Title: Kuunvalossa kaikki on selkeämpää
Author: poppa
Raiting: S kai, kirosanoja välissä
Genre: angst
Pairing: ei nyt mitään varsinaista, viittauksia joista saa kukin päätellä itse.
Disclaimer: Hahmot ja paikat ovat Rowlingin ja hänelle kuuluvatkin. Vähän vaan lainaan.
Summary: Seamus makaa sängyssään hereillä ja ajattelee elämää ja Deania. Sijottuu ajallisesti kutospotterin kevätpuoleen (:
A/N: Tää on eka oma Poter-fick. Tässä saattaa olla pieniä epäkohtia, mutta oma kutospotteri on kaverilla lainassa ja kaveri itse jossain kuusessa^^
Kuu.
Sen hehkuva, hopeinen valo tulvii sisään ikkunasta ja paistaa suoraan kasvoille, kun en taaskaan jaksa vetää pylvässängyn verhoja kiinni, siinä kankaiden välissä olevassa pimeydessä on aivan liian ahdistavaa.
Jostain päin kuuluu kahahdus, ininää, toinen kahahdus ja tajuan, että se on Potter. Tietenkin se on taas hereillä, nukkuuko se itse asiassa ikinä?
Mietin, miten monta yötä olen maannut hereillä, kun en vain saa unta, ja suunnilleen jokaisen Potter on ollut myös hereillä. Tuskinpa se sen oma vika on, mutta ihan kuin se yrittäisi yölläkin pelastaa maailmaa. Hyväähän se tarkoitta ja blaa, mutta tässä joka öisessä hereillä makaamisessa on tarkoituksena se, että saa edes hetken olla yksin. Tylypahkan ainoa huono puoli on juuri se, jatkuva ihmisten läheisyys. Tietysti voisi livahtaa jonnekin pöllötorniin, mutta siellä tapaa käydä ihmisiä lähettelemässä kirjeitä, eikä pöllönpaskan haju hirveästi selkeytä ajatuksia.
Sitten on niitä muitakin vaihtoehtoja, niin kuin vaikka klassiset siivouskomerot, mutta en ole kovin varma, haluaisinko Voron löytävän itseäni harjan ja mopin luota, luulisi vielä, että oikein haluan siivota.
Ja sitten on kielletty metsä, mutten minä sinne ole menossa, se on enemmän Potterin juttuja. Sitä paitsi, siellä on pimeää. Ja ötököitä. Ja ties mitä muuta.
Ja aina on tyhjät luokkahuoneet, mutta niihin en enää mene. Sinne ryntää aina joku pari, ja sitten ne ovat niin raivostuttavan vaivaantuneen näköisiä tai vaihtoehtoisesti alkavat hihittää ja sanovat että ”Hupsista. Tää taisikin olla varattu.”
Joten, yhtä hyvin voin maata hereillä ja kiroilla mielessään sitä perhanan Potteria, joka hätkähtelee hereille, inisee ja estää minua menemästä puhumaan Deanille.
Jos Harry ei joka hiton yö heräisi, voisin hiipiä varovasti Deanin luo, herättää sen ja puhua.
Yhtäkkiä tulee pimeää. Pilvet lipuvat kuun eteen ja silmien kestää hetki tottua hämärään.
Oikeastaan minä pidän pimeydestä, sellaisesta luonnollisesta pimeydestä, niin kuin tämä. Hämärässä punaiset verhot sänkyjen ympärillä näyttävät mustilta, tummat puut kiiltävät ja ikkunalasi hohtaa omituista valkeutta. Pimeydessä kaikki on juuri sitä mitä onkin, tummaa tai vaaleaa, ilman turhia yksityiskohtia, jotka loppujen lopuksi eivät muuta yhtään mitään.
Potter korahtaa unissaan, ihan kuin kuorsaisi. Hitto, nukahtihan sekin viimein. Ehkä viideksi minuutiksi tällä kertaa.
Ronin sängyn luota kuuluu kahahdus ja sen jälkeen kuorsausta. Miten täällä olisi edes tarkoitus nukkua? Potter hätkähtelee hereille jatkuvasti, Ron kuorsaa ja Neville tuhisee. Ainoa, joka ei pidä ääntä, on Dean.
Dean, joka nukkuu hiljaa ja suloisesti, hiukset kasvoille valahtaneina, polvet koukussa toisella kyljellään. Dean, joka jaksaa nauraa ja yrittää, Dean, joka lentää luudalla kuin jokin lintu, vaikkei suoraan huispausjoukkueeseen päässytkään, mutta oikeasti olen varma, että se johtuu vain siitä, että Potter on aina pitänyt niin paljon Ginnystä. Siitä saatanan Ginnystä. Onhan se kaunis, fiksu, osaa taikoa, on hauska ja ystävällinen, mutta pakkoko sen on saada puoli Tylypahkaa rakastumaan itseensä? Varsinkin Dean.
Ja niin kuin siinä ei olisi tarpeeksi, Potter myös. Vaikka parempihan se olisi, jos ne kaksi olisivat yhdessä tai jotain.
Tuijotan pimeydessä hämärää kohtaa, jossa Deanin sänky on.
Joskus mietin, jos vaikka vain loihtisin kokovartalolukon siihen, ei se nukkuessaan huomaisi, ja hiipisin sen viereen nukkumaan. Sitten vain heräisin tarpeeksi aikaisin, hipsisin omaan sänkyyni ja poistaisin kokovartalolukon. Se olisi niin naurettavan helppoa, ei tarvitsisi kuin ottaa sauva pöydältä, osoittaa Deaniin päin, mutista Kangistumis Tyystilus niin hiljaa, ettei kukaan vain heräisi, odottaa pieni hetki, tarkistaa, ettei Dean varmasti ole herännyt ja sitten hiipiä hiljaa sinne. Mutta se olisi liian säälittävää.
Huokaisen ja suljen silmäni.
Vaikka se nukkuu vain muutaman metrin päässä, se tuntuu olevan yhtä kaukana kuin kuu. Ja kuitenkin, ihan niin kuin lapsena halusin kuun takapihalle siitä asti, kun ensimmäisen kerran näin sen, niin siitä asti, kun ekan kerran näin Deanin, olen tiennyt, että haluan sen.
Kumpikin yhtä mahdottomia.
Kuunvalossa kaikki on selkeämpää, ajatukset, tieto ja kaikki muu, mutta täydellisessä pimeydessä ajatukset sekoavat taas ja kaikki hämärtyy omituiseksi tiedottomuudeksi, eikä ikinä tiedä, mitä oikeasti haluaa. Ihan kuin joku muu ottaisi vallan aivoissa ja sotkisi ajatukset.
Tai sitten se vain osoittaisi täydellisen tarkkaan ja selkeästi, mitä ihan oikeasti haluaa.
Deanin.
Ravistelen päätäni, käännän kylkeäni ja tuijotan toisella puolella kiinni olevia verhoja.
Helvetti, nukahtaisi edes joskus. Ja juuri, kun olen melkein unessa, Ron ottaa oikeudekseen korahtaa niin kovaa, että Potterkin herää.
Kuuluu muminaa, patjan jousten narahdus, pehmeitä askeleita, se ääni, kun verhoja vedetään sivuun ja sihahdus ”Ron, sä kuorsaat.”
Isken tyynyn pääni päälle, kiroilen kuiskaten ja potkaisen sängyn pylvästä mielenosoituksellisesti.
Olisivat nyt edes hetken jumalauta hiljaa.
A/N: kommenttia? ; )
