// Alaotsikko: kysymyshaasteeseen; Miksi Neville oikeasti pelkää Kalkarosta?
Vastuuvapautus: Not mine, Rowling omistaa kaiken paitsi sekalaisen mieleni tuotoksen
Otsikko: Se mitä hänessä oikeasti pelkään
Author: Minä, Iiva
Beta: Ja illan hengenpelastaja-pikabetana toimii... Clayr!
Ikäraja: k-11 // Scarlett muokkasi ikärajan vastaamaan uusia sääntöjä
Paritus: selviää aikanaan
Genre: angstia
Mitenköhän varoittaisin tässä jotain ficin sisällöstä spoilaamatta ficciä mitenkään... noh, en ole mikään hettiä kirjoitteleva kaveri. Että sellaista.
Summary: Kalkaroksen mukaan olin toivoton tunari, ja minun piti purra kieleeni jotten sanoisi etten todellakaan ollut mikään toivoton tunari vaan Neville Longbottom. Hänen mielestään se kai olisi ollut sama asia.
A/N: Tätä oli todellakin hauska kirjoittaa. Mutta vielä hauskempaa oli, kun tätä betattiin. Nauran täällä vieläkin hysteerisesti omille mokilleni, mutta tehän ette luonnollisesti pääse lukemaan niitä. Njäh njäh. Mutta jotain kai kertoo, kun kirjoitin yllä esiintyvään 'vastuuvapauteen' aluksi 'vastuupapaus'... Että sellaista. Mutta kommenttia, kaikenlaista toivoisin.
//Ja tämähän menee kysymyshaasteen lisäksi osastohaasteeseen
*
Minä olen Neville Longbottom. Suuri luuseri kai, mummuni mielestä. Hän ei sano sitä ääneen mutta minä tiedän. Kuulin hänen puhuvan kerran ystävänsä kanssa, miten suurenmoisia vanhempani olivatkaan. Minua hän ei maininnut sanallakaan.
Ensimmäisen vuoteni joululomalla näytin saamani Upean yrttitiedon kokeesta. Mummu kiljaisi ja rutisti minua kunnes olin sininen, mutta kun annoin hänelle liemien esseeni hän suipisti huuliaan ja huokaili, miten vanhempani kääntyisivät vuoteillaan jos tietäisivät.
Minusta se oli erittäin rumasti sanottu. Kyllähän he tiesivät, mutta he pitivät silti minusta. Olen melko varma, että jokainen äitini antama karkkipaperi on oikeasti viesti, joka muuttuu lukukelpoiseksi kun he kuolevat. Mutta he eivät kuole, ja minä säilytän niitä alruunaruukun alla ikkunalaudalla. Mummu sanoo usein että kasvi on rumin hänen koskaan näkemänsä, mutta minusta se kaunistuu joka kerta kun kohotan saviruukkua ja piilotan alle yhden lisää. Minun piti lainata mummun taikasauvaa ja laajentaa ruukkua, jotta kaikki olisivat mahtuneet sinne. Pyysin kyllä syntymäpäivälahjaksi uuden ruukun, mutta hän antoi minulle äitinsä vanhan yrttitiedon opuksen ja sanoi ettei sitä saanut enää mistään muualta.
Hän ei tainnut muistaa että oli ostanut sen kolme vuotta sitten Säilästä & Imupaperista.
Toinen asia, jota mummu ei voi ymmärtää on pelkoni professori Kalkarosta kohtaan. Aina kun Kalkaros kävelee meitä vastaan Viistokujalla ja tervehtii mummua, minä tekeydyn mahdollisimman pieneksi ja yritän näyttää siltä etten huomaisi häntä. Hän ei onneksi kiinnitä mitään huomiota minuun. Mutta mummuni suipistaa tuttuun tapaan huuliaan, huokaisee ja sanoo että minun pitäisi jo aikuistua. Kalkaros oli kuulemma hänen hyvä tuttunsa, mutta minusta tuntuu ettei mies pidä ketään tuttunaan. Luulisin hänen pitävän mummuakin pelkkänä työkaverinaan. Mutta miksikö pelkään Kalkarosta niin paljon? Ei se hänen häijyydestään johdu. Tavallaan. Mummu oli varoittanut minua ennen kun olin noussut ensimmäistä kertaa junaan. Hän oli sanonut, ettei minun pidä hermostua vaikka Kalkaros oli luonteeltaan mikä oli. Joten, kun Kalkaros ensimmäisen kerran kohdisti häijyn katseensa minuun minä en edes hätkähtänyt. Tupapisteiden otosta minä hätkähdin vähän. Enhän minä ollut kuin lisännyt kynsijauheen ja suomut väärään aikaan, mutta liemi näytti suunnilleenkin samalta kuin hetkeä aiemmin. Kalkaroksen mukaan olin toivoton tunari, ja minun piti purra kieleeni jotten sanoisi etten todellakaan ollut mikään toivoton tunari vaan Neville Longbottom. Hänen mielestään se kai olisi ollut sama asia.
Niin, minä en ensimmäisinä viikkoina todellakaan pelännyt professoria. Hän mulkoili minua, mutta minä yritin olla välittämättä ja pyyhkäisin hikinoron otsaltani keskittyäkseni liemeeni. Se poreili uhkaavasti ja minä pienensin liekkiä ja sekoitin samaan aikaan. Keitos ei räjähtänyt, mutta en saanut viluliemestäni kuin Surkean, sillä keitoksesta löytyi ilmakuplia. Olin ihan varma ettei niitä ollut silloin kun olin luovuttanut pullon Kalkaroksen työpöydälle, mutta Malfoyn pullossa oli. En vaivautunut selittämään asiaa hänelle. En uskonut hänen kuuntelevan.
Kun Harry Potter alkoi saada jälki-istuntoja yhä useammin, minä keskityin kattilaani ja tiesin että yksikin jälki-istunto minun taholtani saisi mummun suunniltaan. Valitettavasti liika keskittyminen tekee minut hermostuneeksi ja tyrin usein koska en muistanut lukea ohjeita loppuun asti. Ne räjähdykset maksoivat minulle tupapisteitä, mutta kertaakaan ei Kalkaros vaivautunut kuin vetämään henkeä ja sättimään kunnes sai tarpeekseen. Kuulin hänen haukkuvan usein Harryn isää, mutta minun vanhempiani hän ei koskaan maininnut sanallakaan. En uskonut Kalkaroksen säälivän minua, mutta ihmettelin miksi hän soimasi Harryn sukua. Harryn isä oli kuollut, enkä minä käsittänyt Kalkaroksen vihamielisyyttä. Kieltämättä Harry oli melkoisen kärkäs professoriaan kohtaan. Taputin itseäni henkisesti selkään, kun onnistuin Kalkaroksen minua haukkuessa nielemään vitutukseni.
Yksi asia, jota en koskaan uskonut haluavani tehdä oli Kalkaroksen yksityiseen huoneistoon meneminen. Mutta sinä joulukuun iltana, jolloin olin nukahtanut sohvalle ja antanut pergamentin tippua lattialle havahduin muistaen esseen palautuspäivän olleen tänään. Jos essee olisi koskenut muodonmuutoksia tai loitsuja, olisin viimeistellyt sen kunnolla loppuun ja pahoitellut seuraavana päivänä asiaa. Mutta liemien essee oli sotkuisesta ulkonäöstään huolimatta anteeksiantamattoman myöhässä ja kahden tunnin päästä arvosana olisi automaattisesti Hylätty. Osittain Kalkaroksen vihan, mutta ennen kaikkea mummun pettymyksen vuoksi pinkaisin essee kädessäni tyrmiä kohti miettien miljoonaa eri selitystä sille, miksi en ollut palauttanut sitä vähintäänkin neljää tuntia aiemmin. Yrityksestä huolimatta en saanut risteileviä ajatuksiani koottua yhdeksi kokonaiseksi lauseeksi, ja tyydyin koputtamaan ovelle ennen kuin jalkani alkaisivat taas toimia ja pinkoisin takaisin tulosuuntaan. Olin kai osittain helpottunut kun vastausta ei tullut, mutta jollain tapaa olin silti pettynyt. Surkea kyllä, mutta Hylättyä en odottanut koskaan saavani. Kaipa se olisi joskus ollut väistämättä edessä.
Nojasin oveen ja vedin happea keuhkoihini, mutta ne tyhjenivät kertalaakista kun ovi aukeni ja tömähdin Kalkaroksen huoneiston lattialle. Pidätin hengitystäni ja odotin. Mitään ei kuitenkaan kuulunut, joten uskaltauduin nousemaan ylös. En voinut olla ajattelematta, että oli huolimatonta jättää ovi auki. Varsinkin Kalkarokselta. Hämärässä olohuoneessa ei näkynyt ketään, joten hipsin pöydän luo ja laskin pergamentin sille toivoen, että mies edes vaivautuisi arvostelemaan sen.
Jokainen verisoluni tuntui jähmettyvän niille sijoilleen kuullessani ääniä viereisestä huoneesta.
Äänet eivät minua varsinaisesti häirinneet. Mutta olin hetken varma, että kuulin hyvinkin selvänä sanan “professori”.
Jälki-istuntoa, tähän aikaan illasta? naurahdin itsekseni. Joku oli todellakin epäonninen, mutta äänensävy kylmäsi minua edelleen. Se ei ollut kuulostanut tavalliselta, kysyvältä tai neutraalilta ääneltä. Se oli anelua, enkä minä todellakaan saanut päähäni miksi joku vaivautuisi anelemaan päästäkseen pois. Uteliaisuus oli pahasta, niin mummu minulle aina hoki. Mutta kääntyessäni ympäri, lähteäkseni nopeasti takaisin tupaani ääni kuului uudestaan, tällä kertaa hyvin selvänä ja tukahtuneena. Hiivin takaisin vaikka aivoni kirkuivat kääntymään.
Ovi oli raollaan mikä ei hämmästyttänyt minua. Jos joku ei vaivaudu lukitsemaan ulko-ovea, miksi vaivautuisi muitakaan. Mutta näky, jonka käsittelyyn kului edelleen kirkuvilta aivoiltani noin kolme sekuntia sai minut henkäisemään ja nojaamaan viereiseen seinään. Taistelin halua paljastaa itseni ja juosta huutaen karkuun, vastaan.
Totta kai minun olisi pitänyt arvata, että vain Harry Potter saattoi olla niin epäonninen että virui Kalkaroksen jälki-istunnoissa vielä tähän aikaan illasta. Mutta se, että Kalkaros suoranaisesti nussi oppilastaan sai minut ymmärtämään miksi Harry käyttäytyi niin avoimen vihamielisesti professoriaan kohtaan. Professoriaan, joka kahlitsi hänet seinään pystyäkseen panemaan häntä takaapäin. Professoriaan, joka veti oppilaaltaan käteen.
Eikä minun olisi silloin, yhdentoista vuoden ikäisenä, pitänyt edes tietää mitä kyseiset käsitteet tarkoittivat.
Ja jostain käsittämättömästä syystä minusta näytti, että Harry todellakin joka ainoa tunti suorastaan kerjäsi Kalkaroksen vihaa suoraan itselleen.
Sain esseestäni Hylätyn. Mutta se ei minua enää varsinaisesti haitannut. Minua haittasi ajatus, että Kalkaros todellakin kohdisti lähes kaiken energiansa Harryyn. Potkaisin kerran Kalkarosta. Vahingossa tietenkin. Hän vain mulkaisi ja tyytyi ottamaan tupapisteitä. Harry potkaisi viikkoa myöhemmin tahallaan. Hän sai viikon verran istumista. Paitsi että en enää usko niiden olevan pelkkää istumista ja harmitonta fletkumatojen pilkontaa.
Joku toinen oppilas saattaisi olla järjiltään pelätessään, että Kalkaros antaisi hänelle jälki-istuntoa ja toteuttaisi sairaita fantasioitaan häneen. Minä en pelännyt sitä.
Kalkaros kävi meillä joskus kylässä. Työasioissa, tietenkin. Hän jutteli joskus mummun kanssa kuin tavalliset hyvänpäiväntutut konsanaan. Kysyin kerran Harrylta, miten hän kestää sitä, että Kalkaros pitää häntä silmätikkunaan. Yritin näyttää siltä, että kysymys ei merkitsisi minulle juuri mitään mutta pelkäsin punoittavien korvieni paljastavan minut. Hän vain nauroi ja sanoi että siihen tottuu. Kerran mainitsin mummulle, että Kalkaros käyttäytyi oudosti. Sanoin, että hän oli outo muulla tapaa kuin ollakseen ilkeä. Mummuni katsoi minuun tiukasti ja kielsi puhumasta professoristani tuolla tavoin.
Minä en siis pelkää Kalkarosta, koska hän höykyttää minua. Minä pelkään häntä, koska hän on saanut Harryn pitämään itsestään. Kerjäävän hänen huomiotaan.
Ja minä pelkään että hän on käännyttänyt mummunkin.