Nimi: Sirpaleina sekä sielu että kuppi
Kirjoittaja: R.H.E
Paritus: Remus/Sirius
Genre: angst, romance
Ikäraja: S
Disclaimer: Hahmot Rowlingin, juoni minun :3
Summary: Sillä tuo kuppi ei ole ainoa rikkinäinen asia tässä talossa, jonka seinät tuntuvat lähenevän minua koko ajan.
A/N: Tällainen pieni, kipeänä kirjoitettu one-shot.
Sirpaleina sekä sielu että kuppi
Teekuppi hajoaa pirstaleiksi vaaleaan puuseinään. En ole pahoillani särjettyäni Siriuksen punaisen lempikupin, jonka olen hänelle joskus antanut, sillä tuo kuppi ei ole ainoa rikkinäinen asia tässä talossa, jonka seinät tuntuvat lähenevän minua koko ajan.
Suljen silmäni ja yritän keskittyä karkoittamaan sisintäni tällä hetkellä varjostavat ajatukset, jotka johtuvat siitä että olen yksin, ilman elämäni tarkoitusta. Ärähdän jopa ääneen, kun oma ääneni kaikuu pääni sisällä: "Ihmissusien pitäisi olla yksin. Sinun tulisi etsiä joku, joka ei kerran kuunkierrossa yritä tappaa rakkaintaan." Siriukselle sylkäisemäni sanat ovat totisinta totta, mutta silti hätkähdän karheaa, itseinhon katkeroittamaa ääntäni, ja silmäni revähtävät auki näkemään vaalean huoneen varjot.
Minä en ansainnut häntä, en olisi ansainnut vaikka olisin ollut normaali. Sillä hänen sielunsa on kauneinta mitä olla saattoi, minun revitty ja pilattu.
Minä olen itse pilannut sen.
Täysikuusta on jo aikaa, mutta tällä kertaa palautuminen on kestänyt pidempään kuin koskaan ennen. Vilkaisen ikkunasta synkälle taivaalle, sen jälkeen katson kelloa. Sirius on myöhässä.
Nousen ylös ruskealta sohvalta kädessäni lattialta ongittu päivälehti, jonka selailen läpi nopeasti ymmärtämättä mitään. Ihmiset kuvissa vilkuttavat minulle, mutta jätän ne täysin huomiotta.
En jaksa enää vain odottaa, joten avaan ulko-oven ja astun ulos. Maa on saanut peitteekseen vaalean hunnun kuurankukkia, joista minulle tulee hassulla tavalla mieleen kerta, jolloin Sirius kertoi minulle todella rakastavansa. Minua, ihmissutta nimeltä Remus Lupin. Otan askeleen paljaalle tiilistä tehdylle pihatielle, jonka aamulla olen kolannut Siriuksen lähdettyä töihin.
Ja sitten, viimeinkin kuulen tutun äänen pihaportilta. Suuret tassut pöllyttävät lunta, mustan koiran häntä heiluu iloisesti puolelta toiselle. Pian edessäni seisoo mustahiuksinen mies, joka saa kauan piilossa olleen hymyn taipumaan huulilleni. Naurahdan hiljaa jään sulaessa sisimmästäni, kun ymmärrän rakkaani selvinneen tästäkin päivästä vaarallisessa työssään, jonka parissa minäkin aherran aina kun ihmissuden luontoni antaa myöten. Kiiruhdan viimeiset askeleet miehen luokse, kierrän käteni hänen ympärilleen ja painan pääni märän koiran tuoksuiseen takkiin.
Varsinainen vuosisadan rakkaustarina: hylätty, takkuinen kulkukoira ja huonon itsetunnon omaava ihmissusi.
A/N2: Tykkään kommenteista, aina.
