Nimi: Routainen sydän
Kirjoittaja: Arvaa. No Deph tietty
Ikäraja: K-11 varmaankin
Tyylilajit: Drama, angst, romance, one-shot, AU(=kaikki ihmisiä)
Paritus: Bella/Edward
Fandom: Twilight
Vastuuvapaus: Kuten aina, S. Meyerille kaikki tunnistettava ja loput on minun pääkoppani kuvitelmista syntynyttä tavaraa.
A/N: Osallistuu Vuodenaika – haasteeseen(talvi) ja Fandom10.
Nonni, pääsinpä siitä söpöilystä ainakin yhden asteen ylemmäs
Routainen sydän
Askeleeni kaikuivat, ne toivat tyhjään tilaan aavemaista ääntä. Hiiret kipittivät piiloihinsa ja niiden pitkät kynnet rapisivat asvalttia vasten. Miksi jokin näin vähäpätöinen, syrjäinen katu oli
asvaltoitu? En ymmärtänyt, mitä niiden ihmisten - joiden ammatit olivat niin monimutkaisia ja hienostuneita, että he eivät itsekkään osanneet lausua niiden nimiä - päässä liikkui? Vai päättivätkö he katujen asvaltoinnista? En tiennyt. En tiennyt tätäkään. Nykyään minusta tuntui, että tiesin liian vähän asioita.
Hengitin syvään kylmää, keuhkoja pistelevää ilmaa ja nostin nahkatakkini kaulukset pystyyn. Lunta ei ollut satanut, mutta maa oli jo roudan oma ja aamuisin keveän kuuran peitossa. Kuura suli auringonsäteiden osuttua siihen, mutta routa pysyi. Se kylmetti elämän jalkojemme alla. Miksei se kylmettänyt meitä? Niin olisi voinut olla helpompaa.
Karistin oudot mietteet päästäni ja katselin ympärilleni, vaikka tiesin tarkalleen missä olin. Syrjäisellä kadulla, kesäisin orpojen asuttamalla kadulla. Kadulla, jolla oli paljon hiiriä ja roskia. Kadulla, jonka varrella oli yksi hyvin merkittävä pieni pubi. Siihen pubiin astuisin sisään hetken kuluttua.
Vedin nahkatakin hihat mahdollisimman pitkälle, jotta ne suojaisivat sormiani kylmältä ilmalta. En ollut tajunnut ottaa mukaani pipoa ja hansikkaita. Oli kummalista ettei talvea luokiteltu talveksi jollei ollut lunta. Jos kaikki muu kuin lumi laskettiin mukaan, tällä hetkellä oli
todella talvi.
Äkkiä lähistöltä alkoi kuulua huutoa ja puheensorinaa. Kuiskutusta ja muminaa. Kolahtelua ja kilinää. Tuolin jalkojen raapimista laattalattiaa vasten ja kassakoneen kilahtelua. Pubin ääniä.
Kiersin pienen mutkan ajattelematta mitään ja astuin sisälle pubiin. Nenääni leimahti vahvana tupakan haju ja alkoholin tuoksu. Jos sellaista tuoksua oli olemassakaan.
Annoin katseeni kiertää varovaisesti ahtaassa tilassa. Näin paljon lihaksikkaita miehiä ja vähäpukeisia naisia. Paljon ruipeloita miehiä ja täysipukeisia naisia. Minun kuningattareni kuului vähäpukeisiin naisiin, eikä se haitannut yhtään. Päinvastoin, katselin mielelläni verkkosukkien verhoamia pitkiä sääriä.
”Edward!” Kuului jostain lähistöltä iloinen huudahdus. Tunsin sen Bellaksi, joten käänsin pääni ääntä kohden ja huomasin hänen istuvan pienessä pöydässä muutaman ystävänsä kanssa. Voi ei. Hän ei ollut koskaan esitellyt ystäviään, mutten voinut rehellisesti sanoa, että tahtoisin tutustua heihin. En kuitenkaan välittänyt hänen seuralaisistaan vaan kiirehdin rakkaani luokse. Istahdin ainoalle vapaalle penkille pöydän ääressä ja annoin katseeni varovaisesti kiertää hänen ystävissään. He muistuttivat toisiaan. Siis Bella ja hänen ystävänsä. Kaikilla oli hyvin paljon meikkiä, minihame ja suurella kaula-aukolla varustettu paita. Ja kaikki olivat yli kolmenkymmenen.
”Edward, turha ujostella. He ovat ystäviäni ja tietävät, että me rakastamme toisiamme”, Bella sanoi hymyillen ja painoi reilusti punatuilla huulillaan suukon poskelleni. Hymyilin hänelle toisella suupielelläni, yrittäen pitää hymyn aitona. Halusin olla pelkästään hänen kanssaan, en näiden ystävien.
”Edward, tässä on Linda ja tässä Alicia”, Bella esitteli ystävänsä ja osoitti heitä vuorotellen. Linda oli blondi, jonka hiukset olivat selvästi vaalennetut. Hän oli myös muutaman vuoden vanhempi kuin Bella ja Alicia. Tai ainakin ryppyjä oli jonkin verran enemmän. Alicialla oli puolestaan räikeänpunainen hiuspehko, sekin selvästi värjätty. Hän näytti hiukan huoralta – muutenkin kuin hiustensa takia.
”Hei”, sanoin matalasti, saaden Lindan henkäisemään ja Alician silmät täyttymään kyynelistä. Sanoinko jotain väärin? Pakokauhu alkoi täyttää minut ja Bellan oli nähtävä se silmistäni, sillä hän nauroi hiukan heleää, mutta pinnallista nauruaan. Rakastettavaa nauruaan.
”Bella, hän on
ihana! Olisipa minullakin tuollainen namupala. Löydän aina vain miehiä, jotka tahtovat ainoastaan seksiä”, Linda henkäisi kaipaavasti ja loi minuun himokkaan katseen. Se sai kylmät väreet juoksemaan selässäni.
En myöskään kauheasti välittänyt siitä, että Bellan ystävät pitivät minua jonkinlaisena eläintarhan eläimenä, jota saattoi vapaasti ihailla kaltereiden välistä.
”Linda, olet aivan oikeassa. Bella kiltti, kerro mistä tuollaisia löytää”, Alicia kitisi ja nyhjäsi Bellan viininpunaisen puseron olematonta olkainta kuin pikkulapsi. Vaikka olin näitä naisia yli kymmenen vuotta nuorempi, tunsin itseni ikälopuksi heidän seurassaan.
”Alicia rakas, en minä muista. Taisin olla silloin…hmm…pilvessä?” Bella nauroi ja hänen ystävänsä liittyivät mukaan. Silmäni siristyivät ärtymyksestä. Bella, minun kuningattareni, uskollisin ihminen, johon olin eläessäni törmännyt, ei käyttäytynyt noin.
Äkkiä, kesken naurun, Bella tarttui edessään olevaan tuoppiin ja kulautti sen tyhjäksi. Hän hymyili pahoittelevasti ystävilleen ja laskeutui tuolilta. ”Täytyy mennä. Nähdään, Linda, Alicia”, hän sanoi ja veti lyhyen nahkatakin yllensä. Pujottelimme ihmisten ohi ovelle ja astuimme kirpeään talvi-ilmaan.
”Piditkö ystävistäni?” Bella kysyi hymyillen niin leveästi, että tulenpunainen huulipuna lohkeili. Hymyilin parasta tekohymyäni ja nyökkäsin. ”He ovat upeita.”
”Mahtavaa, että pidit. Alicia ja Linda ovat tärkeitä minulle. Heillä on ollut elämässä aika traagista, varsinkin Lindalla, mutta yhdessä me pärjäämme. Saimme elämämme hallintaan yhteisvoimin. Sinä tietysti autoit minua”, Bella selitti hiljaa. Huokaisin. Bella oli väärässä. Hän ei hallinnut elämäänsä yhtään, vaikka niin luulikin. Hän oli riippuvainen kaikesta. Huumeista, alkoholista, tupakasta…minusta? Ehkä. Hän rakasti minua, tiesin sen. Varmasti tiesin.
”Tahdotko?” Bella kysyi, mutta pudistin päätäni. En nostanut edes katsettani mustasta asvaltista, sillä tiesin hänen tarjoavan minulle tupakkaa. Tietoni vahvisti hetken kuluttua ilmoille pöllähtävä harmaa savupilvi.
Hetken hiljaisuuden kuluttua Bella kysyi aralla äänellä: ”Rakastathan sinä minua, Edward? Rakastathan?” Nostin katseeni hämmentyneenä maasta ja tuijotin Bella suuriin suklaasilmiin. Tietysti minä rakastin häntä! Miten muutenkaan seisoin tässä?
”Rakastan tietysti, kuningattareni”, kuiskasin hiljaa hymyillen ja vilkaisin savuketta suupielessä. Ilman sitä olisin suudellut häntä vakuutukseksi, vaikka huulipunaa tarttui aina hampaisiini.
Bella hymyili leveästi. Melkeinpä liian leveästi. Vastasin siihen hymyyn – joka oli luultavasti tekaistu- tekohymylläni.
Olimme pitkän ajan hiljaa. Bella poltti savukettaan ja katseli korkeaa tiiliseinää, joka nousi muutaman metrin päässä edessämme. Minä taas katselin Bellaa, hänen koko olemustaan; puoleen sääreen yltäviä saapikkaita, joissa oli pitkät korot, verkkosukkahousuja, mustaa minihametta, viininpunaista puseroa joka jätti navan paljaaksi, mustaa nahkatakkia joka ylsi hädin tuskin suurten rintojen alapuolelle, paksun meikkikerroksen peittämiä kasvoja ja runsaita, kiharrettuja hiuksia.
Bella heitti savukkeen pois ja polkaisi sen päälle kenkänsä korolla hyvin täsmällisesti.
”Minä olen aina vihannut syksyä”, hän julisti ja yritti vetää takkinsa lyhkäisiä hihoja pidemmiksi.
”Ei nyt ole syksy. Nyt on talvi”, väitin vastaan, vaikka tein sitä hyvin harvoin Bellalle. Siis vastaan väittämistä.
Bella käänsi kummastuneen katseensa minuun ja kohotti huolellisesti piirrettyjä kulmiaan. ”Eihän nyt ole edes lunta. Ei silloin voi olla talvi”, hän sanoi. Pudistin päätäni. ”Ei yksi mitätön asia kuin
lumi voi estää talvea olemasta. Täällä on paljon pakkasta, maa on roudassa ja vesiputket jäässä. Se on talvi, Bella. Ei syksy”, selitin kuin pienellä päiväkotilaiselle, mutta hän ei tuntunut huomaavan sitä. Hän vain rypisti kulmiaan mietteliäästi ja seurasi harmaaturkkisen hiiren vipellystä jäätyneiden roskien seassa.
”Olet oikeassa. Nyt on talvi”, Bella mutisi hetken kuluttua ja yritti vetää takkiaan alemmas, vaikka se oli selvästi tehty hyvin lyhyeksi. Miksei hän pukeutunut järkevästi?
”Nyt on talvi, Edward”, Bella mumisi vielä ja nosti päänsä pystyyn. Hän hymyili leveästi ja painoi huulensa huulilleni. Tunsin limaisen huulipunan sotkevan omat huuleni, mutta vastasin suudelmaan innokkaasti. Se oli kuuma, intohimoinen ja nälkäinen suudelma. Bellan suudelmat olivat aina. Hänen kätensä eksyivät villapuseroni ja takkini alle, paljaalle, lämpimälle iholle. Hänen sormensa olivat kuin jäätä, mutten valittanut. Omat sormeni sivelivät hänen vatsaansa, sitä mahdottoman kylmää ihoa. Painoin varovasti peukalolla pientä napakorua ja etusormeni piirteli kuvioita hänen paitansa alle. Tunsin ihon olevan kananlihalla.
Hetken päästä Bella irrottautui suudelmasta ja hymyili minulle voitonriemuisesti. ”Talvi, Edward, talvi”, hän hihkui ja vakavoitui sitten. Hän tuijotti minua alta kulmiensa ja näytti punnitsevan jotakin asiaa tarkkaan. Sitten hänen kasvoilleen levisi taas sama hymy ja hän suuteli minua. Tämä suudelma oli hellempi, hiukan varovaisempi. Se maistui…menetykseltä. Miksi?
”Talvi, Edward. Hei hei”, hän huikkasi ja pinkaisi juoksuun. Tuijotin Bellan loittonevaa selkää hämmentyneenä, mutten lähtenyt perään. Hän ei tekisi noin, jos haluaisi olla seurassani. Niinpä vain käännyin ja lähdin kotiin päin.
**
Seuraava aamu oli samanlainen. Kuljin autiota katua pitkin kädet syvällä taskuissa ja kuuntelin hiirten vipellystä roskisten välissä. Astelin kohti pubia, jossa aina näin Bella. Tällä kertaa en kuitenkaan kuullut niitä samoja ääniä ja hämmästelin sitä. Mitä oli tapahtunut? Askeleeni nopeutuivat ja astelin nopeasti mutkan taakse. Pysähdyin kuin seinään. Ovessa luki
suljettu. Miten näkisin tänään Bellani?
Katseeni tuijotti pimennettyjä ikkunoita ja melkeinpä ikävöin tupakan hajua. Aioin lähteä, mutta huomasin yhdellä ainoalla porrasaskelmalla valkoisen kirjeen. Siinä luki suttuisella käsialalla
Edward.
Otin kuoren hitaasti käteeni ja toivoin kovasti, että Bella oli jättänyt tiedot seuraavasta tapaamispaikastamme. Avasin kuoren ja oikaisin ruutupaperille kirjoitetun kirjeen.
Edward,
En ole enää siellä. Olen todella pahoillani siitä. Meillä oli hauskaa, minä myönnän sen ja varmasti sinäkin. Sinä ymmärsit minua ja se oli ihanaa. Mutta kaikki loppuu aikanaan. Kuten eilen sanoit, nyt on talvi ja silloin minun pitää lähteä. Autoit tajuamaan, että aikani on täällä loppu. Kiitos sinulle siitä ja kaikesta muustakin. Olet tehnyt hyväkseni paljon.
Muistellaan toisiamme hyvällä, eikö vain? Vaikka joudunkin lähtemään näin, jätinhän sinulle sentään kirjeen! Se on todiste, että välitän.
Toivoisin, että näemme vielä joskus. Ehkä silloin voisimme kokeilla uudestaan.
Bella.
P.S. En välttämättä kertonut koskaan, että pubi oli minun. Siksi se on lopetettu.
Bella…kuningattareni…oli lähtenyt? Miten hän saattoi? Tuhansia ja taas tuhansia kertoja hän oli vakuuttanut rakkauttaan ja nyt hän oli lähtenyt, jättäen minulle vain yhden paperinpalan? Mutta miksi hän lähti? Hän puhui vain talvesta…ja lähtemisestä silloin.
Jotain märkää tipahti paperille. Vilkaisin automaattisesti taivaalle, mutta se oli valkoinen. Ei sininen, vaan valkoinen. Hetkinen…itkinkö minä? Pyyhkäisin poskeani hämmentyneenä ja tajusin, että käteeni oli jäänyt jotakin märkää. Kyyneliä? Oli vuosia siitä, kun olin viimeksi itkenyt.
Tuijotin hetken Bellan kirjettä, mutta rutistin sen sitten nyrkkiini ja nakkasin lähimpään roskikseen. Hiiret saisivat rauhassa napostella sen suihinsa. En tekisi moisella paperilla mitään. Merkityksettömiä sanoja…Bella ei ollut koskaan rakastanut minua oikeasti. Minua oli käytetty hyväksi.
Ensimmäinen lumihiutale leijaili nahkatakkini pehmeälle pinnalle ja jäi siihen kahdeksansakarisena tähtenä.
A/N2: Komma ois kiva
