// Alaotsikko: luvut 1/?, K-11, drama/romance
Title: Enkeli Naapurissa
Author: A.M.Charlotte
Beta: Ei löydy, jos kiinnostaa niin yhteyttä.
Rating: K-11
Genre: Drama/Romance/Angst
Pairing: Topi/Emma, Topi/Essi
Varnings: Kiroilua, yksi henkilö
on jo kuollut
Summary: Päähenkilön Topin naapuri Emma on ollut kuolleena jo vuoden, kunnes tämä yhtäkkiä ilmestyy Topin luo. Emma seuraa Topia kaikkialle ja heidän välilleen syntyy vahva side, oli se kaveruutta taikka enemmän. Tyttö houkuttelee Topin kumminkin erilaisiin ongelmiin, kuten ryöstöön, karkaamiseen sekä seurusteluun. Eron hetki lähenee heitä kumminkin vauhdilla, kun Topia kutsuu osasto sekä Emmaa revitään takaisin taivaaseen.
A/N: Tämä luku ei ole sitä kaikista sisintä itseäni, omaan korvanikin tämä kuulostaa jo oudolta. Kaikki kommentit ovat tervetulleita, etenkin ne rakentavat.
Toivottavasti tykkäätte.
ENKELI NAAPURISSA
1. luku
EMMA
Koulun kellot pimputtivat kaukana kertoakseen päivän päättymisestä. Sieluni silmin näin, kuinka luokkien ovet tönäistäisiin auki ja oppilaat ryntäisivät hakemaan kenkiään, jonka jälkeen juoksisivat kilpaa pihalle ja kotiin, vapauteen. Minäkin voisin olla noiden lasten joukossa, tai olisin voinut olla muutamia vuosia sitten. Pudistin päätäni epäuskoisena ja siemaisin uudestaan tupakkaani. Sen kitkerä maku jäi pyörimään suuhuni, kunnes puhalsin savut hitaasti pois. Ne leijuivat muutaman sekunnin ilmassa, mutta lopulta katosivat.
Poltettuani puolikkaan tupakastani sammutin sen ja heitin maahan, maailman pelastaminen ei kiinnostanut minua juuri nyt, sitä paitsi se oli likkojen hommaa. Nousin seisomaan ja lähdin kävelemään hiekkatietä pitkin kohti kotia. Hiekka rapisi mustien tennarieni alla tahdittamassa askeleitani.
Viimeiset linnut visertelivät puissa yksinäisyyttään, kun muut olivat jo lentäneet etelään. Syksy oli alkanut muuttaa lehtien väriä, ruoho oli muuttunut ruskeammaksi ja latistunut. Kaikki näytti kuolevan, mutta todellisuudessa syntyi vain lisää uutta.
Käännyin kotikadulleni. Missään ei näkynyt ketään, autot vain seisoivat kaikkien pihoissa ja ikkunoista paistoi valot kadulle. Naapurimme ikkunoiden edessä oli edelleenkin ne samat rusehtavat sälekaihtimet jotka estivät valon pääsyn taloon. Siinä asunut perhe oli hajonnut. Siihen oli kuulunut vanhemmat sekä heidän lapsensa, minun ikäiseni tyttö. Hänen nimensä oli ollut Emma. Emma kuoli, jäi auton alle. Sitä sanottiin onnettomuudeksi, täysi vale, mutta se ei satu niin paljoa kuin totuus. Vanhemmat murtuivat ja syyttivät toisiaan tyttärensä kuolemasta, kunnes erosivat ja kummatkin muuttivat toiselle puolelle koko maata.
Siitä lähtien talo oli ollut tyhjä, siellä asui vain hiljaisuus sekä kaappien sisällä piilottelevat möröt.
Laahustin ovellemme ja painoin kahvan alas. Ennen kuin astuin sisälle, vilkaisin vielä oikealla puolella olevaa hiljaista, keltaista tiilitaloa. Vieläkin saatoin kuvitella Emman istumassa oven kynnyksellä ja juomassa Batteria unohdettuaan avaimensa huoneensa työpöydälle. Naurahdin hieman ja astuin sisälle. Ovi kolahti aavemaisesti kiinni.
Potkaisin tennarit jalastani ja kiikutin laukkuni huoneeseeni. Laahustin takaisin samaa reittiä ja siitä poikkesin keittiöön. Äitiä ei näkynyt, mutta työhuoneesta paistoi valo.
- Moi.
- Ai sä tulitkin jo, kuului vastaus toisesta huoneesta. – Et kai sä ollut niillä rikkinäisillä farkuillasi koulussa?
- Olin, entä sitten?
- Et sä saa käyttää niitä enää, ymmärrätkö?
- Miksi en?
- Koska ne on rikkinäiset ja koulussa sä edustat meidän perhettä.
Mutisin jotain vastaukseksi ja riuhtaisin jääkaapin oven auki. Silmäilin sen köyhää sisältöä, kunnes nappasin jogurtin ja istuuduin tuolille. Avasin kannen ja huomasin tarvitsevani lusikan. Murahdin väsyneenä nojaten päätäni mahdollisimman taakse. Tuijotin kattoa työhuoneesta kuuluvan näpytyksen lomassa. Lopulta nostin purkin huulilleni ja join.
-*-
Illemmalla lähdin kävelylle, tupakka-aski, sytkäri sekä kamera mukanani. Jostain syystä se viimeiseksi mainittukin oli repäisty mukaan hetken mielijohteesta. Kävelin tien yli välittämättä autosta joka ajoi hurjaa vauhtia minua kohti. Kyllä se pysähtyisi tai kerkiäisin pois sen alta. Pian auto suhahti ohitseni ja ilmavirta sekoitti mustia hiuksiani entisestään. Suin etutukan nopeasti takaisin silmilleni ennen kuin jatkoin matkaa.
Talot lipuivat ohitseni kuin unessa, asfaltti muuttui hiekaksi ja hiekasta metsäpoluksi, jonka molemmin puolin kohosi mäntyjä tai kuusia. Jatkoin eteenpäin ja eteenpäin, kunnes olin varmasti piilossa muiden katseilta.
Paikka johon saavuin tuntui jotenkin utuiselta. Siellä oli iso kivenmöhkäle jota puut piirittivät, mutta puumuurissa oli yksi isompi aukko josta pääsi helposti kiipeämään kivelle. En jäänyt pohtimaan muodostelmaa pitkäksi aikaa, vaan menin aukosta kiven luo ja aloin kivuta sen päälle. Se oli helppoa, koska kivessä oli hyviä paikkoja johon sai asetettua jalkansa. Kiven päältä ei nähnyt pitkälle puiden takia, mutta eivätpä muutkaan näkisi sitten minua.
Kaivoin askin taskusta ja nappasin ensimmäisen tupakan joka hipaisi sormenpäitäni. Sytytin sen ja vedin henkeä. Yhtäkkiä tunsin kurkussani pistelyä, ja kohta se levisi keuhkoihinikin. Kröhin muutamia minuutteja savua pois keuhkoistani ympäristön sumentuessa, koska silmäni olivat alkaneet vuotaa. Lopulta olo helpotti ja vedin raikasta mutta jäätävää ilmaa keuhkot täyteen.
- Perkele...
Urheasti nostin tupakan takaisin huulieni väliin ja siemaisin. Sama juttu uudelleen. Kurkkuni ja keuhkoni syttyivät palamaan ja tuntui kuin niihin olisi puhjennut rakkuloita. Kaaduin selälleni kiveä vasten ja silmäni vetistivät entisestään. Minua ympäröivät puut muuttuivat vihreäksi mössöksi sekä kiven ääriviivat sumentuivat. Sen kaiken keskellä olin näkevinäni valkoisen hahmon, mutta se katosi nopeasti joten luulin nähneeni harhoja.
Yskittyäni jälleen tarpeeksi, tupakka oli jo palanut loppuun eikä siitä ollut mitään iloa. Kiroten viskasin sen kiven juurelle ja painoin pääni käsiin. Heilutin itseäni edes takaisin koettaen rauhoittua, vieroitusoireet tuosta ihanasta savupilvestä alkoivat jo näkyä. Nostin katseeni kohti taivasta, jolla lipui muutamia punertavia pilviä. Taivas oli tummentunut ja hetkenä minä hyvänsä pienet valopilkut puhkeaisivat tuikkimaan.
Oon varmaa ainut poika joka kattelee tähtiä... Totesin kun taivas oli täynnä vielä himmeinä loistavia pisteitä. Päätin vielä kerran kokeilla yhtä tupakkaa ja käteni hapuilivat askia hupparin taskusta. Tupakka sihahti oudosti liekin osuessa sen päähän, kunnes alkoi kytemään hiljalleen. Kun tupakan pää kosketti huuliani, joku sanoi vierestäni:
- Etkö sä vieläkään oppinut, että tupakka tappaa?
Pelästyin ja pääni heilahti oikealle. Hiukseni iskivät vasempaan poskeeni pistävästi heilautuksen voimasta. Näin vain utua, mutta se vahvistui koko ajan. Unohdin tupakkani kokonaan jääden vain tuijottamaan jo selkeitä ääriviivoja.
Viereeni oli ilmestynyt kokonaan valkoinen tyttö. Hänen päällään oli pitkähihainen paita, lyhyt hame sekä kauniit ballerinat, jotka kimmelsivät hitusen. Iho ja hiukset olivat yhtä vaaleat kuin muutkin vaatekappaleet, sekä samoin silmät jotka näyttivät kuolleilta. Musta pupilli oli ainut erivärinen osa hänestä. Lyhyet särmikkäät hiukset olivat takaa lyhyemmät ja edestä pidemmät ja ne oli tupeerattu tuuheiksi. Viimein ymmärsin kuka hän oli; Emma.
Sanattomana auoin suutani kuin kala, mutta hän vain hymyili ilkikurisesti takaisin. Sanat olivat hakusessa pahemman kerran. Hitaasti hän laskeutui kivelle, sillä oli leijunut ilmassa muutaman sentin korkeudella kivan pinnasta.. Katseeni pysyi tiiviisti hänessä kiinni, ja kun näin hänet sivuttain, huomasin pienet - tietenkin valkoiset – siivet, joiden kärjet olivat täynnä kimalletta.
- Sano nyt hyvä ihminen jotain, näet mut viimeinkin.
- Et sä ole oikea.
- Olenpas, hän tuhahti.
Pudistin päätäni ja nostin tupakan huulilleni. Sekin oli jo melkein kerinnyt palaa loppuun. Yhtäkkiä en tuntenutkaan sitä enää sormieni välissä, vaan huomasin Emman viskanneen sen maahan. Avasin suuni vastaväitteeseen, mutta suljin sen kun huomasin hänen synkän ilmeensä sekä maata kohti painetut kasvonsa. Tytön olemus oli muuttunut hetkessä aivan toisenlaiseksi.
- Mä sanoin aina et lopeta se polttaminen.
- Älä aloita tuota kun viimein näen sut.
- Aloitan. Sähän et pidä mua edes oikeana.
- Pitäisitkö säkään jos olisin kuollut ja yhtäkkiä ilmestyisin eteesi?
- Tietenkin.
Tuhahdin epätoivoisena ja vetäisin katseeni pois hänestä. Näin kiven juurelle tippuneet kaksi tupakantumppia ja huokaisin syvään. Ne näyttivät mielestäni petetyiltä, kun niiden sisältämää nautintoa ei ollut nautittu. Kun en keksinyt mitään sanottavaa, jäin tuijottelemaan maahan. Minuutit raksuttivat ohi, ja niiden mukana tuli tunne, että Emma katseli minua.
Keräten rohkeuteni nostin katseeni taivaalle vilkaisematta vieläkään häntä kohden. Katselin tuikkivia pisteitä mukamas kiinnostuneena, jotta saisin hänet turhautumaan ja sanomaan jotain. Reilun kymmenen minuutin kuluttua juoneni kääntyi itseäni vastaan ja hermostuin, kun hän ei tehnyt mitään. Pilven lipuessa kuun eteen menetin kärsivällisyyteni ja käänsin katseeni pois taivaasta.
Odotin näkeväni Emman, mutta siinä ei ollutkaan ketään. Kohensin asentoani ja heiluttelin kättäni siinä kohtaa jossa hän oli istunut, mutta en tuntenut mitään, en tietenkään. Katsoin taakseni, alas kiven juurelle kunnes nousin seisomaan. Kävelin möhkäleen röpelöisiä reunoja pitkin tarkastaen olisiko hän mennyt kiven taakse piiloon minua. Hän ei ollut sielläkään, joten hyppäsin maahan ja olin kaatua kostean ruohon takia.
Tähyilin vielä ympärilleni, mutta Emma oli kadonnut mystisesti sekä kokonaan. Aloin hiljalleen uskoa sekoamiseeni, elleivät ne olleet sitten yksi osa vieroitusoireita. Automaattisesti tupakkaa ajatellessani käteni mätkähti hupparin taskun päälle, jossa askin olisi kuulunut olla, mutten tuntenutkaan mitään. Kokeilin taskua uudelleen, mutten tuntenut mitään neliön muotoista, joten vakuutuin siitä, että Emma – olipa hän kuvitteellinen tai ei – oli vienyt tupakkani. Jäljelle oli jäänyt vain sytytin sekä kamera.
Masentuneena otin kameran käteeni ja avasin sen ottaakseni kuvan paikasta. Vahingossa avasin kuitenkin gallerian, ja heti ensimmäisenä näkyi uusin otettu kuva. Heräsin unesta johon olin vaipunut tupakoiden kadottua, sillä kuva ei ollutkaan yksi niistä joita olin aiemmin päivällä ottanut, vaan siinä oli kuva hymyilevästä, vitivalkoisesta tytöstä kiven juurella.
Jäin tuijottamaan kuvaa ihmeissäni. Katseeni vaelteli tytön ääriviivoja pitkin, kunnes jäin jumittamaan hänen kasvojensa kohdalle. Niistä huokui ilo ja onnellisuus, mutta näin enemmän, sen naamarin takana kylvivät suru sekä epätoivo. Yhtäkkiä kuvan päälle tuli teksti ’kuvaa poistetaan’, ja muutaman sekunnin päästä se oli kadonnut.
En ihmetellyt tapausta, kamerani oli pariin kertaan ennenkin poistellut kuvia itsestään. Lähdin tallustelemaan polkua pitkin pois metsästä, kohti sivilisaatiota. Elleivät silmäni olisi olleet tottuneet pimeään, en luultavasti löytäisi enää pois.
Kompuroin kahden korkealle nousseen juuren yli ja kiersin ison muurahaispesän kaukaa. Viimein metsän reunasta häämötti valokehä ja tiesin pääseväni kohta helppokulkuisemmalle alueelle.
Ensimmäiset askeleet asfaltilla kiirivät vauhdilla eteenpäin seinien välissä ja ilmoittivat tulostani pitkälle vielä mutkankin taakse. Aloin astella pehmeämmin, kun kuljin sinisen talon ohi. Siinä asui äreä mummo, jolla oli erityisen tarkka kuulo, tai sitten sillä ei ollut muuta tekemistä kuin valittaa ihmisille heidän äänekkyydestään.
Ylitin jälleen tien, mutta tällä kertaa en nähnyt hurjastelevia autoilijoita. Saavuin suoraan takapihallemme ja kiipesin ikkunasta sisään, jonka olin jättänyt raolleen lähtiessäni. En ollut vielä kertaakaan jäänyt äidille kiinni ”kävelyretkistäni”.
Huoneessani oli lämmintä sekä valoisaa. Silmäni totuttelivat muutaman minuutin valoisuuteen, kunnes aloitin läksyjen tekemisen, joka oli jäänyt minulta hieman kesken. Sain laskettua muutaman tehtävän matematiikkaa, kunnes auki oleva kannettava veti pitemmän korren. Tyrkkäsin kirjat sivuun ja vedin kannettavan eteeni.
Menin YouTubeen ja laitoin soimaan Kill Hannahin kappaleen Crazy Angel. Se lähti soimaan ja jäin tuijottamaan videoon kuuluvia kuvia. Yhtäkkiä huone valaistui entisestään. Nostin katseeni salamana ruudusta, mutten nähnyt mitään muuta kuin kirkkaan valomeren, mutta jo muutaman sekunnin päästä se himmeni ja huone palasi entiseen valaistukseensa.
Siinä kohtaa, missä valo oli äsken loistanut kirkkaimmillaan, seisoi nyt Emma. Hänen vaatteensa olivat pysyneet samanlaisina, mutta hiukset olivat muuttaneet väriään mustiksi.
- Moi taas, hän sanoi ja istahti takanaan olevalle sängylle.
- Miten sä tänne pääsit?
- Teleporttasin itseni, jos sitä siksi voi kutsua.
Pienet pyörät aivoissani raksuttivat, kun mietin mitä hän sillä mahtoi tarkoittaa.
- Oletko sä edes oikea?
- En.
- Vaan?
- Epäoikea, hän vastasi pirteästi ja nosti jalkansa rintakehäänsä vasten.
- Tuo oli liian ympäripyöreää.
Emma vain hymyili siihen vastaukseksi.
- Tuo biisi sopii tähän hetkeen hyvin, tai oikeastaan se sopii minuun.
- Mitä tarkoitat? kysyin.
- I’m your crazy angel.
Kappale loppui Emman sanoihin ja jäin vain tuijottamaan häntä ymmärtämättä mitään. Ajatukseni juoksivat ympyrää, eikä mikään käynyt järkeen. Eihän Emma oikeasti voinut olla enkeli, vai voisiko? Jos hän taas olisi enkeli, niin miksi hän tulisi luokseni ja sekoittaisi pääni?
Laskin katseeni takaisin näyttöön ja sammutin koneen. Sitten nostin kasvoni Emmaa kohden, mutten nähnyt häntä. Sen sijaan tunsin kuinka hän kietoi kätensä kaulani ympäri halaten minua lujaa. Tuijotin vain eteeni etsien järkevää selitystä tapahtumille, jotka vyöryivät eteenpäin vauhdilla jättäen minut juoksemaan niiden perään.
- Kyllä sä vielä tajuat kaiken, kuulin hänen kuiskaavan korvaani.
- Lupaa se, että kerrot kaiken.
- Topi, mä lupaan.
Sen jälkeen emme sanoneet toisillemme enää sanaakaan, vaan nukahdin sille tuolille hänen syleilyynsä.
