Kirjoittaja Aihe: De gustibus non est disputandum | K-11 | 2/2 16.9.08 | Myytti-haaste  (Luettu 3537 kertaa)

Karolain

  • Höhlä suklaaholisti
  • ***
  • Viestejä: 948
  • Jääporokarhu
Nimi: De gustibus non est disputandum
Tekijä: Karolain
Genre: Seikkailu, huumori, angst
Ikäraja: K-11
Paritukset: Löytyy tulkinnan varaisia
Summary: Perustuu myyttiin Hylaksesta. James ja Sirius lähtevät ystävineen matkalle laivalla.

A/N: Jep, tämä on vastaukseni kauan sitten annettuun myytti -haasteeseen. Tämä ficinpoikanen on kaksiosainen eikä tällä tällä hetkellä ole oikolukijaa, joten jos joku olisi ystävällinen ja ilmoittelisi sitten niistä virheistä jos näkee niitä. ;)
Ficin nimi ei ole mitenkään kuvaava koko ficciä kohtaan, vain ensimmäistä lukua ... De gustibus non est disputandum tarkoittaa siis makuasioista ei voi kiistellä.
Genre -kohdassa lukee huumori, mutta se saattaa olla niin outoa ettei kukaan tajua sitä, mutta laitoinpahan sen sinne.

Lisää tietoa myytistä ja hahmovalinnoistani yms. yms. saatte toisen luvun ilmestyttyä. En kulje mitenkään tarkasti myytin mukana vaan olen aika paljon käyttänyt mielikuvitustani.

I luku

Elipä kerran upeassa valtakunnassaan kuningas Potter yhdessä kuningattarensa ja poikansa kanssa.
Elämä oli silloin ollut kerrassaan ihanaa ja rentoa, mutta sitten eräänä päivänä kuningas Potterin valtakuntaan saapui mustaakin mustempi Musta, Orion Musta. Miekkonen oli käynyt aikaisemminkin Potterien valtakunnassa ja varastanut kuningas Potterin lempipöllön kuninkaan yksityisestä pöllölästä, ja siksi kuningas oli raivoissaan mustaakin mustemman Orion Mustan paluusta.

Kuningas Potter oli raivon vallassaan haastanut Orion Mustan kaksintaisteluun, vaikka hänen kuvankaunis vaimonsa oli häntä yrittänyt estää. Tietysti Orion Musta oli suostunut kaksintaistoon, ja viekas ja voimakas kun mustaakin mustempi Musta oli, hän voitti kuninkaan ja tuli tappaneeksi hänet ja kuningattaren. Kuninkaan ja kuningattaren poikaa, Jamesia, hän ei kuitenkaan tappanut vaan hän säästi pojan hengen ja kasvatti tämän kuin omanaan.

Jamesin elämä ei ollut kurjaa, kuten monet saattoivat olettaa, ehei, poika eli erittäin ylellistä elämää ja hänellä oli myös ikäistään seuraa. Orionilla nimittäin oli kaksi poikaa vaimonsa Walburgan kanssa, Sirius ja Regulus, ja Sirius oli Jamesin kanssa samanikäinen. James siis kasvoi komeaksi täysi-ikäiseksi Mustan suvun kasvattilapsena ja Sirius Mustasta tuli hänen parhain ystävänsä.

Niin kerran James ja Sirius matkustivat ystäviensä kanssa upealla laivalla kohti auringonlaskua. He olivat jättäneet Mustan suvun taakseen, sillä he eivät halunneet kannattaa mitään vanhaa luukasaa, joka kutsui itseään Pimeyden lordiksi.
Se laiva siis, jolla kaksikkomme seilasi oli sen ajan parhaimpien käsien tekemä. Se oli tehty vankasta puusta, joka oli koristeltu upein koukerokuvioin, se ei vuotanut, laivan purjeet olivat hohtavan valkoiset ja ehjät, mutta ennen kaikkea se laiva oli jästien tekemä. Vain harvat olisivat uskoneet, että jästit olisivat tehneet sen mutta totta se oli.

James ja Sirius siis matkasivat jästien tekemällä laivalla vailla huolen häivääkään. He eivät tienneet minne olivat menossa, mutta he eivät antaneet tietämättömyyden häiritä heitä. Kaksikko nautti laivan kannella iltahämäränpunaisesta taivaasta ja lokkien suloisesta kirkunasta. Ilmassa tuoksui suola ja meri oli niin leuto kuin meri nyt yleensä pystyi.

“En tajua miten suostuinkaan astumaan tämän laivan kannelle”, eräs merimiehistä jupisi toiselle merimiehelle, joka ei kylläkään miestä ollut nähnytkään.

“Argus hyvä, voisitko mitenkään olla valittamasta koko ajan. Etkö kerrankin voisi vain nauttia tästä matkasta ja upeasta ilmasta?” toinen merimiehistä huokaisi. He eivät olleet matkanneet kuin päivän verran ja jo nyt joku valitti. Ja se joku oli tietenkin Argus Voro, kukaan muu ei olisi tajunnut edes valittaa tällaisessa tilanteessa. Monet olisivat maksaneet tällaisesta matkasta ja he olivat päässeet sellaiselle ilmaiseksi.

“Etkö sinä tajua, Minerva! Albus on taas huijannut meidät johonkin päättömään seikkailuun”, Argus intti edelleen vastaan toiselle merimiehelle. Minervaksi kutsuttu merimies huokaisi tympääntyneenä ja solmi kädessään olevaan köyteen solmun.

“Voi sinua Argus, Albus ei ole taas huijannut meitä mihinkään seikkailuun. Me olemme lomalla, onko se niin vaikeaa tajuta?” Minerva tuijotti Argusta tuimasti silmälasiensa takaa. Argus kiemurteli vaivaantuneena naisen pistävän katseen alla ja oli juuri pyytämässä anteeksi typeryyttään mutta ruokakellon kirkas kilahdus keskeytti hänet. Argus huokaisi helpotuksesta ja juoksi sisälle laivaan. Hetken päästä Minerva seurasi perässä ja ilmestyi pian huoneeseen, jonka keskellä oli pitkä pöytä ja seiniä koristivat erilaiset kartat ja meriaiheiset taulut. Seinältä löytyi myös messinkinen ilmapuntari ja kompassi.
Huoneessa olivat jo kaikki muut laivalla olijat, joihin kuuluivat muun muassa Sirius, James, laivan kapteeni Albus, Argus, Minerva sekä monia muita. Huoneesta puuttui kuitenkin yksi ihminen, Sibylla, laivan keittäjä. Muut odottivat kärsimättöminä keittäjättären saapumista mutta minuutit matelivat eikä naista kuulunut eikä näkynyt.
Sen sijaan kyökin puolelta alkoi leijailla palaneiden sukkien tuoksua ja savua.

“Sibylla! Onko kaikki hyvin?”

Kaikki ryntäsivät kyökin puolelle nähdäkseen mikä siellä oli hätänä.

“Yhh, mikä täällä haisee?”

“Hei! Missä minun sukkani ovat, jätin ne tähän uunin lähelle kuivumaan!”

“Sibylla!” Dumbledore huokaisi helpotuksesta, kun löysi värikkäisiin huiveihin kääriytyneen naisen keittiön työtasojen väliin jäävästä, polttopuille tarkoitetusta, kolosta käpertyneenä.

“A-Albus… sisäinen silmäni varoitti minua liian myöhään. Hartiahuivini liepeet ehtivät syttyä ennen kuin ehdin estää sitä”, Sibylla Punurmio sanoi tärisevällä mutta kuitenkin uneliaalla äänellä. Kun muut huomasivat, ettei kyökissä ollut mitään Sibyllan palaneita huiveja jännittävämpää, he palasivat nälkäänsä nuristen karttahuoneeseen. Sirius ja James menivät myös muiden mukana mutta tajusivat sentään ottaa suolakorppuja ja viinikarahvin mukaansa, muuta niistä ruokakaapeista ei löytynytkään.

“Ei kukaan sattuisi piilottelemaan taskussaan vaahterasiirappia, se antaisi lisäsäväyksen näihin kuiviin korppuihin?” Sirius kysyi pirteästi, mutta ei saanut kuin äreitä murahduksia ja mulkaisuja vastauksekseen. Hän ei kuitenkaan niistä välittänyt, kohautti vain olkapäitään ja kehotti Jamesia seuraamaan häntä.

Pian suloisen näköinen kaksikko istui aivan laivan keulassa Sirius kaiteella keikkuen ja jalkojaan laivan ulkopuolella heilutellen. James istui Siriuksen vieressä ja mutusteli korppuaan. Kumpikaan pojista ei näyttänyt pelkäävän putoamista hyiseen mereen, mikä nyt ei ollut mikään ihme pojat kun sattuivat olemaan velhoja ja vielä täysi-ikäisiä. Saattoi kyllä olla myös niin ettei velhoudella ollut osaa eikä arpaa koko huimapäisyyteen, vaan pojat olivat vain päästänsä sekaisin ja seikkailunhaluisia. Mereen putoaminen kun saisi tähänkin jokseenkin kuumaan päivään jotain piristystä.

Pian heidän hyvä ystävänsä liittyi seuraan, koska ei kestänyt sitä palanutta hajua, mikä levittäytyi koko laivan sisäosiin. Remus kun sattumalta poti hieman merisairautta. Ihan pienenä hän ei sitä vielä potenut, vaan vasta sitten kun ihmissusi oli purrut häntä ja hänestä oli tullut ihmissusi. Sudet ja ihmissudet kun satutaan tuntemaan siitä, etteivät nämä siedä veneessä aikaansa viettämistä. Korventuneiden sukkien haju siis ei yhtään parantanut Remuksen oloa, eikä laivan tasainen keinuminenkaan auttanut.

“Kyllä tämä tästä, Remus. Yöllä kun me nukutaan, tämä laiva keikkuu vielä enemmän ja epätasaisemmin”, Sirius yritti helpottaa susiystävänsä oloa, mutta tulokset olivat päinvastaiset.

“Yhh, taidan oksentaa”, Remus ulvaisi ja kurkotti päänsä laivan laidan yli.

“Mitä minä sanoin väärin?” Sirius kysyi hämmentyneenä Jamesilta, joka kohautti tietämättömänä olkapäitään. Niin kolmikon ympärille lankesi hiljaisuus ja vain merenkohina sekä Remuksen vaimea vaikerointi rikkoivat sitä. Pitkän aikaa pojat olivatkin hiljaa, James ja Sirius mutustelivat korppujaan ajatuksissaan ja Remus hillitsi vatsaansa.

“Sirius rakas, tiedätkö mitä?” James kysyi lopulta heittäen lopun korpustaan kaloille. Sirius nosti katseensa kannen tummanruskeista lankuista.

“James hyvä, minä en ole ajatusten lukija. Tietenkään minä en tiedä”, Sirius sanoi Jamesille aivan kuin tämä olisi ollut pieni lapsi, joka ei tajunnut jotakin asiaa.

“Minulla on jano.”

“No, ota tästä sitten tätä makoisaa viiniä”, Sirius sanoi ja ojensi viinikarahvia Jamesille, joka kuitenkin pudisti päätään.

“Ei, enhän minä tuota nyt voi juoda. Viini saa minut vielä enemmän janoiseksi, tahtoisin mieluummin vettä”, James huokaisi, pudottautui kaiteen päältä alas kannelle ja lähti kyökin suuntaan etsimään juomakelpoista vettä. Remus ja Sirius päättivät tulla perässä.

Pian selvisikin ettei laivasta löytynyt tipan tippaakaan juomakelpoista vettä. Niin kolmikko mietti, mistä he oikein hankkisivat vettä.

“Hei, mehän olemme keskellä merta!”

“Oletpa sinä fiksulla päällä tänään, Sirius”, James huokaisi silmiään pyöritellen. Sirius ei kuitenkaan tästä välittänyt vaan kauhaisi mukaansa ämpärin ja katosi kannelle. James seurasi päätään pudistellen ystäväänsä.

Kannella Sirius sitoi ämpäriin narun ja heilautti sen laidan yli. Pian kuuluikin iloinen molskahdus kun ämpäri osui aallokkoon. Ämpärin upottua veteen Sirius veti sen sieltä ylös kannelle ja veti taikasauvansa esiin.

“Ystävä hyvä, mitä ihmettä sinä nyt aiot tehdä?” James kysyi taikasauvaa käsissään mietteliäästi pyörittelevältä Siriukselta.

“No tietysti minä aion taikoa suolan pois tuosta vedestä ja sittenhän se onkin juomakelpoista, eikö?”

“Oletettavasti kyllä”, Remus vastasi Siriukselle. Hänkin oli tullut kannelle katsomaan mitä Mustan suvun vanhin vesa puuhasi. Sirius virnisti ystävilleen ja käänsi sitten katseensa kimmeltävää vettä täynnä olevaan ämpäriin. Keskittyneen näköisenä Sirius mumisi muutaman sanan ja yhtäkkiä ämpäristä pöllähti kannelle merivedestä erotettu suola. James katsoi vesisankoa ihmeissään, mutta kumartui kuitenkin maistamaan vettä. Ei siinä suola maistunut, sen James totesi, mutta eipä siinä vedessä maistunut mikään muukaan. Joku sanoisi ettei veden pidä maistua miltään mutta pitäähän veden maistua sentään vedeltä. No, suolasta erotettu merivesi ei maistunut miltään, ei edes vedeltä.

De gustibus non est disputandum”, James sanoi muille, “meidän on pakko rantautua lähimmälle saarelle hakemaan juomakelpoista vettä.” Sirius näytti myrtyneeltä, koska hänen taikansa ei ollut toiminut niin kuin hän oli toivonut.

---

A/N:Joku ihana ihminen voi löytää jonkinlaista vihjailua Sirius/James paritukseen ... ^^
« Viimeksi muokattu: 13.06.2011 13:24:13 kirjoittanut Karolain »
----
If you are too open minded, your brains will fall out.
----
Avatar

dobbie

  • ***
  • Viestejä: 31
Vs: De gustibus non est disputandum | K-11 | 1/2 21.6
« Vastaus #1 : 02.09.2008 17:37:13 »
Tää oli tosi mukava pätkä. Vähän keskeneräinen tosin, olis kiva jos tuosta jatkuis jotenkin päin. Ei ku katos mainitsitkin tuolla tekeväsi tästä kaksiosaisen. Hyvä minä... No joka tapauksessa toivottavasti teet sen jatkon tähän?  :)
Teksti on kivan sujuvaa ja tuolleen hauskasti vähän myyttimaisesti kirjoitettu. Pahemmin ei virheetkään silmissä vilissyt, eikä mikään tökkinyt (muuta kuin tuo kesken loppuva loppu :D ) lukiessa. Mulla oli jotain muutakin hienoa rakentavaa sanottavaa, mut ne pääs karkaamaan jonnekkin pusikkoon.. Mutta joka tapauksessa, lisää??  :D ;D

Karolain

  • Höhlä suklaaholisti
  • ***
  • Viestejä: 948
  • Jääporokarhu
De gustibus non est disputandum | K-11 | 2/2 16.9 Valmis
« Vastaus #2 : 16.09.2008 23:17:46 »
Oho, joku on huomannu tämän  :D Dobbie, kiitos kehuistasi ja olen yllättynyt kun virheitä ei vilissyt tekstissä, yleensä kun niitä vilisee siellä aivan älyttömästi.  ;D Jatkon sain nyt lopulta kirjoitettua loppuun, oli tarkoitus jo eilen julkaista mutta minä ... unohdin.  ::) Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.  ;) Kiitos kommentistasi.

Lopussa selitellään lissää ;)

II luku

Soutuvene rantautui autiolta näyttävälle saarelle. Laiva oli ankkuroitu kauemmas, koska sillä ei voinut seilata rantaan asti ilman pohjakosketusta. Veneen kyydistä ensimmäisenä loikkasi James. Hänellä oli kainalossaan monta vesileiliä, jotka hänen tulisi täyttää ensimmäisessä lähteessä, jossa olisi juomakelpoista vettä.

“Pitäisiköhän meidän hajaantua? Tämä saari näyttää aika isolta”, Remus mietti ääneen. Muiden mielestä se oli hyvä ajatus, joten he päättivät hajaantua ja palata tunnin päästä takaisin veneelle. Ennen hajaantumista Remus varoitti muita vedenneidoista, jotka viettelevät varomattomia miehiä kuolemaansa

James päätti lähteä tutkimaan saaren keskustaa arvellen löytävän sieltä jonkin pienen lammen, jossa olisi juomakelpoista vettä. Saaren kasvusto rehevöityi mitä lähemmäs keskustaa pääsi ja se sai Jamesin niin turhautumaan kuin myös innostumaan, lähellä täytyi olla vettä.

Mutta saaren viidakko ei ollut niin helppokulkuista kuin nuori miehenalku olisi toivonut, hän oli kuullut veden solisevan vain hieman kauempana edessään mutta silti puolen tunnin eteenpäin taistelun jälkeenkään hän ei nähnyt vilaustakaan kimmeltävästä vedestä. Hiki valui pitkin Jamesin niskaa ja selkää pitkin saaden miehen hiukset ja paidan liimautumaan kiinni hänen kehoonsa. Pieniä iniseviä ötököitä pörräsi Jamesin ympärillä eivätkä ne häipyneet vaikka hän kuinka huitoi.

Lopulta James pysähtyi hetkeksi haukkomaan happea ja kuuntelemaan mistä suunnasta veden solina kuului. Silloin hän kuuli äänen minkälaista hän ei ollut ikinä ennen eläessään kuullut. Joku lauloi Jamesille täysin tuntemattomalla kielellä. Mutta se oli silti tavattoman kauniin kuuloista. Ääni toi Jamesille mieleen viulut, linnut, tuulikellot ja kauniit kukkaset. Kyllä, hän tiesi kuinka imelä hänen mielikuvansa äänestä oli, ja että Sirius olisi nauranut hänelle, mutta hän ei välittänyt siitä tällä hetkellä. James lähti täysin huumaantuneena kulkemaan kohti äänen lähdettä: Hän halusi tietää mikä tai kuka voisi saada aikaan sellaisen äänen.

James alkoi siis seurata ääntä ja huomasi veden solinan äänen selkenevän ja koventuvan samalla kun laulu alkoi kuulua selkeämmin. Pian hän näkikin puiden takaa auringon valon leikittelevän kristallinkirkkaan veden pinnalla. James hihkaisi ilosta ja pinkaisi juoksuun väistellen puita ja pian hän olikin tullut pienen lammen rantaan. Pojan vasemmalta puolelta laski pieni puro pitkin liukkaita kiviä suoraan lampeen aiheuttaen solisevan äänen, jonka James oli kuullut.

James kiiruhti lammen rantaan ja laski vesileilit maahan alkaen täyttää niitä yksitellen viileällä vedellä samalla vilkuillen ympärilleen etsien laulun lähdettä, joka oli hiljentynyt hyminäksi. Hän ei kuitenkaan nähnyt ketään.

James laski katseensa takaisin vesileiliinsä lammen pinnan alla ja silloin hän huomasi vaaleat naisen kasvot aivan veden pinnan tuntumassa. Ne olivat Jamesista maailman kauneimmat naisen kasvot jotka hän oli koskaan nähnyt. Kasvoja koristi hohtavan punaiset aaltoilevat hiukset ja naisen smaragdinvihreisiin silmiin olisi voinut jopa hukkua. Jamesin ote kirposi vesileilistä, joka nousi saman tien pintaan ja ajelit pois pojan käsien ulottuvilta.

Mutta James oli kuin hypnotisoitu eikä hän muistanut Remuksen varoituksia vedenneidoista, joka tuo punatukkainen nainen ilmiselvästi oli. James kuuli korvissaan vain neidon huumaavan hyminän. Polvillaan rannalla James tuijotti naista kuumeisesti, kun hän alkoi nousta pintaan. James tuijotti häpeilemättä naisen paljasta vartta eikä huomannut kuinka naisen viileä käsi kiertyi Jamesin ranteen ympärille aikoen vetää miehen mukanaan veteen.

Liian myöhään James tajusi mitä oli tapahtumassa.

*

Remus ja Sirius istuivat rantahietikolla lähellä soutuvenettä. Kummallakin oli vesileilit täytettynä ja enää heidän tarvitsi odottaa Jamesia saapuvaksi. Hänen olisi pitänyt palata jo aikoja sitten, niin kuin he olivat sopineet mutta miestä ei näkynyt eikä kuulunut.

“Pitäisikö meidän lähteä etsimään häntä?” Remus kysyi huolestuneena Jamesista.

“Ehkä, pitäisikö meidän hajaantua?” Sirius kysyi samalla kun nousi hiekalta.

“En usko, jos hänelle on tapahtunut jotain, hän voi tarvita meitä kumpaakin”, Remus vastasi.

Niin he lähtivät siihen suuntaan, mihin James oli lähtenyt lähes kaksi tuntia sitten.

Jamesin jälkiä oli helppo kulkea koska tänä oli raivannut itselleen selvän polun jota oli helppo kulkea. Pian Sirius ja Remus kuitenkin huomasivat jotain outoa: polku kulki lähes joidenkin purojen ohi ja silti se jatkoi matkaansa syvemmälle metsään. Remus alkoi epäillä pahinta mutta Sirius ei suostunut uskomaan, ennen kuin näkisi omin silmin, joten he seurasivat polkua yhä syvemmälle metsään kunnes polku yhtäkkiä loppui, he kuulivat läheltä vaimeaa veden solinaa ja lintujen viserrystä mutta ei muuta.

“James!” Sirius kutsui parasta kaveriaan nimeltä. Hiljaisuus.

“Sirius.”

“Kuulitko sinä tuon?”

“Minkä?” Remus kysyi ihmeissään, hän ei ollut kuullut mitään.

“Ihan kuin olisin kuullut … James!” Sirius huusi uudestaan Jamesin nimeä.

“Sirius …”

“Tuon, sinun täytyi kuulla tuo ihan varmasti! Se oli James, hän kutsui minua!” Sirius sanoi kiihtyneenä ja lähti suuntaan josta oletti kuulleen Jamesin äänen.

“Sirius, en minä -”

“Tule jo, se kuului täältä!”

Remus lähti huolestuneena seuraamaan ystäväänsä.

“James! Missä olet?”

Sirius …

Kaksikko saapui lammen rantaan, veden pinta oli peilityyni ja heijasti puiden lehtien läpi siivilöityvää valoa kaikkialle. Veden pintaa rikkoi vain puroa pitkin laskeutuva vesi.

“James … missä olet?” Sirius katseli ympärilleen typertyneenä.

“Sirius, hän ei ole täällä, vedenneito on vienyt hänet. Hän unohti varoitukseni.” Remus tuli Siriuksen vierelle ja tarttui tätä tiukasti kädestä kiinni.

“Ei, minä en usko sinua”, Sirius pudisti päätään aivan kuin olisi yrittänyt hätistää ympärillään pörräävää näkymätöntä kärpästä pois kimpustaan.

“Sirius …”

“EI! Minä en usko sinua! Jätä minut rauhaan. Jätä minut … rauhaan.” Remus kaappasi Siriuksen syleilyynsä ja siinä asennossa he seisoivat pitkän aikaa. Siriuksen selkä tärisi pidätellystä itkusta. Lopulta, sanaakaan sanomatta he kumpikin lähtivät toinen toistaan tukien kohti rantaa. Siellä Sirius pysähtyi.

“Remus, minä en halua palata laivalle.”

“Ymmärrän, odota täällä, käyn viemässä täydet vesileilit laivalle ja ilmoitan että jäämme tänne”, Remus sanoi ja alkoi jo kerätä maassa makaavia vesileilejä, mutta Sirius pysäytti hänet.

“Ei, sinä et nyt ymmärrä, haluan jäädä yksin, sinä voit vielä palata laivalle, mutta minä en pysty siihen. Ja- James … hän on kuin veli minulle - ei - hän on veljeni.” Sirius katsoi mitään näkemättömin silmin horisonttiin puhuessaan. Remus hymyili ymmärtäväistä hymyä.

“James oli paras ystäväni ja niin olet sinäkin, en ikinä jätä ystäviäni yksin. Sinä et pääse minusta eroon. Kuten sanoin, vien vesileilit laivalle ja tulen takaisin.” Remus jatkoi jälleen vesileilien keräämistä.

Sirius katsoi surumielisesti hymyillen ystäväänsä.

“Kiitos.”

***

A/N

Alkuperäinen myytti (Lähde wikipedia)
Hylas oli kreikkalaisessa mytologiassa Dryopian kuninkaan Theiodamaksen ja nymfi Menodiken poika. Herakles oli aikanaan varastanut Theiodamaksen härän, valmistanut sen itselleen ateriaksi ja lopulta tappanut raivostuneen Theiodamaksen. Hän kuitenkin säästi Hylaksen tämän kauniin ulkomuotonsa takia ja kasvatti tämän.
Herakles otti Hylaksen mukanaan Argolle, mutta aluksen pysähdyttyä Mysiassa, Hylas lähti noutamaan vettä. Hänen ollessa täyttämässä kannuaan lähteestä, häneen ihastui lähteen nymfi, joka tarttuen häntä kaulasta suuteli häntä ja veti mukanaan lähteeseen. Toisen version mukaan nymfejä olisi ollut useampia, jotka olisivat vetäneet hänet lähteeseen yksissä tuumin käsivarresta.
Huomattuaan Hylaksen kadonneen, Herakles oli täysin murheen murtama ja etsi tätä pitkään Polyfemoksen kanssa. Hänen kerrotaan huutaneen Hylasta kolme kertaa, ja tämän vastanneen kolme kertaa, mutta Hylaksen ääni jäi ohueksi veden alta. Herakles kieltäytyi jatkamasta enää matkaa argonauttien kanssa. Niin Argo lähti jatkamaan matkaansa ilman näitä kolmea henkilöä.

Tuossa oli siis idea jota minun oli tarkoitus alkaa työstää, päätin valita kelmien ajan koska jotenkin tuo ei olisi sopinut Harryn aikaan. 

Ennen kuin aloitin tarinaa muutin hahmojani niin monta kertaa että lopulta loin siitä taulukon josta olisi helpompi muuttaa valintoja.
Taulukko

Kuten tämän ficin alussa huomautin ettei ficin nimi ole mitenkään kuvaileva koko ficciä kohtaan vaan vain ekaa lukua, älähtäköön nyt siis tässä kohtaan, jos joku on eri mieltä. Päätin silti pitää kyseisen nimen, koska ehdin mieltyä siihen. Makuasioista ei voi kiistellä. ^^ Minulla oli myös monta muuta vaihtoehtoa, suurin osa latinankielisiä, mutta oli ihan suomeksikin, enää en kuitenkaan niitäkään muista, olisi varmaan pitänyt kirjoittaa nekin muistiin, mutta miun muisti on mitä on.

Omasta mielestäni ekan ja tokan luvun kirjoitustyylissä on pienen pieni ja suuri ero. Ensimmäinen on ns. hauska ja myyttimäinen (lainaan dobbien sanoja ^^"), mutta toinen on on se surullinen ja se sai miut melkein itkemään kirjoittaessani sitä. Pidän kuitenkin tarinasta ja joku varmasti joskus sanoo että loppu oli aivan ihana tai sitten he haukkuvat sen lyttyyn, kirjoitan keskeneräisesti loppuvia tarinoita, se on tyyliäni, enkä muuta sitä. Piste. :)

Oliko vielä muuta? Ai niin.

Tätä oli mukava kirjoittaa ja kiitän tästä haasteesta Sarelonia. Aikomukseni oli kyllä muutenkin kirjoittaa tästä ideasta mutta ilman tätä haastetta en olisi sitä koskaan varmaankaan tehnyt. (:
« Viimeksi muokattu: 16.09.2008 23:23:35 kirjoittanut Karolain »
----
If you are too open minded, your brains will fall out.
----
Avatar

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 852
  • kiero ja sarkastinen
Vs: De gustibus non est disputandum | K-11 | 2/2 16.9
« Vastaus #3 : 17.09.2008 17:32:30 »
Luin tämän aamulla, mutta en ehtinyt silloin kommentoida. Teen sen siis nyt.

Pidin tästä paljon. Oli sellainen mukava myyttimäinen tunnelma jatkuvasti. Angsti ja huumori ovat vähän hassu yhdistelmä, mutta kyllä nekin pystyy laittamaan samaan ficciin, jos osaa asiansa, ja tässä se minusta toimi. Välissä tuo myytinomainen kerrontatyyli ja vastaavat huvittivat, mutta se ei estänyt tuntemasta myötätuntoa hahmoja kohtaan, ja loppu oli surullinen.

Sibyllan palavat vaatteet jäivät mieleen, ja samoin se kohta, jossa Lily kiskoo Jamesin mukaansa. Hienoja kohtauksia. Kiitoksia tästä.
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)


dobbie

  • ***
  • Viestejä: 31
Vs: De gustibus non est disputandum | K-11 | 2/2 16.9
« Vastaus #4 : 17.09.2008 18:00:06 »
Jee, saatiin loppukin tähän!! :) Ihan hyvähän tää loppu on. Vähän ehkä lyhyt, mut menee näinkin. Tulee taas se myyttimaisuus esiis ^^. Hirmu surullinen kuitenki tuo loppu. Sirius raukka. :/  Jäi ihan yksin rannalle ruikuttamaan Jamesin perään...
Hubaisaa muuten, että laitoit tohon nymfiksi Lilyn.  :D sopi hyvin vaikka (mun käsityksen, en tiedä onko oikeesti näin) nymfistä tuleekin mielee blondi tai sellasilla vaalee vaaleen ruskeilla hiuksilla varustettu otus. :D Tai no siis eihän Jamie nyt olisi voinutkaan muiden naispuolisten otusten pikkusormen ympärille jäädäkkään kiinni. :D
No juu yleisesti ottaen sitten. Tää menee mun mielestä tosi hyvin yhteen ton oikeen myytin kanssa, mikä haasteeseen mun mielestä sopii hyvin. Olis ollut outoa jos ei myytistä näkyisi jälkeäkään jutussa tai olis ollut niin hyvin piilossa ettei sitä olisi tajunnut sieltä seasta. :) Mut mut. Tykkäsin tästä ja sun kirjotustyylistä. Odotettavissa jtn mielenkiintosta lisää joskus?

Karolain

  • Höhlä suklaaholisti
  • ***
  • Viestejä: 948
  • Jääporokarhu
Vs: De gustibus non est disputandum | K-11 | 2/2 16.9
« Vastaus #5 : 17.11.2009 11:41:56 »
Tulen nyt hiemassa kiittämään Picsiä ja dobbieta, mutta kai se on parempi myöhään kuin ei milloinkaan. ;)

Pics, kiitos hyvin paljon kommentistasi. Omasta mielestänikin angst ja huumori ovat samassa ficissä aina hieman hassu yhdistelmä ja olenkin yllättynyt, että sain sen näinkin hyvin toimimaan. Hainkin tähän tarkoituksella myyttimäistä kerrontaa, kun kerran myyttihaasteeseen osallistuin, mukavaa että pidit. Kiitos.

dobbie, niin, eihän James kenenkään muun pauloihin olisi vounut jäädä kuin Lilyn, siksi valitsin hänet nymfiksi, vaikka punaiset hiukset eivät olekaan nymfin tunnusmerkki. Se todellakin olisi ollut outoa, jos ficissä ei olisi näkynyt myyttiä ollenkaan. Hieman tätä kyllä pelotti kirjoittaa, kun laivasanasto oli hieman hakusessa, mutta onnistuin etsimään kumminkin tarpeeksi tietoa. Kiitos kommentistasi, eiköhän minulta jotain sinuakin miellyttävää luettavaa löydy. :)
----
If you are too open minded, your brains will fall out.
----
Avatar