Aina vain uudestaan, K-11

[debora]

Aina vain uudestaan
Author: Minttushka
Pairing: Blaise/Violet
Genres: Drama
Rating: K11 //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Warnings: insesti
Disclaimer: En omista Three Days Gracen kappaletta “Over and Over”, tai Potter-universumia. Violet on kuitenkin oma luomukseni. Silti minä vain leikin ilman minkään näköistä rahallista korvausta.
Summary: Violetti oli aina ollut Blaisen lempiväri.
A/N: Kiitän Morttia siitä, että kertoi minulle Three Days Gracestä omalla ficillään Over and Over. Koska se on viimeiset pari päivää pyörinyt koneellani repeatilla, minun oli pakko kirjoittaa siitä jotain, ja tässä se nyt tulee. (: Tämä on jonkinnäköinen syntymäpäivälahja Wingalle, joka täyttää huomenna eli 16.10. kahdeksantoista. Hassua omistaa jotain häneen täysin liittymätöntä, mutta tuskin hän loukkaantuu. Toivottavasti pidätte tästä, kommentteja arvostetaan kauheasti!

***

It feels like everyday stays the same
It's dragging me down, and I can't pull away

Violetti oli aina ollut Blaisen lempiväri. Lapsena hän oli silitellyt hajamielisenä verhojen liilaa kangasta, leikkinyt irtoilevilla langanpätkillä ja kierittänyt niitä sormeensa, kunnes sekin värjäytyi violetiksi. Kipu jäi toiseksi valkoisille langanjäljille, kun veri tykytti ja pieni, itsetyytyväinen hymy nousi pienen Blaisen huulille.

Kun Blaise oli ollut kolme, hän oli saanut pikkusiskon. Hän kuuli asiasta vasta, kun äidin vatsa oli paisunut ja hän kuuli tämän itkevän jälleen uutta menetettyä miestään. Blaise käveli vaaleatukkaisen hahmon luokse ja katsoi hämmentyneenä, miten kyyneleet sekoittuivat räkään ja vuotivat punaisista silmistä. Silloin äiti kertoi, että Blaise saisi siskon, jonka isä oli lähtenyt kauas pois eikä palaisi enää koskaan.

Sen jälkeen Blaise ei koskaan uskaltanut itkeä. Meni puoli vuotta, kun Blaise totutteli tyhjään asuntoon, jossa ei äkisti kaikunutkaan enää äidin ja miesten myrskyisät tappelut. Puoli vuotta, kunnes äidillä olikin joku uusi ja vahva, karskin näköinen mies jolla oli vääntyneet kulmat ja kuraiset kengät. Puoli vuotta, kunnes Blaisen elämään astui pieni, kaunis ihminen, jonka iho oli rytyssä suurien, sinisten silmien ympäriltä.

Se aika oli Blaiselle sitä, mikä antoi toivoa tulevaisuudelle. Se toi hänelle pohjan korttitalolle, joka oli oikeasti ollut koko ajan lyyhistymässä ja auttoi pitämään pystyssä. Ja vaikka tytön nimeksi tuli Charlotte Zabini, Blaise ei koskaan lakannut kutsumasta tyttöä omakeksimällä nimellään; Violet.

Blaise kasvoi kiinni Violetiin eikä jaksanut välittää muiden pistelevistä huomautuksista. Hän juoksi pienten velhojen tarhasta joka päivä kotiin niin, että jätti kiiltävään lattiaan ruskeita tahroja. Ja silti pieni siniseen silkkiin verhottu vauva istui siellä, jokelsi nähdessään Blaisen ellei nukkunut kuin pieni, viaton enkeli. Äiti väsyi vieressä niin, että antoi kahvin väljähtyä kupissa.

Aika kului, Violet kasvoi, ja Blaisen silmät tuikkivat. Hän leikki siskonsa kanssa leluluudilla, vei käsi kädessä leikkipuistoon ja työnsi vauhtia keinuissa, kunnes tyttö alkoi parkua. Seitsemänteen ikävuoteensa mennessä Blaise oli jo täysin rakastunut siskoonsa ja vei häntä kaikkialle, vaikka ilkeät luihuislapset nauroivat. Blaise nousi aina ylös mutakuopasta ja käveli ylpeänä siskonsa kanssa kotiin, joka oli hajoamassa käsiin hänen vierellään.

Blaise halusi viimeiseksi lähteä Tylypahkaan, mutta hänelle ei annettu vaihtoehtoa. Hintelä punatukkainen mies työnsi hänet kaiteesta läpi, savun kirvellessä Blaisen silmiä ja punaisuuden sekoittuessa sumeisiin silmiin. Vahva käsi tarttui häntä kädestä ja veti suoraan junan takaosaan, erityisosastoon täynnä erityisiä luihuisia, puhumassa erityisiä asioitaan. Hengitys tarttui lasin pintaan ja kimposi vatsanpohjan onttoudesta.

Vuosi kului tuskallisen hitaasti, ja Blaise kesti sen kaiken kirjeiden avulla. Hän jopa pihisti lokakuussa kurpitsajuhlilta paran piirakkaa, mutta pöllö ei suostunut viemään sitä ja jätti Blaiselle vain haavan sormeen. Hän tyytyi tihrustamaan kirjeen ja lukemaan kahdeksanvuotiaan käsialaa yhä uudestaan ja uudestaan.

Blaise jäi Draco Malfoyn jengiin kiinni turvallisuuden takia. Hän veti hymyn kasvoilleen, vaikka tiesikin muistuttavansa kurpitsalyhtyä samalla tekaistulla ilmeellään. Hän kamppasi puuskupuheja käytävässä, vei korpinkynsien läksyt ja jätti rohkelikoille hajupommeja, vain kuunnellakseen opettajien nuhteluja ja toivoakseen potkuja. Niin paljon hän rakasti ihmistä, joka ei osannut rakastaa häntä takaisin.

Kesälomalla Blaise rynnisti kotiin – vain löytääkseen sen tyhjänä.  Hänen jalkojansa särki kävelyn jälkeen, mutta hän ehti silti rynnätä huoneeseen, joka oli ennen ollut hänelle tärkein. Nyt sen nurkkia peittivät hämähäkinseitit ja niihin takertuneet vanhat lupaukset.

Viereisestä huoneesta löytyi kerälle käpertynyt hahmo, jonka Blaise tunnisti tummiksi valahtaneiksi hiuksista tutuksi naishenkilöksi. Blaise kosketti ihon alta törröttävää luuta, jolloin toinen kavahti ja säikähti. Hän katsoi poikaansa hetken, kuin ei tunnistaisi häntä heti, ennen kuin purskahti itkuun.

Blaise ei koskaan saanut selville mitä tapahtui. Hän muisti vain lähteneensä pois.

So here I go again,
chasing you down again
Why do I do this?

Kahdeksantoistavuotias poika seisoi peilin edessä. Hänen tummat silmänsä tarkkailivat peilikuvaa tarkasti, huomioiden yksityiskohdat ja painaen mieleensä jokaisen ohimolle karanneen suortuvan ja rypistyneen kankaan. Hän ei vieläkään osannut nähdä muuta, kuin kauan sitten eksyneet silmät ja sulkeutuneen mielen, niin kuin aina.

Blaise otti avaimensa, tarttui ovenkahvaan – kunnes joku koputti. Samaan oveen, vain kahdenkymmenen sentin päässä oli oikea elävä olento, niin lähellä että Blaise kuuli pinnallisen hengityksen ohuen puuoven läpi. Kylmä kahva painoi Blaisen sormea ja jätti uurteet.

Blaise heitti oven auki ja löysi sen takaa naisen; naisen, joka oli solminut hiuksensa olkapäällä lepäävälle palmikolle, naisen, jolla oli violetti neulepaita; naisen, jonka silmät eivät olleet muuttuneet ollenkaan.

Naisen kädessä olleet lehtiset tippuivat maahan, kun hän jäi tuijottamaan. Siniset kohtasivat suklaanruskean ja jäivät odottamaan, eikä kukaan uskaltanut päästää henkäystäkään. Tytön silmät kiilsivät, pojan pysyivät kuivina, kun äkisti hän tunsi herkkien käsivarsien kiertyneen ympärilleen.

”Blaise?” tyttö sanoi tukahtuneella äänellä vasten pojan olkapäätä. Blaise tyytyi nyökkäämään ja taputti violetin verhoilun peittämää selän kaarta, jonka luut tuntuivat liiankin selvästi.

Tyttö istui epämukavasti Blaisen epämukavan keittiön epämukavalla tuolilla, kun Blaise tarjosi epämukavan kovia leipäkänttyjä. Violet kieltäytyi ja puri huultaan, odotti että Blaise sanoisi jotain, koska ei itse uskaltanut. Eikä Blaisekaan.

Mutta ehkei heidän tarvinnutkaan.

Blaisen käsi lähestyi huomaamattomasti Violetin kättä, sormenpää hipaisi koholla olevaa rystystä. Violetin teekupin kukat olivat ainoita väripisteitä koko sumeassa talossa, joka ei henkinyt ollenkaan sitä Blaisea, jota Violet oli kerran rakastanut. Mutta se ei haitannut. Blaise suuteli Violetin kirsikkaisia huulia, kosketti kevyesti leukaa, jossa oli sama kulmikkuus kuin Blaisen äidilläkin oli ollut. Violetin kylki oli kaikesta huolimatta pehmeä ja hiukset tuoksuivat samalta kuin Blaisen kirkkaan kesäpäivän jälkeen.

Siinä kaikessa oli jotain tuttua, jotain haparoivaa ja eksynyttä, silti varmaa ja turvallista. Niin kuin Blaisen tarjoamassa kirsikkateessäkin.

Violet tunsi entisen veljensä käsivarret ympärillään ja silitti niskaa, josta alkoi paljas selkä. Hän huokaisi niin, että heikot niskakarvat nousivat pystyyn iholla. Päivä kääntyi illaksi ulkona ja aurinko värjäsi taivaanrantaa, lehdet painoivat otsikoita Mariella Zabinin kohuavioliitosta ja menneisyys painui hiljaa taakse. Ehkä jäljelle jäi vain kourallinen onnenrahtusia, mutta se oli enemmän kuin kummallakaan oli koskaan ennen ollut, joten se riitti. Ihan hyvin.

”Violet”, Blaise kuiskasi, ennen kuin sulki silmänsä.

So many thoughts that I can't get out of my head
I try to live without you, every time I do, I feel dead
I know what's best for me, but I want you instead
I'll keep on wasting all my time.

[Cassiopeia]

Höh, ei kommentteja? Täytyypä korjata asia.

En oikein tiedä, että miksi päädyin lukemaan tätä, koska en ole esimerkiksi Blaiseen koskaan kiinnitänyt kummemmin huomiota. Ficin nimikin oli ehkä hiukan laimea, mutta kun klikkasin tämän auki ja luin pari ensimmäistä lausetta - en tosiaankaan halunnut lopettaa lukemista kesken. On hienoa, että aloitat kauniin kuvailun jo heti alusta, mikä takaa sen, että minun mielenkiintoni säilyy. Ja hei, Three Days Grace sopi tähän hienosti ja biisin kuunneltuani ficin nimi sai uutta ulottuvuutta, että sekään ei jäänyt kaihertamaan .

Päällimmäiseksi minulle jäi tästä mieleen tunnelma. Se oli jotenkin mukavan lämmin, mutta sopivan kylmä ja etäinen koko ajan. Tiedän, kuulostaa luultavasti typerältä, mutta jotenkin se oli vähän kaikkea yhtä aikaa, kuten kirjoitustyylikin. Mielestäni se pomppi sellaisen utuisen ja realistisen välillä kivasti. Asioita oli jätetty tulkinnanvaraan, mutta tämä oli silti selväsanaista ja sujuvaa, helppoa lukea ja tuntea. Kaikkea löytyi sopivasti ja kokonaisuutena tämä oli oikein suloinen. Tunnelma tosiaan oli ihana ja se pysyi yllä tekstin loppuun asti.

Minä tykkäsin hahmokuvailustasi. Blaise oli yllättävän kiva, tarpeeksi monimutkainen minulle. Kovin yksinkertaisista hahmoista minä en useasti jaksa vaivautua lukemaan ja pidinkin kovasti siitä, miten olit saanut syvyyttä Pottereissa sivutettuun hahmoon. OC-hahmo Violet oli myös yhtä onnistunut kuin Blaisekin. Kumpikaan ei jäänyt yhtään etäiseksi, vaan hahmot tuntuivat tutuilta ja tulivat lähelle. Blaise aiheutti pientä aww-reaktiota aina välillä, mutta eniten tykkäsin kuitenkin tuosta lopusta, jossa Blaise oli hiljanen ja jotenkin etäinen. Sellainen salaperäinen ja sain itse lukea paljon rivien välistä. ^^ Muutenkin tuo loppu oli todella hieno ja jätti paljon tilaa lukijan mielikuvitukselle. Tavallaan yksinkertaista ja samalla monimutkaista, kauniisti kuvailtua ja suloista. Ilmassa oli katkeruutta, rakkautta, iloa, surua, kaipuuta - paljon muutakin.

Violetin teekupin kukat olivat ainoita väripisteitä koko sumeassa talossa, joka ei henkinyt ollenkaan sitä Blaisea, jota Violet oli kerran rakastanut. Mutta se ei haitannut.

Oi, kiitos tästä. Nätti ja tunteikas fic.

[debora]

Cassiopeia: Kiitoksia kovasti pitkästä kommentista! Aloin jo olla melkein epätoivoinen, kun en tiennyt yhtään ihmisten mielipiteitä tästä, varsinkin koska tämä on kirjoitettu kovin hassussa mielentilassa. Olen kuitenkin hyvin iloinen, että luit ja kommentoit, vaikka Blaise ei ole sinulle mikään läheinen hahmo. Itse asiassa, ei hän ole minullekaan kirjoissa, mutta vähän aikaa lueskeltuani ja ficcailtuani hänestä on muodostunut minulle ihan omanlaisensa. Joskus pelkään, että jonkun toisen canon on täysin erilainen ja siksi silmissään OoC-hahmo - kiva kuulla, että tämä miellytti. (Three Days Grace <3)
Voi, kiitos kauheasti kehuistasi, en tiedä osaanko vastata niihin fiksusti! Kuvailu on minulle kovin (ehkä liiankin) rakas asia, ja tunnelma on hankala pitää korkealla koko ajan. Tiedän, että se menee joskus yli äyräiden, mutta en osaa kirjoittaa muutenkaan. Joskus joku sanoi sitä tekotaiteelliseksi, mikä sai minut vähän varautuneeksi, etenkin kun ficcini useinmiten käsittelevät henkilökohtaisia ja kipeitä asioita. En osaisi kertoa niistä millään muulla tavalla, siksi kehusi saavat minut tuntemaan oloni kovin lämpimäksi. Sellaiseksi, että jokin on onnistunut, eli kiitos.
Minäkään en pidä missään, en kirjoissa, elokuvissa tai ficeissä siitä, että hahmot jäävät kylmiksi ja yksiulotteisiksi. Tämä liittyy siihen kuvailuun, sillä aivoni ovat naksahtaneet asetukseen, että ylikäyttämättä kuvailua en voi onnistua tekemään moniulotteisia hahmoja. (Arvaa, muodostuiko tästä ongelmaa pitkiä ficcejä kirjoittaessa! (; )  OC-hahmotkin moni sivuuttaa Mary Sue-pelolla, mutta itse yritän olla avoin ja katsoa, millaiseksi kirjoittaja on sen luonut. Ja kyllä, salamyhkäisyys on myös asia, mitä rakastan. Kiva kuulla, että tykkäsit!
Kiitos kauheasti kommentista, olit kovin kiltti kun jaksoit kirjoittaa sen! Kiitos <3

[Lils]

Miten tässä on näin vähän kommentteja? Lol. : D

Aivan upeata tekstiä, todella laadukasta kuten sulla aina. Kuvailu oli hyvää, eikä pelkästään sitä, vaan todella kaunista ja aitoa. Fic oli surullinen ja onnettoman oloinen, ainakin osittain, mutta jokainen sana tässä oli silti kaunis ja mieleenpainuva. Tämä ei ollut sellainen 'vau, olen sanaton', vaan paljon parempi. Se jäi mieleen niin hyvänä kokonaisuutena kuin kauniilla rakenteillaan, ja se tuntui niin hirveän erityiseltä. Jotenkin koko teksti oli niin erilainen kuin yleensä, ei pelkästään aiheeltaan vaan myös tuntemuksiltaan. Aivan ihanaa.

Rakastin.

< 3