Nimi: Unikaveri
Kirjoittaja: Jasp_ eli minä ^^
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Kauhu
Yhteenveto: Mitä voikaan nähdä öisillä kaduilla...
Varoitukset: Jos kammoaa kuollakseen kauhutarinoita, en suosittele. Vaikka tuskin mun amatöörinkirjoitus niin hirvittävän kammottavaa on : D
A/N: Yhtenä iltana ku olin lenkillä kaverin kanssa, sain äkillisen inspiraation kauhutarinan kirjoittamiseen. Kirjoitin sen sitten parin päivän päästä, ja ajattelin että se oli ihan ookoo ^^ Kyseessä on tosiaan ensimmäinen kauhutarinani ikinä, joten mitään huippulaatua tuskin kannattaa odottaa. Kyseessä on myös ensimmäinen tarina, jonka täällä julkaisen :> Ikärajasta en ole aivan varma, enkä siitä, onko tämä oikea osasto... joten sanokaa kuuluuko tämä mielestänne tänne. : ) Palaute on täysin sallittua ja aivan haluttuakin. Rakentava on aina mukavaa : D *vink vink*
Mutta, sen pidemmittä puheitta, lukuiloa!
---
Unikaveri
Kävelin hämäriä kujia pitkin. Olin tulossa ystäväni Dianan luota, ja kello oli jo paljon. Hän oli tapansa mukaan jututtanut minua yömyöhään ja oli tarjoamassa jo viidettä teekupillista, kun sanoin, että minun oli pakko mennä. Kello kävi jo puoltayötä, mutta tunsin oloni rauhalliseksi. Ulkona ei liikkunut paljon ketään, sillä kukaan ei halunnut talsia kalseassa helmikuun yössä. Seuranani olivat muutamien epämääräisten ihmisten lisäksi siis ainoastaan hämärä sekä valtavat nietokset, jotka kasvoivat hetki hetkeltä suuremmiksi taivaan syytäessä lisää untuvaa niiden ylle. Kävelin tallatulla polulla, joka johti jäätyneen järven vierellä kulkevalle tielle. Sillä tiellä ei koskaan kulkenut ketään yöaikaan, joten saatoin rauhassa madella eteenpäin ja katsella purppuransävyistä, pimeää maisemaa. Valtavat lumihiutaleet ryöppysivät alaspäin, eivätkä ne osoittaneet minkäänlaisia laantumisen merkkejä. Näkyvyys oli niin heikko, etten olisi edes huomannut, vaikka tiellä olisikin ollut joku minun lisäkseni. En kuitenkaan antanut sen häiritä, vaan jatkoin matkaa.
Ajatukseni olivat kiinni seuraavassa päivässä niin lujasti, että suljin kaiken muun mielestäni. En katsonut mihin kävelin, enkä vaivautunut kuuntelemaan ympäristön hiljaisia ääniä. Keskityin mietteisiini täydellisesti, niin suurella antaumuksella, etten aluksi erottanut sitä ääntä. Se voimistui koko ajan, mutten kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Pikkuhiljaa se kuitenkin alkoi ryömiä tajuntaani, ja valpastuin heti kun tajusin, mikä se oli.
Parin metrin päässä minusta kuului rohisevaa, hidasta hengitystä. Se tuntui repivän korvieni sisäpintaa, ja kylmä kauhu alkoi vallata tilaa mielessäni. Vain parin, kolmen metrin päässä minusta näkyi laiha, tumma hahmo. Se ei ollut vajonnut milliäkään perunajauhomaiseen lumeen, vaan kökötti kyyryssä sen yllä. Kädet se oli pusertanut tiukasti jalkojensa ympärille, ja päänsä painanut luisevaa rintaansa vasten. Yllään sillä ei ollut mitään, ei pienintäkään vaateriepua. Se vain istui siinä ja hengitti raskaasti ja riipivästi. Kuulosti siltä, kuin sen kurkussa olisi ollut raastinrauta, joka tuhosi äänet ja muodosti niistä raapivia, irvokkaita ja saastaisia säveliä. Olennon takaraivolle sataneet hiutaleet eivät olleet sulaneet pois, vaikka omat hiukseni olivat märät niille liuenneesta lumesta. Katselin olentoa ja pelkäsin, eikä henkeni kulkenut enää normaaliin, rauhalliseen tahtiinsa. Keuhkoni pumppasivat ilmaa kolme kertaa nopeammin kuin tavallisesti, ja normaalisti niin levolliset silmäni tuntuivat täyttävän puolet kasvoistani, sillä olin räväyttänyt ne niin isoiksi kuin ikinä vain pystyin. Koetin saada itseni rauhoittumaan, mutten kyennyt sulkemaan korviani siltä kammottavalta rätinältä, joka ilmoitti vieraan olennonkin olevan paikalla. Suljin silmäni ja vakuutin itselleni, että kuvittelin kaiken näkemäni eikä edessäni ollut mitään. Hitaasti minä avasin silmäni uudelleen, ja koetin välttää kohtaa, jossa olennon oli määrä istua. Silmäni heijastivat minulle kuvan sakeasta lumipyrystä sekä metsästä, jota en kunnolla nähnyt mutta jonka tiesin olevan vähän matkan päässä minusta. Tosin tässä myräkässä se näytti epämääräiseltä, pieneltä harjanteelta, joka pujotteli parinkymmenen metrin päässä siltä paikalta, millä seisoin. Tietoisesti tarkastelin maisemaa kaikkialta muualta paitsi jalkojeni juuresta, ja tunsin helpotuksen valahtavan vartaloni läpi kun huomasin, ettei sitä karmeaa, veret hyydyttävää ääntä enää kuulunut. Annoin katseeni valahtaa jalkojeni juureen.
Olento katsoi minua suoraan silmiin. Se oli kohottanut päänsä, ja näin sen kasvojen pienimmätkin yksityiskohdat säästä huolimatta. Olento oli kuin luuranko, mutta sillä oli vielä iho; tosin se oli repaleinen kuin ryijy ja roikkui velttona ja elottomana sen irvokkaan ruumiin yllä. Nenän paikalla sillä oli vain kaksi reikää, niin kuin pääkallossa; ja silminä toimi kaksi mustaa, pohjatonta ympyrää, jotka muistuttivat minua lapsuudenkotini kaivosta. Sitä kaivoa minä olin pelännyt aina.
Olio oli väriltään mustan, harmaan sekä myrkynvihreän sekoitus; en keksinyt sävylle mitään omaa nimeä, sillä en ollut nähnyt mitään sellaista koskaan aikaisemmin. En kyennyt tekemään mitään, tuijotin vain sen ruumista, joka oli pelkkää haavaumaa ja riekaleista nahkaa. Päässään sillä ei ollut hiuksia laisinkaan, vain suomuista, hilseilevää, roikkuvaa ja suunnattoman iljettävän väristä kuorta. Sitä ei voinut enää kutsua edes ihoksi, niin kovalta ja panssarimaiselta se näytti. Suu oli samankokoinen kuin silmät, paitsi että se ei ollut ainoastaan musta aukko. Kykenin esteettä näkemään olion hampaattoman suun ja sen vihertävät, rupiset ikenet sekä kielen; enkä halunnut tarkastella sitä enää sen enempää. Koetin saada itseni liikkeelle, pois tuon hirviön luota; ja viimeinkin sain jalkani liikkeelle. Kenkäni jättivät uudet jäljet umpeen satavalle polulle, kun laahustin hitaasti ja kykenemättömänä lisäämään vauhtiani. En saanut riistettyä silmiäni irti olennosta, enkä voinut olla näkemättä, kuinka sen sieluttomat silmät tuijottivat minua. Sen pää nytkähti aika-ajoin enemmän sivulle, jottei se kadottaisi minua näkyvistään kun liikuin hitaasti mutta varmasti eteenpäin. Kun olin päässyt järven ylittävän sillan kohdalle ja käännyin tielle, joka johti vasemmalle ja poispäin järveltä, näin epämääräisen hahmon yhä kaukaisuudessa. Sen pää oli kääntynyt täysin luonnottomasti, sillä sen kasvot tuijottivat näkymää sen selkäpuolella; eikä sen ruumis ollut liikkunut ollenkaan. Revin katsekontaktini irti olennon pohjattomista silmistä ja räjähdin juoksuun tiellä, jolla ei näkynyt ristin sielua.
Juoksin koko matkan asuntooni, enkä välittänyt polttavasta kivusta kurkussani ja keuhkoissani. Kasvot tulipunaisena loikin portaat ylös kerros kerrokselta, kunnes tavoitin oman oveni. Tärisevin käsin pengoin avaimet taskustani, ja kesti hetken, ennen kuin sain sen sujahtamaan sisään sille tarkoitetusta reijästä. Kun viimein onnistuin repimään oven auki, hyppäsin sisälle ja paiskasin sen jälleen kiinni.
Vapisevin sormin hapuilin valonkatkaisijaa, samalla kun potkin kenkiä pois jaloistani. Korvissani suhisi ja olin kiusallisen tietoinen täyttä vauhtia laukkaavasta sykkeestäni sekä kiihkeästä hengityksestäni. Koko vartaloni viesti paniikkia, joka oli tunkeutunut jokaiseen ihohuokoseeni, aivosoluuni sekä ajatukseeni, enkä pystynyt järkeilemään selkeästi. Olin löytänyt valonkatkaisijan, ja jatkoin itsepintaisesti sen hakkaamista, vaikka tiedostin, että lamppu oli ilmeisesti palanut loppuun. Sydämeni hakkasi niin kovaa, että tuntui siltä kuin se kohta purskahtaisi läpi rintalastastani. Annoin kohtuuttomasti tutisevan käteni vetäytyä painikkeelta, jonka olisi normaalisti pitänyt tehdä taikansa ja sytyttää valo lamppuun. Koetin rauhoitella itseäni samalla kun riisuin loput ulkovaatteistani kituliaan hitaasti. Ripustin takkini naulakkoon, jonka sijainnin tiesin pimeydestä huolimatta. Pipon ja lapaset heitin laiskasti hyllyyn, mutta kuulin niiden ryöppyävän alas välittömästi sen jälkeen, kun ne tupsahtivat pehmeästi muiden ryysyjen päälle. En kuitenkaan vaivautunut nostamaan niitä takaisin, vaan kävin läpi kaikki huoneet ja koetin jokaista valoa. Mikään ei syttynyt, ja arvelin sähkökatkoksen olevan syypää. Vakuutin itselleni että valot toimisivat jälleen puolen tunnin kuluttua, ja kävelin keittiöön etsimään taskulamppua. En kuitenkaan löytänyt sitä, joten jouduin tyytymään kynttilöiden heikkoon liekkiin. Kannoin muutaman makuuhuoneeseen ja asettelin niitä ympäriinsä. Suljin säleverhot, tarkastin että ikkuna oli kiinni samoin kuin huoneeni ovi; sen jälkeen loikin vuoteeseeni yhä pohjattoman kauhuissani. Kiskoin kaikki peitot pääni yli ja puristin niiden reunoja käsivarret krampaten.
Hetken siellä täristyäni huomasin, kuinka lakana oli kostea paljaan käteni alla. Hämmentyneenä tunnustelin lisää alaa ympärilläni, ja lopulta sormeni osuivat pieneen kasaan lunta.
Sillä kertaa sydämeni ei tuntunut pyrkivän ulos ruumiistani, vaan päinvastoin; se kieltäytyi lyömästä ollenkaan. Jäätävä kauhu kangisti vartaloni niille sijoilleen. Pistävä haju tunkeutui sieraimiini saaden oksennusreaktion latautumaan kuin aseen.
Tunsin, kuinka vieressäni oli jotain kovaa, kylmää ja repaleista.
Viimeinen asia, jonka kuulin, oli raastava, repivä hengitys.
---
Siinä se. Sanokaa, jos ikärajaa pitäisi muuttaa, sillä en ole ollenkaan varma, onko tämä sopiva tälle osastolle vai pitäisikö ikärajaa nostaa. Mutta kommenttia olisi kiva saada : )
