Kirjoittaja: Annabelle
Beta: Amanecer
Ikäraja: S
Fandom: Twilight
Tyylilaji: Angst
Vastuuvapautus: Kaikki muu paitsi idea ja teksti kuuluu Stephenie Meyerille.
Yhteenveto: Alec vihasi auringonlaskuja.
K/H: No tuota.. Olen vihdoin saamassa kirjoitusintoani jotenkin takaisin ja päätin sitten vihdoin saada tämän loppuun. Osallistuu FF50:n niinkin yksinkertaisella sanalla kuin 001. Alku. Amanecerille kiitos betaamisesta.
Poika, joka pelkäsi liikaa
Aurinko hohti oranssina viimeisiä minuuttejaan, ja kyynel putosi kuluneelle puiselle penkille.
Alec vihasi auringonlaskuja.
Hän vihasi auringonlaskuja aivan yhtä paljon kuin jäähyväisiä ja kylmiä sänkyjä. Hän vihasi yötä ja sen pimeyttä. Hän vihasi auringonlaskuja yön vuoksi.
Aina kun hän sulki silmänsä, ne tulivat. Ne tulivat joka ilta ja joka yö ilman poikkeuksia. Ilman erikoistapauksia. Joka yö ne tulivat rikkoen hiljaisuuden korvia vihlovalla melullaan ja raapivat hänet sisältä ja ulkoa verille jättämättä Alecia koskaan rauhaan.
Kauhu alkoi patoutua jälleen Alecin sisälle, aivan niin kuin kaikkina muinakin pimeinä iltoina. Hän aisti niiden tulon, hän vain tunsi sen. Se oli kuin suuri musta harso täynnä surua ja epätoivoa, kuihtuneita haaveita ja salaisia toiveita. Ne hengittivät niskaan ja äänellään ja salakavalilla katseillaan viekoittelivat pimeyteen ja kahlitsivat sitten ovet. Se oli kuin maanpäällinen helvetti. Ainakin Alecin mielestä.
Hän tunsi olonsa iltaisin aina niin haavoittuvaksi ja tyhmäksi. Epävarmaksi. Sen kun vain tulisivat ja ottaisivat hänet. Alec oli muutenkin kyllästynyt elämään, elämään varsinkin pelon mukana, eikä hän oikeasti halunnut edes välittää.
Kylmä kiusasi Alecia ja hän kääriytyi paremmin rispaantuneeseen takkiinsa. Takkutukka valahti silmille hänen kääntäessä päätään katulampusta penkin pintaan ja takaisin. Hänhän ei nukahtaisi. Ei.
Kevyet askeleet kantautuivat Alecin korviin ja hän käänsi päätään kauhuissaan. Nytkö ne olivat tulleet ja veisivät hänet?
Hetken aikaa Alecin silmät liukuivat olennon ympärillä. Kasvottomien hirviöiden sijaan kaunis nainen istuutui hänen viereensä pienen tuulenvireen mukana. Kasvojen luusto oli täydellinen ja ne hohtivat valkeana katulampun valossa. Silmäluomet olivat kevyet, ja pitkät silmäripset kaartuivat jokainen täydellisen kauniisti hieman ylöspäin. Verenpunaiset huulet hymyilivät, mutta tummat silmät olivat uteliaat ja hämmentyneet.
”Hei pikku karkulainen. Miksi sinä olet täällä näin myöhään?” olento kysyi.
Ääni oli kuin kellojen helinää Alecin korvissa. Käden kylmä kosketus sen pörröttäessä mustanruskeita kiharoita tuntui yliluonnolliselta. Entäpä jos ne olivat tulleet ja lähettäneet tuon naisen viettelemään Alecin? Jospa ne osasivat jo lukea ajatuksiakin ja Alec olisi heille kuin avoin kirja.
Samassa hetkessä Alec purskahti itkuun, ja nainen katsoi ihmeissään tuota pikkupoikaa.
”Voi anteeksi! Sanoinko minä jotain väärää?” nainen kysyi taas ääni helisten ja rutisti Alecia hellästi. Se tuntui Alecista viileältä ja kylmäkiskoiselta, mutta naisen sydämestä huokui lämpö.
Kostea kyynel vierähti naisen tummalle takille ja levisi välittömästi. Alec nosti päätään ja kuivasi silmäkulmiaan hihansuihin.
”Et”, Alec vastasi ja keräsi voimiaan. Hän nosti katseensa sylistään ja katsahti naisen silmiin. Niissä oli jotain salaperäistä ja katsoessaan niihin Alecista tuntui kuin hän hukkuisi tummiin pupilleihin.
”Minä vain inhoan - tai pelkään pimeää.” Niin hän teki, pelkäsi.
Alec odotti naisen nauravan. Hänhän oli vain pikkupoika, niin kuin kaikilla kylännaisilla oli tapana sanoa. Rusoposket ja käkkäräpää. Pikkupoika.
Nainen veti syvään henkeä, ja Alecin keuhkot täyttyivät raikkaalla tuoksulla. Se oli sekoitus jotain suloista parfyymiä sekä italialaisia salonkeja.
Naurahtamisen sijaan nainen katsoi Alecia ja hymyili. ”Minäkin pelkäsin joskus pimeää. Ennen siis, enhän minä enää.”
Alec katsoi naista ihmeissään. Mitä tuo nainen oikein höpisi? Eihän pimeänpelosta ikinä pääse eroon. Se on ikuista. Se on aina kanssasi, vaikka et sitä huomaisikaan.
”Miten?” karkasi Alecin huulilta. Nainen vain hymyili jälleen Alecin uteliaisuudelle.
”Mikä sinun nimesi on?” olento kysyi. Kukaan ei ollut ennen kysynyt Alecilta hänen nimeään, eikä kukaan edes tullut juttelemaan hänelle.
”Alec”, hän vastasi ja silmäili naista.
”Kaunis nimi. Minä olen Heidi. Emme ole tosin varmaan ikinä tavanneet, vaikka olenkin asunut täällä melko kauan”, nainen vastasi ja napitti Alecin takin kiinni. Alec katsahti naista vierastaen. Hän oli hämillään naisen ystävällisyydestä. ”Ettei sinulle tule kylmä.”
Heidi antoi vielä käsistään kauniit hansikkaat ja ojensi ne Alecille. Poika työnsi kätensä hänellekin hieman liian kapeisiin hansikkaisiin ja katsoi silmäripsiensä alta Heidiin.
”Mutta kysyit, miten pääsit pimeän pelostani. Mitäpä jos näyttäisin sinulle?” hän kysyi hymyillen ja Alecin silmät alkoivat kimmeltää hänen nyökätessään.
Heidi nyökkäsi myös ja katsahti katulamppuun.
Sen valon vilkkui ikävästi ja taisi myös natista. Heidin silmät liikkuivat ylös ja alas hitaasti katulampun vartta, kunnes pysähtyivät puoliväliin silmien pyörittyä puolisen minuuttia. Hän käänsi katseensa takaisin Aleciin ja hänen silmänsä näyttivät tummuneen muutaman asteen.
Heidi hymyili hetken ja silmäili Alecin kasvoja. Hän henkäisi syvään ja kumartui Alecin suuntaan.
- Annabelle