Title: Au Revoir
Rating: k-11
Pairings: Ed/Roy, Sloth/Lust, Wrath/Envy, muita
Fandom: FMA
Warnings: Yaoi, yuri, lievää väkivaltaa,
Disclaimer: No haloo, jos omistaisin FMA:n Ed/Winry ei ikimaailmassa olisi canonia
Summary: Hmm... selvitä itse
//Firdilien muokkasi fandomin otsikkoon ja Yukimura alkutietoihin
~Luku 1~
Roy Mustang istui kalliin ravintolan pöydässä vaaleahiuksisen naisen kanssa. Hän pyöritteli viinilasiaan kädessään ja katseli häntä. Naisen huulet liikkuivat, mutta hän ei kuullut, mitä hän sanoi. Roy mittaili häntä katseellaan. Hän oli aina halunnut pyytää naista ulos, mutta nyt kun hän oli tehnyt sen, se tuntui lähinnä… oudolta.
”… niin, Roy, ja olen todella onnellinen, että pyysit minut ulos, olen aina halunnut sitä…” hän kuuli naisen sanovan. Auts. Tämä tulisi sattumaan ja pahasti. Mitenköhän tässä tilanteessa tehtäisiin bänät? Jos hän nyt lähettäisi naisen matkoihinsa, hän joutuisi maksamaan siitä, tavalla tai toisella. Hän huokaisi. Voi, jospa hänen seuralaisensa vain olisi ollut eräs metrin lyhyempi valtionalkemisti… Hän saattoi kuvitella, kuinka vaivaantunut hän voisi olla tällaisessa paikassa. Hän varmaan viettäisi illan mieluummin jossain muualla. Mistäköhän hän mahtaisi pitää? Royn naama venähti. Ajatteliko hän tosiaan millaista olisi viedä Edward ulos?
”Roy? Onko kaikki hyvin?” nainen kysyi.
”Uhh, ei. Ei todellakaan.” Roy sanoi haudaten kasvonsa käsiinsä. Nainen katsoi häneen kysyvästi.
”Mikä sinulle tuli? Luulin, että meillä oli todella hauskaa.” hän totesi. Roy teki anteeksipyytävän eleen ja poistui pöydästä jättäen naisen ihmettelemään. Hän käveli ravintolan miestenhuoneeseen. Huomattuaan sen olevan häntä lukuun ottamatta täysin tyhjä, hän lysähti käsienpesuallasta vasten. Ei tämä näin voinut mennä, ei todellakaan. Hänellä oli kaunis nainen pöydässään ja ainoa asia, jota hän pystyi ajattelemaan oli Edward. Jota hän ei muuten ollut nähnyt päiviin.
Hän rypisti otsaansa. Edillä ei ollut mitään oikeutta jättää palauttamatta raporttejaan ja pysytellä poissa niin kauan. Oikeastaan ainoa syy niihin tylsiin raportteihin oli se, että Ed tulisi tapaamaan häntä. Niin se oli kai aina ollut. Aika säälittävää, oikeastaan. Hän jopa luki jokaisen turhan raportin. Vain siksi, että Edward oli kirjoittanut ne.
”En minä voi olla näin typerä”, hän päivitteli itsekseen. Kuului kolahdus, kun joku astui sisään.
”Kas, Roy. Mikäs sinulla on hätänä? Sinullahan on kaunis nainen pöydässä ja kaikkea.” Roy kuuli kollegansa äänen. Hän huokaisi syvään.
”Terve, Maes”, hän tervehti miestä katsomatta häneen.
”Piristy nyt, minulla on muuten uusia kuvia Elysiasta! Hän täyttää pian kaksi vuotta!!” Hughes huudahti. Roy läimäisi otsaansa. Hughes oli aina samanlainen. Hänen tyttärensä merkitsi hänelle koko maailmaa. Ainakaan kukaan ei voinut syyttää häntä huonoksi isäksi, sillä sitä hän ei ollut.
”No, näytä sitten, jos haluat”, Roy huokaisi. Hughes paloi innosta ja kaivoi laukustaan valokuva-albumin. Hikipisara tippui pitkin Royn otsaa. Olisi pitänyt arvata. Hughes avasi albumin, ja alkoi esitellä kuvia.
”Tässä Elysia leikkii uuden pehmolelunsa kanssa. Ostin sen hänelle itse…” hän kertoi. Roy kuunteli aikansa, livahtaen sitten takaisin seuralaisensa luokse valiten kahdesta pahasta pienemmän. Hughes ei huomannut Royn lähtevän, hän oli taas uppoutunut tyttäreensä ja vaimoonsa.
Royn seuralainen ei kuitenkaan katsonut Royn poissaoloa hyvällä.
”Missä sinä oikein olit?” hän tiuskaisi.
”Vessassa”, Roy vastasi totuudenmukaisesti, mutta nainen näytti epäilevältä.
”Olet ollut tänään todella poissaoleva. Haluatko sinä edes istua täällä minun kanssani? Vai olisitko mieluummin jonkun muun kanssa?!” nainen ärähti.
”Kuule… Olet todella hieno nainen. Tarkoitan sitä. Kuitenkin… En usko, että tämä toimii.” Roy sanoi hiljaa juoden viininsä loppuun. Nainen katsoi häneen suuttuneena.
”Mitä sinä oikein tarkoitat?!” hän huudahti vihaisena suureen ääneen.
”Olen rakastunut toiseen”, Roy sanoi. Nähtyään naisen ilmeen ja tajuttuaan, mitä oli juuri sanonut, hän nousi äkkiä ylös. Oliko hän tosiaan rakastunut Edwardiin? Kyllä hän taisi olla. Hän nappasi takkinsa naisen yhä aukoessa suutaan sanattomana.
”Näkemiin, luutnantti”, hän sanoi ja kiiruhti ulos ravintolasta.
~
Kello oli noin kymmenen aamulla Elricien ovikellon soidessa. Alphonse riensi avaamaan. Oven takana oli Winry laukkujensa kanssa.
”Hei, Al! Tulin nyt, kun kerran kutsuit minut lomaksi tänne”, Winry hymyili tehden Alin oikein onnelliseksi. Al astui syrjään päästääkseen Winryn sisään ja sulki oven hänen perästään.
”Hienoa, että tulit, Winry”, hän sanoi iloisesti. Winry sädehti.
”Teillä on täällä oikein kaunis talo. Voisi melkein luulla, että olette juurtuneet tänne”, hän sanoi katsellen ympärilleen isossa olohuoneessa. Talo oli suuri, vanha ja puuvalmisteinen.
”Niin, no, tavallaan…” Al sanoi vaivautuneena. Ed ei ollut matkannut vähään aikaan edes pesuhuoneeseen. Minkä takia olisi tuskin järkevää antaa Winryn mennä hänen lähelleen.
”Missä Ed muuten on?” kuului arvattavasti seuraava kysymys. Al mietti. Jos hän kertoisi Winrylle, missä Ed oli, Winry menisi sinne heti. Ja kun Ed ja Winry olivat samassa huoneessa, tuloksena oli aina huutoa. Tällä kertaa tosin luultavasti vain Winryn puolelta. Edistä ei saanut irti kuin pari sanaa.
”Ed ei voi ihan hyvin”, Al tyytyi sanomaan. Huoli kuvastui Winryn silmistä.
”Onko hän loukkaantunut? Tai sairas?” Hän kysyi kiihkeästi. Al pudisti päätään. Hän ei itsekään oikein tiennyt, mikä Edwardia vaivasi.
”Ei. Hän on… masentunut, luulisin”, Al vastasi hiljaa. Winry oli hiljaa, sitten rutisti Alin haarniskaa. He istuivat siinä jonkin aikaa. Kumpikaan ei sanonut mitään.
~
Myöhemmin Winry päätti tarttua härkää sarvista ja mennä tapaamaan Edwardia. Hän käveli hänen ovensa taakse, mutta hänen rohkeutensa petti. Sen sijaan hän vain kuulosteli huonetta. Hän kuuli sieltä hiljaista nyyhkettä. Olisikohan hänen pitänyt mennä sisään vai ei?
”Roy…” hän kuuli Edin hiljaisen äänen, jota seurasi totaalinen äänettömyys. Sitten jokin raskas esine paiskautui ovea vasten ja Winry hypähti taaksepäin peloissaan.
”Mene pois!! En jaksa!!” Ed huusi, luullen kaiketi Winryä Aliksi. Winry haukkoi henkeään.
”O-Olen pahoillani, Ed”, hän änkytti ja juoksi alakertaan heittäytyen Alia vasten. Kukahan kumma tämä Roy mahtoi olla? Ilmeisesti miehellä oli jotain tekemistä Edin masennuksen kanssa. Al vaikutti kummeksuvalta. Ed oli ilmeisesti sekoillut jotain ja järkyttänyt Winryä. Alia suututti. Edillä ei ollut mitään oikeutta järkyttää hänen rakastamaansa tyttöä.
”Mitä Ed teki?” Al kysyi Winryn rauhoituttua. Winry ei vastannut.
”Al… kuka on Roy?” hän kysyi vaativasti.
”Itäisen esikunnan eversti… miksi?” Al kysyi hämääntyneenä.
”Voisinkohan soittaa tälle Roylle?” Winry tiedusteli. Al nyökkäsi ja viittasi Winryn puhelimen suuntaan. Winry kiiruhti puhelimen luokse ja selasi puhelinmuistiota.
”Mikä hänen sukunimensä on?” Winry hihkaisi.
”Mustang”, Al sanoi. Winry löysi numeron nopeasti ja valitsi sen. Puhelin soi kuusi kertaa ennen kuin siihen vastattiin. Vastaaja kuulosti väsyneeltä.
”Eversti Mustang puhelimessa”, kuului vastaus.
”Roy? Tässä on Edwardin ystävä, Winry”, Winry sanoi varoen.
”Winry? Ah, aivan. Anteeksi, että kesti. Luutnanttini hakee siirtoa ja kieltäytyi välittämästä puheluitani. Mitä asiasi koskee? Onhan Edward kunnossa?” Roy kysyi huolestuneena.
”Ei, ei hän oikeastaan ole. Luulen, että hänen tilansa liittyy jotenkin sinuun. Eversti… Roy… en tiedä, kenen muunkaan puoleen kääntyä.” Winry sanoi huolissaan.
”Mikä hänellä on?!” Roy kysyi kiihtyneenä, pukien jo takkiaan toisessa päässä.
”En tiedä…” Winry nyyhkytti. Roy sulki puhelimen ja lähti matkaan.
~Luku 2~
Roy riensi ulos Itäisen esikunnan päärakennuksesta. Ulkona, kuten arvata saattoi, satoi. Aina kun oli jotain tärkeää, satoi. Hän kirosi ilmaa ja käveli nopeasti armeijan parkkihalliin. Hän etsi autoaan, ja vähän ajan kuluttua löysikin sen. Mutta ei sellaisena, kuin hän oli sen jättänyt. Joku oli nähtävästi kiilannut sen kylkeen, naarmuttanut peltejä ja kirjoittanut spraymaalilla hävyttömyyksiä tuulilasiin. Roy kiukustui. Joskus Riza otti asiat aivan liian vakavasti.
Kaikesta huolimatta hän nousi autoon ja käänsi avainta virtalukossa. Mitään ei tapahtunut. Toisella ja kolmannella yrityskerralla tulos oli sama. Roy hakkasi kojelautaa raivoissaan, mutta tajuttuaan, ettei autosta tosiaan ollut enää mihinkään, hän nousi ulos ja lähti kävelemään. Samalla hän näppäili puhelintaan.
”Havoc?!” hän huusi puhelimeensa.
”Öö… niin, pomo?” kuului Havocin pitkästynyt ääni. Töissä oli jälleen äärimmäisen pitkästyttävä päivä.
”Pidätä luutnantti Hawkeye” Roy ärähti. ”Ja voisit edes teeskennellä olevasi kiinnostunut.”
”Öö… joo. Selvä. Siis hetkinen? Pitääkö minun pidättää Riza?” Havoc kysyi hämmästyneenä.
”No niinhän minä juuri sanoin! Hän turmeli autoni!” Roy sanoi vihastuneena kävellessään ulos parkkihallista.
”Öö… jaa. Selvä. Kaihan se käy.” Havoc vastasi. Roy pudisti päätään ja sulki puhelun. Oli se kumma kun ei viesti mennyt perille. Ei hän mielellään olisi Rizaa pidätyttänyt, mutta häntä suututti niin paljon, että hänen oli pakko. Sitä paitsi, Edward tarvitsi häntä juuri nyt.
~
Kun oveen koputettaisiin noin puoli tuntia myöhemmin, Winry olisi heti avaamassa. Hän oli Alin harmiksi jäänyt oven viereen päivystämään. Al oletti sen johtuvan murrosiästä; hänestä oli niin ikävää aina kun Winry ei ollut lähellä. Siksipä hänkin päätti jäädä oven viereen päivystämään, vain saadakseen olla hänen kanssaan.
”Tiedätkö, Al… ei sinun tarvitse minun takiani jäädä tähän”, Winry sanoi hymyillen, kun aikaa oli jo kulunut.
”Winry, minä haluan olla kanssasi tässä.” Al sanoi lyhyesti. Hän katsoi Winryä. Hänen kaunista hymyään ja vaaleita hiuksiaan. Voi, jospa hänellä vain olisi ollut keho. Hän olisi antanut kaikkensa voidakseen pidellä häntä sylissään edes hetkisen. Kulkea edes hetken hänen kanssaan käsi kädessä. Tai tuntea hänen huulensa omillaan…
”Mitä mietit?” Winry kysyi hymyillen.
”Sinua”, Al vastasi. Winry punastui ja hymyili. Sitten ovikello soi. Winry lennätti oven auki hetkessä ja toivotti Royn tervetulleeksi. Hän mittaili Royta hetken katseellaan. Ei pahan näköinen. Ihmekös tuo Edward tykkäsi hänestä. Hetkinen. Miten niin tykkäsi hänestä? Olipa outo ajatus. Mistähän sekin oli tullut?
”Missä Edward on?” Roy kysyi mennen heti asiaan. Winry epäröi.
”Huoneessaan… Olisin sinuna tosin varovainen. Siellä lentää astioita”, hän vastasi. Roy kiiruhti heti yläkertaan pitkin puisia portaita, jotka narisivat hänen painonsa alla. Winry katsoi Aliin hieman ihmeissään.
”En oikein ymmärrä, miten hän liittyy Ediin”, hän sanoi. Al kohautti olkapäitään sen merkiksi, ettei tiennyt sen paremmin kuin Winrykään.
~
Roy saapui yläkertaan ja koputti Edwardin tammiseen oveen varovasti. Sisältä kuului ynähdys.
”Mene pois, Winry!!” Ed huusi sadatellen oven takaa. Roy huokaisi.
”Edward!” hän huusi. Seurasi hiljaisuus. Roy? Miksi Roy oli tänne tullut, Edward mietti. Hänellä ei ollut mitään halua tavata everstiä juuri nyt. Hän ei ollut tarpeeksi vahva.
”Roy? Mene pois”, hän sanoi hiljaa. Ei komentavasti, vaan pikemminkin anelevasti. Roysta tuntui, kuin häntä olisi puukotettu. Miksi Edward kuulosti noin hauraalta? Mitä oli tapahtunut?
”Edward… päästä minut sisään, ole kiltti” Roy sanoi painaen poskensa Edin ovea vasten. Hän ei tiennyt miksi hän teki niin. Hän tiesi vain, että hänen oli päästävä Edwardin lähelle ja suojeltava häntä siltä, mikä ikinä häntä uhkasikin. Ed tuskin antaisi hänen, mutta hän tekisi sen silti.
”Ed, minä murran tämän oven, jollet päästä minua sisään!” hän sanoi tarkoittaen joka sanaa. Hän ei millään olisi tahtonut huutaa, mutta hän ei uskonut minkään muun tepsivän.Hänen sanojaan seurasi hiljaisuus. Ikuisuudelta tuntuvan hetken kuluttua Edward kuitenkin avasi oven voimattomasti. Hän ei näyttänyt lainkaan itseltään. Hän oli laihtunut entisestään, hänen ennen niin sileät hiuksensa roikkuivat takkuuntuneina kehystäen hänen riutuneita kasvojaan. Hänen kultaisista silmistään oli miltei kaikonnut ennen niin kiihkeä palo, ja niiden alla näkyivät mustat varjot.
”Koskeeko tämä niitä raportteja?” Ed kysyi hiljaa ja käveli takaisin sängylleen. Roy oli järkyttynyt. Mitä ihmettä Edwardille oli tapahtunut? Hän näytti siltä, kuin joku olisi vähintäänkin kuollut. Ja sitten hän puhui raporteista!
”Raportteja? Edward, mitä on tapahtunut?” hän kysyi huolissaan seuratessaan häntä sängyn luokse. Ed pakotti kasvoilleen väkinäisen hymyn yrittäen vaikuttaa reippaalta.
”Ei mitään vakavaa”, hän sanoi, ”Olen ollut hieman sairaana, siinä kaikki.” Roy ei tiennyt, josko Edward itsekään uskoi, mitä sanoi. Jokin oli vakavasti pielessä.
”Edward. Mikä sinua oikeasti vaivaa?” Roy tiedusteli kietoen käsivartensa pojan laihojen hartioiden ympärille. Ed säpsähti hieman, mutta ei pyristellyt vastaankaan. Hän ei oikeastaan tiennyt, mitä olisi halunnut enemmän, kuin tuntea Royn vahvat käsivarret pitelemässä häntä.
”Minä en… minä en tiedä” , Edward sopersi ja sortui kyyneleisiin. Royn sydäntä särki. Hän painoi Edwardin rintaansa vasten ja antoi hänen itkeä rauhassa. Hän silitti Edwardin takkuuntuneita kultaisia hiuksia.Voi, kunpa hän vain olisi tiennyt, miten auttaa.
”Olen pahoillani”, Ed nyyhkäisi. Roy näytti kysyvältä. Ed kohotti katsettaan nähdäkseen Royn paremmin. Roy pyyhki hänen kyyneleensä kämmenselällään pois. Edward näytti niin haavoittuvalta. Kuitenkin…
”Minähän haisen”, Ed vastasi Royn kysyvään katseeseen, ”Minun tulisi ehkä peseytyä.” Roy nyökkäsi ja päästi hänestä irti epävarmasti.
”Pärjäätkö sinä?” hän kysyi hiljaa. Ed nyökkäsi.
”Tulen pian takaisin”, hän sanoi ja käveli toiseen huoneeseen, johon oli käynti vain hänen huoneestaan. Roy jäi odottamaan.
~
Ei kuitenkaan kestänyt kauaa, ennen kuin kylpyhuoneesta kuului parkaisu. Roy kiiruhti hätiin. Hän oli todella huolissaan Edistä. Hän avasi oven, joka ei ollut lukossa. Ed oli kaatunut lattialle. Mitään sen vakavampaa ei onneksi ollut tapahtunut.
”Hehheh… unohdin, etteivät jalkani aina kestä. Olen näet ollut viime aikoina melko… voimaton” Ed sanoi hymyillen heikosti. Roy yritti näyttää rohkaisevalta, mutta enimmäkseen häntä itketti. Hän oli aina pitänyt Ediä vahvana, ja oli sydäntäsärkevää nähdä hänet tällaisessa tilassa.
”Voin auttaa sinua”, Roy ehdotti. Ed nyökkäsi. Roy laittoi kylpyveden valumaan, ja nosti sitten Edin jaloilleen. Hän tarttui epävarmasti hänen paidanhelmaansa ja auttoi hänet riisuutumaan siitä. Edward värähti Royn kosketuksesta. Roy katsoi Ediä kysyvästi, miettien pitäisikö hänen jatkaa vai ei. Edward hymyili hänelle, ja hän keskittyi auttamaan häntä riisuutumaan muistakin vaatteistaan.
”Roy…” , hän voihkaisi tuskin kuuluvasti, mutta Roy kuuli sen silti. Hän yritti olla tuijottamatta Edwardin alastonta olemusta, mikä oli erittäin vaikeaa. Vaikka Ed olikin laihtunut, hän oli silti erittäin hyvän näköinen. Hän ei ollut varma, josko Edward havaitsi hänen katselunsa vai ei, mutta ainakaan se ei tuntunut haittaavan. Edward kapusi ammeeseen varoen.
”Pärjäätkö sinä?” Roy kysyi, vaikka olikin päättänyt olla lähtemättä vastauksesta huolimatta. Edward ei nyökännyt, eikä pudistanut päätään. Hän oli vain hiljaa jonkin aikaa, kunnes sanoi:
”Voisitko sinä mitenkään jäädä?” Roy hymyili ja nyökkäsi hänelle. Tottakai hän voisi jäädä. Edin vuoksi hän voisi aina jäädä. Mikään ei ollut tärkeämpää. Lisäksi hänellä ei ollut mitään aikomusta antaa Edwardin hukkua omaan kylpyammeeseensa. Ed sulki silmänsä ja nautti kylvystä.
”Roy? Voisitkohan kenties laittaa radion päälle? Ja… jos vain… tai siis…” Edward aloitti. Roy katsoi häneen kysyvästi. Ed empi. ”Voisitkohan kenties auttaa minua peseytymään?” hän kysyi. Roy näytti hämmentyneeltä, mutta nyökkäsi sitten. Hän riisui vaatteensa ja kiipesi Edwardin seuraksi ammeeseen. Tilanne tuntui erittäin kiusalliselta. Hän oli varma, että hänen kasvonsa helottivat punaisina. Lisäksi hänen kätensä tärisivät, varmasti.
”Tule lähemmäksi, et sinä sieltä yllä”, Ed sanoi ujosti. Roy vain katsoi häntä hetken, tajuamatta mitään. Sitten hän otti shampoo-pullon (käyttikö Ed todella tuuheuttavaa?) ja kaatoi siitä käsiinsä. Hän alkoi varoen hieroa sitä Edin hiuksiin. He olivat todella lähekkäin. Hän katsoi Ediä silmiin. Jokin oli muuttunut tässä lyhyessä ajassa. Edin silmissä oli jälleen eloa. Roy hymyili hetken. Sitten hän huuhteli hänen hiuksensa tarkasti, jättämättä mitään.
”Pesisitkö loputkin?” Edward kysyi kujeilevasti. Roy punastui, mutta myöntyi. Hän oli aivan päästään pyörällä. Hän otti pesuainetta ja hieroi sitä ensin hänen käteensä, siirtyen sitten hitaasti hänen rintaansa ja selkäänsä. Ed virnisti itsekseen. Hän olisi varmasti pystynyt itsekin, mutta tilanne oli liian nautinnollinen. Sitä paitsi, tämä saattoi olla ainoa tilaisuus saada tuntea Royn kädet hänen kehollaan. Miten Roy oli edes päätynyt tänne? Hänen mietintänsä kuitenkin päättyi lyhyeen, Royn hieroessa hänen reisiensä sisäosaa ja... Ed voihkaisi hävyttömän kovaäänisesti saaden Royn niskakarvat pystyyn.
”Olen pahoillani”, Roy sanoi, tietämättä josko hän tarkoitti sitä vai ei. Ed loi häneen hemmetti-soikoon-mikä-sinua-oikein-vaivaa – katseensa.
”Vai vielä pahoillasi”, hän hymähti. Oli huvittavaa nähdä aina niin itsevarman everstin käyttäytymässä niin… epävarmasti. Roy otti kamman hyllyltä ja veti sitä Edwardin hiusten läpi. Hän ei oikein tiennyt, mitä muutakaan oli tehnyt. Häntä hermostutti niin paljon.
”Millaista ulkona on?” Edward kysyi hiljaa.
”Kevätsateet ovat juuri alkaneet. Siellä on oikeastaan aika kaunista. Luonto on alkanut herätä”, Roy selitti tajuamatta kysymystä ollenkaan. Edward hymyili vaisusti ja kääntyi katsomaan häntä. Royn oli aina ollut vaikeaa vastustaa niiden silmien katsetta, mutta nyt niissä oli vielä enemmän sitä jotain. Ed sormeili hänen mustia hiuksiaan.
”Minä pidän keväästä. Kaikki on niin kaunista keväällä”, hän sanoi haikeasti. Roy tunsi hänen hengityksensä kasvoillaan ja halusi mahdottomasti suudella häntä. Hän ei kuitenkaan tehnyt niin, sillä Edward ehti ensin. Hän painoi huulensa Royn huulille täysin epävarmana siitä, mitä tehdä. Hän ei ollut uskoakseen koskaan ennen suudellut ketään. Royn kasvoilla näkyi mitä suurin hämmätys, mutta hän ei lopettanut, vaan suuteli varovasti takaisin.
"Roy..." Edward henkäisi.
"Edward... minä..." Roy aloitti.
"Jos seuraavat sanasi ovat 'olen pahoillani', löydät itsesi aamulla sairaalasta", Ed puuskahti. Roy naurahti.
"Ei, en ole pahoillani. Et aavistakaan, kuinka kauan olen halunnut tehdä noin", hän vastasi. Ed virnisti.
"Et yhtä kauan kuin minä", hän sanoi ja painautui Royn rintaa vasten. Roy suuteli hänen hiuksiaan.
"Voitko jo paremmin?" hän kysyi.
"Nyt kun sinä olet siinä. Ethän jätä minua?" Edward kysyi. Vastaus oli selvä. Roy ei ikinä jättäisi häntä.
~Luku 3~
Hitaat askeleet kaikuivat pimeässä hallissa. Halli kuului suureen kartanoon, jossa ainoa valonpilkahdus näkyi erään oven alta. Eräästä pimeästä huoneesta kuului tuskaisa kirkaisu, johon kävelijä ei reagoinut mitenkään, vaan jatkoi matkaansa.
”Kas, Lust. En odottanut näkeväni sinua täällä”, kuului huvittunut naisen ääni pimennosta. Lust hymyili.
”Sloth. Olen kaivannut sinua”, hän sanoi tarkoittamatta sitä. Varjoista astui nainen pitkässä violetissa puvussa. Hän käveli hitaasti Lustin eteen.
”Mikä sai sinut tulemaan? Luulin sinun olevan tiedustelemassa”, hän sanoi hiljaa. Lust naurahti.
”Minä olenkin. Tulin vain tarkistamaan, toimiiko suunnitelmamme. En olisi siitä niin varma, kun sinä ja Envy olette asialla…” hän sanoi ivallisesti. Hän jatkoi matkaansa eteenpäin Slothin seuratessa hänen vierellään. Hän ei aina jaksanut uskoa tovereidensa onnistuvan. Lisäksi tämä suunnitelma oli erittäin tärkeä. Hän olisi hoitanut sen itse, jos olisi voinut. Ikävä kyllä Sloth ja Envy olivat ainoat, jotka pystyivät toteuttamaan sen.
”Suunnitelma toimii kuin rasvattu, Lust. Elric on käytännössä jo ihmisraunio”, kuului kolmas ääni, joka kuului kuunvaloon ilmestyneelle Envylle. Siitä olikin jo jonkin aikaa, kun Lust oli viimeksi nähnyt hänet. Se tuskin oli menetys, tärkeintä oli se, että suunnitelma toimi.
”Entäpä liekkieversti? Onko hän saanut mitään selville?” Lust kysyi. Envy pudisti päätään.
”En usko. Jos hän tietäisi, hän tuskin olisi istunut kanssani treffeillä”, hän huokaisi. ”Sääli sinällään, että ne menivät niin huonosti. Hän ei nimittäin ole pahan näköinen. Jos kaveri ei olisi tajunnut olevansa rakastunut johonkuhun, niin kuka tietää, vaikka…”
”Envy!” Sloth sanoi varoittavasti. ”Treffinne siis menivät pieleen? Huonompi juttu”, hän sanoi mietteliäästi. Envy nauroi.
”En nyt sanoisi niinkään. Turmelin liekkieverstin auton. Jean – rakas yritti pidättää minut siitä, mutta hämäsin häntä. ” Envy sanoi muistellen päiväänsä huvittuneena. Lust ei tiennyt, mitä ajatella. Olisi tietysti hauskaa kuulla, mitä kävi, mutta toisaalta… No, eihän sillä ollut kiire.
”Miten?” hän kysyi. Hän kyllä osasi jo arvata… Envyn hämäykset tiedettiin. Luultavasti väkivaltaa tai seksiä.
Todennäköisimmin…
”Sulokkailla naisen kurveillani”, Envy huokaisi muka väsyneesti.
”Hän siis ei ole uskollista tyyppiä? En ole kovin yllättynyt” Lust hymähti.
”En mennyt niin pitkälle. Hän on sinun”, Envy vastasi.
Kuului kirkaisu, tällä kertaa naisen. Se oli veret seisauttava. Homunculukset eivät siitä tosin sen pahemmin piitanneet. Heillä oli talossa vankina vaikka mitä, eivätkä he koskaan epäröineet tappaa. Naiselle sen sijaan oli vielä käyttöä, siksi hän oli vielä elossa.
”Kuinka vankimme muuten voi?” Lust kysyi. Envy kohautti olkiaan, eikä Slothkaan jaksanut vastata mitään. Kirkaisu oli puhunut enemmän kuin tuhat sanaa vangin voinnista. Eikä se heitä muutenkaan paljon kiinnostanut.
Ainoa syy vangin elossa oloon olivat hänen tietonsa. Hänet tapettaisiin välitömästi sen jälkeen, kun hän olisi laverrellut.
~
Alhaalla, panssaroidulla ovella varustetussa huoneessa virui Riza Hawkeye. Hän oli pahoin haavoittunut ja tuskissaan. Huone oli karu ja lähes tyhjä. Siellä ei ollut kovan sängyn lisäksi juuri mitään. Vain wc-istuin ja muutama likainen astia, sekä paljon verta. Rizalla ei ollut aavistustakaan, kuinka paljon hän oli sitä menettänyt. Hän tiesi vain, ettei voinut nousta ylös. Hänen toinen kätensä oli murtunut, niin myös suurin osa hänen kylkiluistaan. Hän ihmetteli, kuinka oli ylipäätään enää elossa. Kyyneleet vierivät hänen silmistään, eikä hän voinut auttaa sitä.
”Apua…” hän henkäisi, mutta kukaan ei ollut kuulemassa. Hän oli yksin.
”Kukaan ei tule auttamaan sinua”, kuului ääni. Riza nytkähti tunnistaessaan sen. Se oli… Mutta eihän se voinut…
”F- Führer?” hän henkäisi heikosti ja raotti veren peittämiä silmiään. Kaikki näkyi sumeana, mutta kyllä, se oli King Bradley. Siitä ei ollut epäilystäkään. Ja jos führer ei ollut täällä auttamassa, se tarkoitti, että hän oli…
”Täällä minut tunnetaan yleisemmin nimellä Pride, jos et pistä pahaksesi”, Bradley sanoi ja katsoi alas Rizan surkeaan olemukseen.
”Te… te… olette… h-homunculus?” Riza kysyi epäuskoisena ja kauhistuneena. Mies naurahti ja potkaisi häntä kylkeen. Riza ulvahti jälleen kivusta.
”Ymmärrät kai, miksi emme voi päästää sinua täältä elävänä”, Pride sanoi kylmästi, ”Menisit välittömästi kertomaan siitä rakkaalle everstillesi. Joka muuten ei rakasta sinua, joten luopuisin sinuna toivosta, ja kertoisin tietoni.”
Riza vinkaisi tuskissaan. Tietenkään Roy ei… hän oli aina tiennyt, ettei hän…
”Roy…” hän kuiskasi.
”Et tule näkemään häntä enää ikinä. Mustang kuolee, aivan kuten sinäkin, jollet ala laulaa.” kuului julma vastaus. Ovi kolahti kiinni ja Riza vaipui tiedottomaan tilaan. Hän ei pettäisi Royta, ei ikinä. Hän ei edes tiennyt, mitä hänen haluttiin kertovan.
~
Edward lojui sängyllään. Hänestä tuntui oudolta. Yhtäkkiä Roy olikin hänen luonaan. Hän ei ollut enää yksin pelkojensa keskellä. Mutta kun Roy lähtisi pois… Kaikki olisi kuin ennenkin. Hän pitäisi huolen siitä, ettei Ed koskaan saavuttaisi onnea, jota ei edes ansainnut. Mutta ei, Ed ei saanut ajatella sitä nyt. Ei nyt, kun Roy oli hänen luonaan.
”Edward, miksi sinä itket?” Roy kysyi silittäen hänen hiuksiaan. Ed räpytteli silmiään. Oliko hän itkenyt? Voi luoja… Miksei hän voinut olla vahva? Hän oli aina ollut vahva. Miksi sekin oli riistetty häneltä?
”… en minä itke”, Ed sanoi hiljaa ja painautui Royta vasten. Roy oli niin lämmin ja turvallinen. Hassua. Hän ei olisi ikinä arvannut asioiden voivan kääntyä niin. Hän ei olisi ennen antanut Royn suojella häntä, ei ikimaailmassa. Hän ei ollut koskaan antanut kenenkään tulla lähelle, vaikka olisi tarvinnut sitä. Nyt hän tarvitsi sitä liikaa, vaikka häntä painoikin tietoisuus siitä, ettei hän ansainnut Royta.
”Oletko varma?” Roy kysyi ja Ed nyökkäsi. Kunhan Roy vain oli siinä, ehkä asiat kääntyisivät edes hiukan paremmiksi. Tuskin hän koskaan saisi täydellistä sielunrauhaa, mutta ainakin hän pystyi hetkellisesti unohtamaan kärsimyksensä ja keskittymään johonkin muuhun. Ehkä he eivät tulisi tänä yönä, jos vain Roy jäisi hänen luokseen.
”Jäätkö?” hän kysyi katsoen häntä silmiin.
"Tietenkin, jos haluat minun jäävän”, Roy vastasi hymyillen. Edwardkin hymyili ja sulki silmänsä.
Eikä kestänyt kauaakaan ennen kuin hän oli jo sikeässä unessa.
~
Yö oli laskeutunut. Edward nukkui rauhaisasti sängyssään. Hänen suuret ikkunansa olivat levällään ja verhot liehuivat loppusyksyn tuulessa. Oli tulossa kylmä. Ed tunsi lämpimän käden otsallaan. Hän raotti silmiään uneliaasti nähden sumuisen naishahmon, joka hehkui sisäistä valoa.
”Miten olet päässyt tänne?” Ed kysyi ja perääntyi. Nainen näytti surulliselta.
”Mutta Edward… etkö sinä enää muista minua? Oletko unohtanut?” hän kysyi. Edward katsoi naiseen ja henkäisi kauhistuneena. Sitten hän hautasi kasvonsa tyynyynsä ja veti peiton korvilleen.
”Et ole siinä, et ole siinä…” hän hoki lamaantuneena. Nainen hymyili, vaikkei hän sitä nähnytkään.
”Ed… Se olen minä. Olen tässä, katso minuun”, hän sanoi. Ed nosti päätään peittojen seasta. Siitä ei ollut epäilystäkään. Samat kasvot…Mutta se ei voinut…
”Ä-äiti?” Edward kysyi. Nainen nyökkäsi hymyillen ja silitti Edin poskea. Aivan kuin ennenkin, Edwardin ollessa pieni. Mutta äiti oli kuollut. Hän oli poissa.
”Mikä hätänä, Edward?” Ed kuuli naisen sanovan lempeästi ja tunsi hänen silittävän hiuksiaan. Kyynel vierähti pitkin hänen poskeaan. Sen oli pakko olla äiti. Se ei voinut olla kukaan muukaan. Äiti oli tullut takaisin. Ja kuinka hän olikaan kaivannut häntä…
Mutta äkkiä jokin muuttui. Äidistä hehkuva valo sammui. Tuuli puhalsi kylmästi. Äiti makasi liikkumattomana lattialla. Hän oli kuollut. Ei, niin ei saisi tapahtua. Hän ei voisi…
”Äiti? Äiti?” Ed hoki. Äiti ei vastannut. Häntä ei enää ollut. Ed purskahti itkuun. Hän oli menettänyt äidin uudelleen. Miksi niin piti tapahtua? Äkkiä nainen lattialla avasi silmänsä ja alkoi vääntelehtiä tuskaisesti. Hän ei näyttänyt enää ihmiseltä. Hän kirkui kuin syötävä.
”Miksi teit tämän minulle, Ed? Mikset antanut minun levätä rauhassa?” olento kysyi lopettamatta vääntelemistään. Edward haukkoi henkeään kauhuissaan.
”Et pelastanut äitiä. Sinun takiasi minäkin olen melkein kuollut. Miksi yrität tuhota kaikki ihmiset joita väität rakastavasi? Miltä kuvittelet minusta tuntuvan? Sinun takiasi en pysty tuntemaan enää mitään”, kuului toinen ääni nurkasta. Se kuului Alphonselle. Hän ei ainakaan ollut oikea, Edward mietti, sillä hän oli nuorempi ja hänellä oli yhä keho. Mutta se ei merkinnyt mitään. Ed oli pettänyt heidät molemmat, ja se oli ainoa asia jolla oli väliä. Hän huusi ja hukuttautui lakanoihinsa. Aamulla he olivat poissa, mutta Ed tiesi, etteivät he jättäisi häntä rauhaan.
~
Edwardin ikkunan edessä kasvoi suuri puu. Jos joku olisi istunut siellä, kyseinen henkilö olisi nähnyt loistavasti sisään Edin huoneeseen. Sinne olisi voinut kiivetä sisäänkin, täysin ongelmitta. Oikeastaan puussa istuikin joku. Hän nojasi runkoon ja antoi helmojensa liehua. Hän oli istunut siinä jo pidemmän aikaa odottaen seuralaistaan. Kevät oli jo pitkällä, ja vaikka vielä ei ollutkaan täysin lämmintä, siinä ei tullut kylmä. Lehdet suojasivat puuta hyvin näkyvyydeltä, eikä Ed olisi varmasti ikinä havainnut häntä sieltä. Naisen takaa kuului risahdus.
”Envy. Meillä on ongelma”, hän sanoi kääntymättä katsomaan. Envy huokaisi dramaattisesti.
”Miksi? Onko Teräspojulla tyttöystävä kylässä?” hän kysyi ivallisesti. Sloth naurahti.
”Parempaa”, hän sanoi hymyillen, ja raotti lehtiverhoa, jotta Envy näkisi, mitä tapahtui. Envy ryömi hänen viereensä ja katseli sisään. Hymy levisi hänenkin kasvoilleen.
”Kappas vain. Tämä selittääkin ne pieleen menneet treffit. Vai että liekkieversti… enpä olisi uskonut. Tämä tosiaan mutkistaa asioita. Mutta ehkä ei huonolla tavalla”, hän sanoi mietteliäästi.
”Mitä tarkoitat? Emme voi toimia suunnitelman mukaan tänä yönä”, Sloth kysyi. Envy hymähti.
”Olen jo hieman kyllästynyt suunnitelmaan A. On aika ottaa käyttöön suunnitelma B”, hän huokaisi.
”Suunnitelma B? En ole kuullut siitä”, Sloth sanoi ja antoi lehtien heilahtaa takaisin paikoilleen. Hän ei uskonut Envylläkään olevan suurta tarvetta katsella Teräsalkemistia everstin sylissä. Envy nojautui vasten samaa runkoa kuin Sloth.
”Et varmaan, sillä keksin sen juuri. Minun on puhuttava asiasta Lustin kanssa. Luulen, että hän on samaa mieltä. Kerron sinulle myöhemmin. Nyt kannattaisi varmaankin palata kartanoon ja selittää tilanne”, hän sanoi.
”Ja sitten mitä?” Sloth kysyi väsyneesti.
”Sitten menen leikkimään Wrathin kanssa. Mennäänkö jo?” Envy kysyi ja nojautui ylöspäin. Sloth nousi hitaasti.
”Hän on vasta poika.Eikö sinua yhtään hävetä?”, hän haukotteli ja soljui vetenä alas puusta hallan peittämälle nurmelle. Envy hyppäsi hänen jättämänsä lätäkön viereen. Sloth liioitteli jälleen. Hän tiesi varsin hyvin, ettei Envy hävennyt mitään. Ei hän itsekään hävennyt mitään.
”Tiedät kyllä, ettei hävetä. Mieti nyt vähän”, hän sanoi kylmästi katsoen alas lätäkköön, josta pian nousi nainen. Sloth sipaisi hiuksiaan. Miksi hänen oli työskenneltävä juuri Envyn kanssa? He tulivat toimeen melko hyvin ja suunnitelmakin toimi, mutta Envyn metodit olivat hänestä vähintäänkin kyseenalaisia.
”Olkoon niin. Palataan takaisin”, hän sanoi, ja soljui eteenpäin vedeksi muuntuneilla jaloillaan. Envy hieroi kämmeniään yhteen. Tästä tulisi hauskaa. Teräspoju ei tajuaisi, mikä häneen iski.
A/N: Hahmot saattavat olla hieman OOC, yritän korjata tätä myöhemmissä luvuissa
