Kirjoittaja Aihe: Me istuimme lähellä reunaa, S  (Luettu 2463 kertaa)

Dolls

  • ***
  • Viestejä: 2 079
Me istuimme lähellä reunaa, S
« : 28.11.2009 12:27:45 »
Nimi: Me istuimme lähellä reunaa
Hahmot: Neville ja Anthony
Ikäraja: S
Vastuuvapaus: Rowin maailma, minä leikin. En saa mitään, paitsi hyvän mielen
Genre: drama, one-shot
Summary: Ja se oli päättynyt tähän

A/N: Sain inspiksen tähän Emiljan tekstistä Me istumme lähellä reunaa (ja kuten Emilja kertoi, se on siis oikeasti SMG:n Nils sanoi "Jag älskar dig" -kappaleesta). Menee FF100:seen sanalla 021. Ystävät. Ja kirjoitin tämän siinä ajatuksessa, että Anthony on homo. Ja juu, suurinpirtein tämän näköiseksi sen Anthonyn ajattelin ;D Vähän nuoremmaksi tietty. Itse olen erittäin tyytyväinen tähän, ehkä jopa tämän hetkinen favourittini omista tekeleistäni.


Me istuimme lähellä  reunaa


Anthony ei oikeastaan tiennyt, miksi hän ja Neville olivat ystävystyneet. Ehkä se, millä tavalla muut heitä kohtelivat, yhdisti. He olivat muille sitä pohjasakkaa, jämät. Ei hän, Anthony, tuntenut usein kuuluvansa Korpinkynteen, jossa muut olivat nokkelia, viisaita ja sanavalmiita. Ei hän osannut perustella mielipiteitään, saati sitten julistaa niitä pöydän päällä kaikille. Michael ja Terry pitivät hänet mukana kyydissä, mutta välillä antoivat hänen roikkua itse mukana. Jos häntä ei olisi, kaivattaisiinko häntä?

Neville. Poika istui usein ruokaillessa Deanin ja Seamuksen kanssa, mutta hän ei kuulunut joukkoon. Hänen katseensa harhaili muun kahden nauraessa, suu vääntäytyi pakotettuun hymyyn Seamusin laukoessa vitsejä. Kun Dean nauraa hohotti kyyneleet silmissä, Nevillenkin silmiin nousivat kyyneleet. Hän ei ymmärtänyt vitsiä Lipetitin lyhyydestä; hän jäi taas ulkopuolella.

Anthony ei ollut eräänä päivänä yllättynyt, kun Neville oli tullut istumaan heidän pöytäänsä. Ei tosin hänen viereensä, vaan Lööperin. Parin päivän jälkeen he olivat tulleet istumaan lähelle Anthonya, ja hänen oli ollut luontevaa liittyä keskusteluun.

Ja se oli päättynyt tähän. He olivat kahdestaan tyrmissä, yöllä. Anthony oli luvannut opettaa Nevillelle rokkarokon lääkkeen valmistuksen, ja he olivat hekottaen (ja Anthony hieman arastellen) sopineet tapaamisen tyrmiin. Kumpikaan ei ollut oikeastaan uskonut toisen tulevan. He olivat hymyilleet toisilleen salaliittohymyä ja livahtaneet luokkaan.

Neville vilkuili hiukan hermostuneena ympärilleen, kuin peläten Kalkaroksen hyppäävän jostain kaapista esiin. Anthonya hymyilytti, mutta peitti sen taitavasti. Hän ei halunnut loukata ystäväänsä siitä, mikä heitä yhdisti. Pelko jotain kohtaan, pelko jotakin ihmistä kohtaan, pelko epäonnistumisesta.

”Minä voin kerätä ainekset,” Neville sanoi ja riensi varastokaapille. Anthony ei vastannut, vaan kaivoi noidankattilansa laukustaan. Hän oli tiennyt, ettei Neville tajuaisi ottaa omaansa mukaan. Anthony sytytti tulen ja kuunteli sen kohinaa hetken. Oli kumman hiljaista, minne Neville -

”Anthony!” kuului uikahdus varastokaapilta. ”Tule tänne.”
”Neville, minä sanoin että älä ota niitä tarantelloja vielä”, Anthony muistutti. Neville huokaisi helpotuksesta ja laittoi varastokaapin oven kiinni, hiukan liian nopeasti. Kolahdus kuulosti kovalta kivilattiasta kaikuen. He molemmat jäykistyivät, ja odottivat hiljaa oven paukahtavan auki. Nyt tulisi noutaja.

Sekunnit kuluivat, mutta ketään ei näkynyt tai kuulunut. Anthony uskalsi vihdoinkin hengittää, ja vilkaisi Nevilleä. Poika oli kyyryssä odottaen iskua ja yllättyi, kun Anthony purskahti nauramaan. Nevillekin hymyili hiukan nolostuneena ja laski aineet noidankattilan viereen.

”Eli ensin tämä,” Anthony ojenteli Nevillelle aineita muistuttaen välillä ohjeista. ”Ei noin, ei noin! Myötäpäivään, Neville!”

Lopulta keitos oli haudutusvaiheessa. Neville näytti ylpeältä itseensä, eikä Anthony hennonnut kertoa, että keitos oli vaalean violettia, vaikka sen olisi pitänyt olla syvän purppuraista. Anthony istahti pulpetille noidankattilansa viereen.

”Neville?”

”Mitä?” Neville kysyi ja istahti hänen viereensä. Anthony vilkaisi Nevilleä varovasti. Tämä istui selkä hiukan lysyssä, käsi lepäsi pulpetilla, vain parin sentin päässä Anthonyn kädestä. Vaikka Anthony oli ennenkin tarttunut jotakuta kädestä, tämä tuntui oudolta. Hän tiesi, että voisi tehdä niin, hypätä tuntemattomaan. Yhdessä Nevillen kanssa. Me istumme lähellä reunaa. Niin lähellä, että hänen tarvitsisi ottaa vain askel ja he olisivat-

Mutta hänen ja Neville läheisyys ei ollut sitä, tämä oli sitä toista, sitä suurta ja voimakkaampaa. Tämä oli sitä tosiystävyyttä, ei mitään sen pienempää. Rakkauskin oli tämän vierellä mitätön asia.

Anthony hymyili varpailleen. Hän tiesi, ettei hänen tarvitsi osoittaa sitä millään tavalla Nevillelle. He voisivat istua reunalla kahdestaan, hamaan loppuun saakka.
« Viimeksi muokattu: 03.07.2013 02:44:30 kirjoittanut Dolls »
darling i'm a nightmare dressed like a daydream

Haava

  • hallansininen
  • ***
  • Viestejä: 355
  • juoksepoistyttö
    • where did the party go
Vs: Me istuimme lähellä reunaa
« Vastaus #1 : 28.11.2009 15:12:28 »
Whii, pakkohan tätä nyt oli tulla kommentoimaankin. ((: Tykkäsin hirveästi tämän ideasta, jotenkin suloinen ja vetoava. Hahmot olivat aika hyvin onnistuneita, ainakin Neville oli kovin Nevillemainen, tuosta Anthonysta nyt en niin osaa sanoa, kun en oikein tiedä millainen sen kuuluisi olla, kun ei sitä taidettu kirjoissa kovin useaan mainita... Mutta kivalta sekin vaikutti. ^^

Lainaus
He olivat hymyilleet toisilleen salaliittohymyä ja livahtaneet luokkaan.

Mä rakastin tuota salaliittohymy-ilmaisua! Tykkään hirveästi ajatuksesta, kun jollekin hymyillään tavalla "meillä on yhteinen salaisuus, jota kukaan muu ei tiedä". n___n

Loppu yllätti aika lahjakkaasti. Siinä jossain kohtaa mua alkoi kamalasti pelottaa, että nyt tulee hurja klisee-loppu, missä pojat suutelee ja kattoo toisiaan ujosti silmiin ja se ei olisi sopinut kyllä ollenkaan! :'D Siksi oon kamalan iloinen, että teit tähän tuollaisen lopun, mikä siinä olikin.

Njaa, en mä nyt muuta osaa sanoa, kiitos mukavasta lukukokemuksesta! ((:
« Viimeksi muokattu: 10.02.2010 19:40:04 kirjoittanut Emilja »
Oh sadness I'm your girl