä isän yli minulle.K/H: Valitsin One True Something -haasteeseen inspiraation lähteeksi suomalaisen mytologian. Se on täynnä vaikka mitä hauskoja olentoja, mutta ensimmäiseen tekstiin valitsin niistä ehkä pahasuisimman eli ajattaren (tunnetaan myös nimellä
hattara)
Olen ottanut ajattaren kehittelyssä paljon inspiraatiota Astrid Lindgrenin
Ronja ryövärintytär -kirjasta. Kiitos Sanaseuralle kommenteista ja oikoluvusta! Tähän tekstiin ovat kaikenlaiset kommentit tervetulleita
Korppiniemen emäntä
Myrskylyhdyn valo värähtelee tuulenvireen pyyhkäistessä puumajan lävitse. Metsä ympärilläni on levoton: puissa kulkeva kuiske enteilee vaaraa, ja männyn latvat humisevat hetkittäin niin voimallisesti, että kahden puun väliin rakennetun majan liitokset narisevat.
Minua metsän levottomuus ei kuitenkaan häiritse. Pikemminkin pidän sitä hyvänä merkkinä: tänä iltana saatan saada kohdata vanhan tutun.
Nostan repusta esiin termospullon ja eväsrasian ja asetan ne lankkulattialla olevalle pienelle pöytäliinalle. Hetken minusta tuntuu kuin olisin jälleen lapsi, joka on pyytänyt isoäidiltäni mehua ja keksejä puumaja-piknikkiä varten. Moni asia on kuitenkin muuttunut: isoäitiä ei enää ole, isoisäkin haudattiin yli kymmenen vuotta sitten. On vain heidän vanha mökkinsä monine hehtaareineen, joka on juuri siirtynyt ennakkoperintönä isän yli minulle.
Olen tullut mökille ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun kävimme täällä isän kanssa kymmenisen vuotta sitten isoisän kuoleman jälkeen. Silloin siivosimme ja tyhjensimme mökin isoäidin toiveiden mukaisesti ja toimme mukanamme sen, mitä hän halusi pitää muistona menneistä vuosista Korppiniemen mökillä. Loput tavarat heitettiin pois ja mökki jäi seisomaan mäntymetsän varjoihin yksin ja hetkellisesti hylättynä, kunnes minä saavuin tänne kaksi päivää sitten selvittämään, mitä olin oikeastaan perinyt.
Kuluneista vuosista huolimatta mökkiin astuessani minut täytti kotoisuuden tunne. Mökissä aika tuntui pysähtyneen, kaikki oli tuttua: neliruutuiset ikkunat päästivät vain vähän valoa sisälle, tehden mökistä mukavan hämärän; pituuskasvustani kertovat merkinnät löytyivät edelleen takaoven pielestä, ja takassa oli vielä tuhkaa isovanhempien viimeisen takkatulen jäljiltä. Samalla näin mökin ja sen ympäristön sykkivän elämää: isoisän juuresmaa tuntui odottavan nälkäisenä kitkemistä, ja kaivosta nostamani vesi oli yhtä kylmää ja kirkasta kuin ennenkin.
Jo näiden asioiden näkeminen sai minut vakuuttumaan siitä, että mökin pyytäminen isältä oli hyvä päätös. Mutta vielä enemmän ilahduin, kun kuljin takapihalta lähtevää polkua pitkin tiiviiseen havumetsään ja löysin puumajani edelleen paikoillaan, suuren siirtolohkareen takana kahden männyn väliin ja kolmen metrin korkeuteen rakennettuna.
Istuessani täällä myrskylyhdyn valossa, hämärtyvä ja kuiskiva metsä ympärilläni, tunnen olevani juuri siellä, missä minun pitääkin olla. Puumaja on Korppiniemen paras paikka. Se oli koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan salainen piilopaikkani, kun halusin lukea rauhassa
Neiti Etsiviä ja muita salapoliisiromaaneja tai tuhota yksinäni kokonaisen paketillisen kaurakeksejä.
Useimmiten sainkin olla yksin. Oli ainoastaan eräs... henkilö, jonka kanssa päädyin puumajan silloin tällöin jakamaan - ja juuri häntä minä odotan saapuvaksi tänäkin iltana.
Toimin niin kuin aina nuorenakin: avaan termospullon ja kaadan siitä iltateetä pieneen retkimukiin. Avaan eväsrasian, sen kansi poksahtaa hämärtyvässä illassa, ja poimin sieltä täytetyn voileivän. Silloin uusi tuulenpuuska pyyhkii metsän läpi ja vie mukanaan mukista kohoavan vesihöyryn tuoksuineen.
Metsä on yhä levottomampi, jännitys sisälläni kasvaa.
Olen juuri puraisemassa ensimmäisen palan leivästä, kun -
”Hohoo, arvasinkin, että sinun veresi täällä haisee, ihmislapsi!”
Suupieleni kohoavat, kun kohotan katseeni puumajan ulkopuolella olevalle oksalle. Siellä istuu ajattara: yksi tämän metsän viheliäimmistä olennoista, jonka kivenkovia kynsiä ja petollista kieltä jokaisen ihmisen pitäisi varoa. Se on kuin valtava petolintu, mutta linnun kasvojen sijaan katselen kapeita ihmiskasvoja ja myrskypilventummia silmiä. Minun pitäisi pelätä, mutta tämä kyseinen olento sattuu olemaan minun ystäväni - ainakin siinä määrin, kun Ajattara voi pedonluonnoltaan joustaa.
Hän ei ole metsän ainoa vaan asuu vuorilla yhdessä sisartensa kanssa. Niillä kaikilla on omat nimensä, mutta ne ovat sekoitus lintujen kirkaisuja ja sävelkulkuja, joita en osaa imitoida. Siksi kutsun tätä puumajalle saapunutta yksilöä (joka on ainoa kaltaisistaan, joka suostuu minulle puhumaan) Ajattaraksi.
En ole nähnyt häntä vuosikausiin ja vaikka minä olen kasvanut teini-ikäisestä aikuiseksi, Ajattaresta tuskin näkee ajan kulumista. Myrskylyhdyn liekki välkähtelee sen höyhenpeitteen tummansinisen vivahteita vasten, linnunkynnet pureutuvat kaiteeseen vaivattomasti kuin puu olisi pelkkää pumpulia, ja sen hiukset ovat pidemmät ja villimmät kuin mitä muistin. Monen silmissä Ajattara herättäisi kauhua, mutta minun mielestäni sen synkkyydessä on jotain kaunista.
”Yllätyitkö?” kysyn siltä ja haukkaan vihdoin voileivästä.
Ajattara lehäyttää siipiään. ”Minä jo elättelin toivoa, että olisit kuollut.”
Kohotan kulmaani. Juuri tuollaisten kommenttien takia isä ei halunnut mitään vastuuta Korppiniemen tilasta, sillä hänen lapsuuttaan varjostavat monet muistot Ajattarasta ja hänen sisaristaan. Minua heidän häijyytensä ei häiritse, mutta isä ei koskaan oppinut tulemaan toimeen metsässä asuvien olentojen kanssa.
”Mutta henki se sinussa edelleen pihisee”, Ajattara jatkaa, kun en vastaa mitään.
”Oletpa sinä vanhaksi kääkäksi tarkkasilmäinen”, sanon ja virnistän, kun Ajattara sähähtää sanat kuullessaan. Seuraava kysymykseni osuukin sitä suoraan sydämeen: ”Olet ainakin kaksisataavuotias, eikö vain?”
”Hohoo, sietäisit maistaa kynsieni mahtia, senkin pikku paskiainen! Tiedät hyvin, että olen vielä nuori ja vaarallinen. Sinusta on tullut hävytön, tiesitkös sitä!”
Tuhahdan. Näitä uhkauksia olen saanut kuulla aina siitä lähtien, kun onnistuin 11-vuotiaana höynäyttämään Ajattaraa ja houkuttelemaan sen rakentamaani ansaan. Suostuin päästämään sen pois verkosta vain sillä ehdolla, ettei se enää jahtaisi minua metsässä leikkiessäni vaan antaisi minun olla rauhassa. Sen jälkeen meidän välillemme kehittyi jonkinlainen ystävyys, jonka ytimessä oli ja on edelleen toisen uhkailu ja kiusoittelu.
Se mielessä kohotan kulmiani ja kysyn:
”Vaan tiesitkö
sinä, että minä olen Korppiniemen uusi omistaja? Me jaamme tämän metsän nyt yhdessä, Ajattara. Mitäs siitä sanot?”
”Sinäkö?!” Ajattara kirkaisee ja paljastaa terävät hampaansa. ”Hohoo, sitten on Korppiniemen metsä menossa hunningolle. Ihmettelinkin, mitä metsän henget ovat pitkin päivää huokailleet ja henkäilleet, mutta tämähän selittää kaiken! Joku hullu on laittanut letukan vastuuseen arvokkaasta tilasta.”
Ajattara tutkailee minua hetken kuin vastausta odottaen, mutta haukkaan vain lisää voileivästä ja odotan jatkokysymystä. Lopulta Ajattara ei voi uteliaisuudelleen mitään ja se kysyy: ”Mitä sinun sukusi vanhimmille on käynyt?”
”Isoisä kuoli jo kymmenen vuotta sitten”, kerron. ”Isoäiti kuoli puoli vuotta sitten, menehtyi sairauteen, jota ei voinut parantaa.”
Ajattara näyttää yllättyneeltä. Ehkä se ei oikein ymmärrä ihmisten kuolemaa, vaikka on itse vuosien saatossa aiheuttanut vähintäänkin kymmenien metsämiesten ennenaikaisen menehtymisen.
”Ja sinustako tehtiin tilan uusi emäntä?” Ajattara varmistaa kulmiaan kohottaen.
”Kyllä vain.”
”Entä se poikalapsi, jonka pelottelemisesta me niin nautimme?”
”Se poikalapsi on isäni eikä hän halua olla missään tekemisissä Korppiniemen tiluksien kanssa”, sanon ja siemaisen teetäni, joka on ehtinyt jäähtyä keskustelun aikana. Vilkaisen Ajattareen. ”Kiitos sinun ja sisartesi.”
”Hohoo, vai oli hän pelkurimaista sorttia!” Ajattara nauraa ja heilauttaa päätään niin, että sen musteentummat hiukset lennähtävät ilmaan. ”Aivan oikein hänelle. Hohoo, sellaisilta minä niin mielelläni repäisen kurkun auki tuosta vain!”
Pudistan päätäni ja huokaisen. Ymmärrän täysin, miksi isä haluaa pysyä poissa. Minä olen kuitenkin enemmän isovanhempieni kaltainen eivätkä Korppiniemen metsän henget ja olennot pelota minua. Oikeastaan nautin siitä, että moni minua ympäröivän metsän salaisuuksista odottaa vielä selvittämistä. On kuitenkin tärkeää, että osoitan metsälle - ja sen olennoille - arvostavani ja kunnioittavani sen salaisuuksia ja että olen vain yksi sen asukkaista, en sen enempää enkä sen vähempää. Siksi ojennan teekuppiani kohti Ajattaraa ja kysyn:
”Maistuuko? Juodaan uudelle ajalle, muutoksen tuulille.”
”Hohoo, siksi tuulikin sitä kutsui. Muutokseksi”, Ajattara sanoo ja hypähtää kaiteelta alas. ”
Ihmislapsen tuoma muutos voi tuoda mukanaan hyvää tai pahaa, niin se meille sanoi.”
”Toivon, että voisit kertoa sille terveiseni”, sanon ja kohotan edelleen kuppiani. ”Ja sanoa, että yritän jatkaa isovanhempieni jalanjäljissä, Korppiniemen metsää kunnioittaen.”
Yritän pitää käteni vakaana, kun Ajattara hypähtää oksalta puumajan lattialle ja vielä askelen lähemmäs. Tällaisena hetkenä en uskalla täysin luottaa siihen, että se todella tekee ehdotukseni mukaisesti sen sijaan, että repäisee käteni irti.
Ajattara tuijottaa minua tummilla silmillään ja pidän kiinni sen katseesta niin hyvin kuin taidan. Sydämeni hakkaa pelosta, mutta myös jännityksestä. Olen kaivannut Korppiniemeä ja sen seikkailuja enemmän kuin arvasinkaan.
Lopulta, mietittyään pyyntöäni pitkältä tuntuvan hetken verran, Ajattara nyökkää. ”Hyvä on, letukka. Mutta jos saan sinut kiinni pahanteosta, muistakin, että lähetän sisareni perääsi ja he rakastavat nähdä, kuinka ihmislapsen veri valuu.”
Sitten se kumartuu ja juo teemukista, mutta sylkäisee juoman saman tien ulos ja rääkäisee:
”Kauhistuttavaa kuraa! Yritätkö myrkyttää minut, ihmislapsi?”
Pyöräytän silmiäni. ”Se on vain vihreää teetä. Tekee hyvää elimistölle.”
Ajattara lennähtää takaisin männynoksalle ja sylkäisee vielä kerran.
”Hyvää elimistölle, pah! Me ajattaret olemme liian kilttejä teitä ihmisiä kohtaan. Parempi olisi, jos veri virtaisi ja sisälmyksenne roikkuisivat raikkaassa ulkoilmassa. Hohoo, siitä me vasta pitäisimmekin!”
Katselen, kuinka Ajattara availee siipiään ja lämmittelee lähteäkseen lentoon. Yksi sen sulista irtoaa ja leijailee jalkojeni juureen. Nappaan sen käteeni ja kun katson jälleen omituista liittolaistani, se vastaa katseeseeni.
”Muistathan viedä viestini?” varmistan, sivellen silkinpehmeällä sulalla kämmentäni. ”Metsänhengille, tuulelle, sisarillesi?”
Ajattara tuijottaa minua tavalla, jota on mahdoton tulkita hyväksi tai pahaksi.
”Hyvä on, ihmislapsi”, se sanoo lopulta ja nousee lentoon hyvästejä jättämättä.
Siiveniskut ovat myrskylyhdyn valolle liikaa ja liekki sammuu, jättäen minut loppukesän hämärään. Hymähdän ja juon teekupin tyhjäksi sinetöidäkseni Korppiniemen uuden ajan alun.
Kun valmistaudun lähtemään puumajalta, kuulen yössä Ajattaren kirkaisun. Puiden latvoissa alkaa kuulua jälleen tuulen kuiskaus.
Enää se ei enteile vaaraa vaan suhisee uteliaisuuttaan.
