// Alaotsikko: Dora/Remus, action, drama, one-shot, K-11
Nimi: Viimeiset hetket kanssasi
Kirjoittaja: Kathy
Tyylilaji: action, drama, one-shot
Paritus: Nymphadora/Remus
Ikäraja: K-11
// Scarlett muokkasi ikärajan vastaamaan uusia sääntöjäYhteenveto: Minun on lähdettävä – heti. Remus voi tarvita apua. Muut voivat tarvita apua. En voi vain istua täällä odottamassa. Tylypahkan viimeinen taistelu Tonksin näkökulmasta, seuraa joissain kohdin tarkasti kirjan tapahtumia.
Vastuuvapaus: Henkilöistä ja paikoista kaikki kunnia kuuluu J.K Rowlingille.
Varoitukset: Kuolemia
Hämärästi mutta kotoisasti valaistussa olohuoneessa istuu nojatuolissa violettihiuksinen nainen vauva sylissään. On hiljaista lukuun ottamatta vauvan iloista jokellusta ja naisen hiljaista lepertelyä. Vauva kohottaa kätensä koskeakseen äitinsä kasvoja. Nainen kumartuu lähemmäs poikaansa ja suukottaa tätä ensin otsalle, sitten poskille ja nenänpäähän. Pojan hiukset vaihtavat väriä, yhtäkkiä ne ovat oranssit ja poika jokeltaa onnellisena. Äiti syleilee lastaan. Kamala huoli, kärsimättömyys. Missä Remus oikein viipyy? Hänen piti tulla jo kolme tuntia sitten.
Ted hamuilee pikkuisilla käsillään paitaani. Katson häneen hymyillen, mutta päässäni jyskyttää kamala huoli siitä, miten Remukselle on ehkä sattunut jotakin. Hän on aina ollut niin täsmällinen ja tullut silloin kun on niin luvannut. Ehkä killan tehtävässä on tullut jotakin ongelmia? Ei, minä tietäisin. Minulle kerrottaisiin siitä. Niin, kyllä Remus on kunnossa, vain vähän myöhässä. Hänen täytyy olla.
Äiti tulee olohuoneeseen kantaen tarjotinta, jolla on voileipiä ja kurpitsamehua. Hän laskee tarjottimen sohvapöydälle. Minä hymyilen vaisusti kiitokseksi.
”Dora, hän on vain myöhässä, siinä kaikki”, äiti sanoo tarkoituksenaan rauhoittaa. Minä nyökkään. Äiti kaataa kahteen lasiin kurpitsamehua ja ottaa itselleen voileivän. Minulla ei ole ruokahalua.
”Entä jos...”, aloitan, mutta kurkkuani kuristaa yhtäkkiä niin, etten saa lauseen loppua sanottua. Teddy jokeltelee onnellisen tietämättömänä mistään. Silittelen hajamielisenä hänen hiuksiaan. On tämäkin. Miten samaan aikaan voi olla onnensa kukkuloilla, mutta siinä samalla jatkuvasti huolissaan? Se on tämä aika... Voldemort. Remus rakas ole kunnossa. Tule jo kotiin.
”Dora kaikki on hyvin”, äiti sanoo painokkaasti, mutta tiedän hänen sanansa turhiksi. Hän ei tiedä sen paremmin kuin minäkään.
Haluaisin olla siellä mukana. Minua ahdistaa istua sivussa kun muut vaarantavat henkensä. Mutta Ted on nyt tärkein. Minun pitää ajatella häntä. Ja ajattelenkin, tietysti.
Samassa huoneeseen liitää hohtavan valkoinen suojelius – Remuksen suojelius. Se valaisee koko huoneen häikäisevän kirkkaalla valollaan. Sydämeni jättää lyönnin välistä ja alkaa hakata sen jälkeen lujaa. Suojelius puhuu Remuksen äänellä:
”Tylypahkassa taistellaan pian. Voldemort on tulossa. Pysy Tedin luona. Rakastan sinua. Älä pelkää.”
Järkytys paistaa äitini kasvoilta kuvastaen myös omia tunteitani. Suojelius haihtuu pois jättäen jälkeensä kauhistuneen hiljaisuuden. Pomppaan salamana ylös nojatuolilta.
”Äiti”, sanon ääni täristen, ”Pidä Tedistä - ”
”Dora, ei”, äidin ääni on napakka, ”Sinun pitää pysyä täällä, Teddy tarvitsee sinua. Remus ei halua sinun – ”
”Minun on pakko mennä!” huudahdan epätoivoisena. Minun on lähdettävä – heti. Remus voi tarvita apua. Muut voivat tarvita apua. En voi vain istua täällä odottamassa.
”Ole varovainen”, äiti kuiskaa ja nousee seisomaan ottaakseen Tedin minulta. Katson aivan liian lyhyen hetken Teddyn pieniä kasvoja ja suukotan häntä nopeasti. Sydäntäni puristaa mielettömästi kääntäessäni katseeni pojastani. Mutta minun
täytyy mennä.
Ojennan Teddyn äidille, joka katsoo minuun silmät huolesta suunniltaan. Halaan häntä pikaisesti ja nyökkään päättäväisenä.
”Älä pelkää, äiti, me palaamme pian.”
”Miten voisin… Dora, ole varovainen”, äiti sanoo taas.
Luon viimeisen silmäyksen äitiini ja Tediin, joka katsoo perääni ihmeissään. Sitten käännyn kannoillani ja kaikkoonnun.
Tylyahon kadut ovat pimeinä, mutta täynnä kiivaasti kohisevia ihmisiä. Ihmisiä yöpukuisillaan vain matkaviitat harteillaan. Kaikkien huulilla tuntuu olevan samat sanat: Voldemortin vaatimus. Aikaa luovuttaa Potter on puoleenyöhön. Sitten alkaa taistelu. Kauhistuneet huudahdukset kaikuvat yössä. Yritän tunkea tietäni kohti Tylypahkaa. Ihmiset tönivät mutta en välitä, tunkeudun päättäväisenä väkijoukon halki.
Raivatessani tietäni eteenpäin huomaan vastaani juoksevan kauhistuneita tylypahkalaisia. Ensiluokkalaisen näköinen tyttö itkee peloissaan. Vanhemmat oppilaat etsivät ystäviään ja sisaruksiaan. Oppilaat evakuoidaan. Katson peloissani kelloa: viisitoista vaille kaksitoista. Tyrkin yhä hanakammin ihmisiä tieltäni. Mutta yhtäkkiä kuulen jonkun huutavan nimeäni jostakin takaani.
”Tonks!”
Käännähdän äkisti kannoillani, ja pienen etsimisen jälkeen huomaan ihmismassan seassa tutut kasvot; rouva Longbottom. Hän viittoo hurjasti minua luokseen. Juoksen hänen luokseen niin nopeasti kuin pääsen.
”Täältä pääsemme nopeammin!”
Rouva Longbottom lähtee edeltäni kohti Sianpään baaria. Seuraan häntä kiireesti. Hän johdattaa minut baaritiskin ohi huojuviin puuportaisiin – joissa vastaamme juoksee vielä pari pelokasta tylypahkalaista - ja ne noustuamme tulemme olohuoneeseen, josta avautuu jonkinlainen salakäytävä. En ehdi ihmetellä mitään, kun rouva Longbottom jo ohjaa minut kohti salakäytävän suuaukkoa.
”Tätä tietä”, hän käskee ja kapuaa edeltäni aukkoon. Kiipeän hänen peräänsä nopeasti. Juoksemme tunnelia eteenpäin ja siinä juostessani minuun hyökyy valtava taistelutahto. Viha Voldemortia ja kaikkea hänen aikaansaamaan pahaa kohtaan leimahtaa minussa. Haluan vain auttaa lopettamaan tämän. Puristan taikasauvaa niin että käteen sattuu. Rannekelloni näyttää kellon tulevan kaksitoista.
Tunneli päättyy ja huomaan että olemme tulleet huoneeseen, jossa en ole koskaan ennen käynyt. Mutta sen täytyy silti olla Tylypahkassa. Huoneessa on jo joku. Ginny.
”Ginny! Mitä sinä täällä teet? Mitä tapahtuu?” huudahdan hänelle ja rutistan hänet pikaiseen halaukseen.
Ginny alkaa nopeasti selittää, mitä on meneillään. Mutta yhtäkkiä huoneen ovi avautuu ja hänen selityksensä keskeytyy, kun sisään juoksevat Harry, Ron ja Hermione. Ron ja Hermione kantavat syleissään jotakin valtavilta hampailta näyttävää. En ehdi kuitenkaan jäädä miettimään sitä, sillä tärkeämpi asia jyskyttää päässäni.
”Ovatko kaikki hengissä?”, kysyn kiivaasti juuri samaan aikaan kuin Ginnykin. Harry katsoo minuun.
”Ei me ainakaan tiedetä että kukaan olisi kuollut...”
Muttei se tarkoita sitä etteikö joku olisi voinut olla kuollut. Vatsaani puristaa inhottavasti. Korvissani surisee enkä osaa keskittyä siihen mitä muut puhuvat. Toivottavasti kukaan ei ole... Toivottavasti kaikki ovat kunnossa. Remus on kunnossa.
Havahdun, kun rouva Longbottom yllättäen pyrähtää juoksuun ja katoaa huoneen ovesta käytävälle. Olen juuri lähdössä hänen peräänsä –
”Minä luulin että sinun piti olla Teddyn kanssa sinun äitisi luona”, Harry sanoo yllättäen minulle. Rintaani puristaa kun kuulen hänen puhuvan Teddystä. Minun tosiaan pitäisi olla siellä. Mutta minua tarvitaan täälläkin.
”Oletko nähnyt Remusta?” kysyn nopeasti.
”Hän aikoi viedä taistelijaryhmän tiluksille – ”
Ryntään huoneesta sanomatta enää sanaakaan. Remus on tiluksilla. Minun on ehdittävä sinne pian...
Huoneesta päästyäni huomaan taistelun alkaneen ja käyvän hurjana. Linna tärisee ja huutoa ja kirkunaa kuuluu alakerroksista ja pihamaalta. Tuntuu kuin koko rakennus olisi sortumassa. Juoksen ikkunalle, josta näkee tiluksille ja jonka lasi on särkynyt. Punaisia ja vihreitä valosuihkuja lentelee ilmassa valaisten hetkellisesti pienet hahmot alapuolella linnan edustalla. Tähtään muutaman loitsun kuolonsyöjiin, jotka erotan helposti näinkin kaukaa. Tähyilen näkyykö Remusta...
Huomaan Ginnyn juoksevan jostakin luokseni ja tähtäävän myös ulos. Paiskomme taikoja ja muutama kuolonsyöjä kaatuu maahan. Pian kuulen taas juoksuaskelia takaani ja käännyn äkisti katsomaan. Joukko koululaisia juoksee tomun seasta meitä kohti, etunenässään Aberfoth Dumbledore. Aberforthin ollessa kohdallani huikkaan hänelle epätoivoissani:
”Oletko nähnyt Remusta?”
”Taisteli Dolohovin kanssa...”
En kuule enää muuta. Säntään juoksuun ja juoksen kylki pistäen monet rappuset alas eteishalliin, jossa ensimmäiset kuolonsyöjät jo taistelevat kiltaa ja tylypahkalaisia vastaan. Tähtään raivoissani kirouksen oppilaan kanssa taistelevaan kuolonsyöjään ja hän lentää taian voimasta seinään ja valahtaa lattialle tajuttomana.
Remus, missä olet? Remus! Juoksen suurista tammiovista ulos, rappuset alas ja pihamaalle. Lauon kirouksia jokaiseen kuolonsyöjään, johon ehdin pinkoessani eteenpäin etsien katseellani Remusta.
Vihreä valosuihku suhahtaa aivan korvani vierestä ja käännähdän sen lähettäjää kohti. Bellatrix Lestrange. Viha leimahtaa suonissani taas vahvana ja suuntaan sauvani häneen. Nyt minä hoitelen hänet! Hän tappoi Siriuksen, hän –
Lestrange käkättää mielipuolisesti ja lähettää minua kohti jälleen uuden kirouksen. Kumarrun viime tipassa pois sen tieltä ja laukaisen hänen suuntaansa samaisen avada kedavran. Hän väistää, mutta loitsu osuu hänen takanaan taistelevaan huppupäiseen kuolonsyöjään, joka lentää muutaman metrin ilmassa ja tömähtää kylmään maahan ilmeisen elottomana. Lestrange rääkäisee ja hänen sauvansa purskauttaa jälleen vihreän valosuihkun minuun päin, mutta väistän sen helposti.
Olen juuri tähtäämässä seuraavan loitsun Lestrangeen, kun hoksaan Remuksen kymmenen metrin päässä minusta, taistelemassa kahta kuolonsyöjää vastaan yhdessä Arthurin kanssa. Hetkellinen huomion herpaantumiseni meinaa käydä kalliiksi, kun Lestrangen seuraava kirous menee niin likeltä että polttaa käteeni pitkän palovamman. Kohotan juuri sauvani –
Lestrange kaatuu yllättäen maahan tajuttomana, vaikken edes ehdi taikoa. Kingsley juoksee takaani ja huutaa minulle hengästyneenä:
”Mitä sinä täällä teet, eikö sinun pitänyt – ”
Mutta en kuule loppua, sillä linnan seinään räjähtää jonkun – tai useammankin – loitsun voimasta valtava aukko ja kivijärkäleitä lentelee pitkin pihamaata. Juoksemme Kingsleyn kanssa kauemmas linnasta suojaan lenteleviä kiviä. Kadotan Remuksen näköpiiristäni.
Etsin vauhkona häntä taistelevasta väkijoukosta. Ja löydän hänet. Hän sinkauttaa juuri sauvastaan punaisen valosuihkun kohti vastustajaansa, muttei osu. Juoksen hänen luokseen kaataen samalla hänen vastustajansa loitsulla maahan.
Remus huomaa minut kun olen viiden metrin päässä hänestä. Hänen kasvoillaan loistaa hetken jälleennäkemisen riemu mutta se pyyhkiytyy hetkessä pois ja tilalle vaihtuu järkytys.
”Dora!” hän vain huutaa. Syöksyn häntä vasten, hänen syliinsä. En ole nähnyt häntä päiviin. En ole koskettanut häntä päiviin. En ole suudellut –
”Varo!” Remus heittäytyy maahan vetäen minut mukaansa. Tunnen kuinka ranteeni nyrjähtää ottaessani kädelläni vastaan. Remus ampuu kirouksen meitä tähdänneeseen kuolonsyöjään ja osuu. Kuolonsyöjä lentää päin hänen takanaan taistelevia ihmisiä ja kaataa heidät maahan. En tiedä ovatko he ystäviä vai vihollisia...
”Remus, en voinut jäädä – ” Yritän selittää hänelle, mutta hän keskeyttää suutelemalla minua. Suudelma on nopea ja siinä on katkera maku. Sitten hän ottaa minua kädestä ja lähtee juosten raahaamaan minua mukanaan kohti linnaa, ja me molemmat heittelemme kirouksia minkä ehdimme.
Tunnen taas olevani ehjä, sillä Remus on vieressäni. Sillä voin taistella hänen kanssaan ja tehdä oman osani. Ted... Hän on turvassa äidin luona.
Remus kiskoo minua vasemmasta – nyrjähtäneestä – kädestäni eteenpäin, ja se tekee kipeää, mutten välitä. Huomaan naamiopäisen kuolonsyöjän tähtäävän kahteen loukkaantunutta toveriaan kantavaan oppilaaseen, ja läjäytän hänet kirouksella maahan. Remus vetää minua edelleen rivakasti eteenpäin.
Päästyämme suurten kivisten ulkoportaiden luo, Remus päästää irti kädestäni ja kaataa samalla edestään juoksevan kuolonsyöjän loitsulla nurin. Kiviaskelmat ovat täynnä kivenmurusia ja tomua, ja eteishallista sinkoilee kirouksia ulos avoimista tammiovista. Remus kääntyy katsomaan minua ja sanoo kiivaasti:
”Et olisi saanut tulla, minähän kielsin.”
”En voinut vain istua odottamassa kun täällä tarvitaan apua!” vastaan yhtä kiivaasti.
”Ei tarvita, palaa nyt heti takaisin Tedin ja äitisi luo, minä tulen perässä”, Remus katsoo minua anovasti.
”En palaa, tajuatko? Minä taistelen, teen osuuteni – ”
Kuuluu taas valtava paukahdus ja kivensirpaleita lentelee päällemme. Remus vetää minut perässään sisälle eteishalliin.
Lattia on verestä punainen ja täynnä kivimurskaa, tomua ja kristalleja, jotka valuvat rikkoontuneesta tiimalasista seinän viereltä. Monta elottoman näköistä ruumista makaa pitkin poikin hallia, mutten ehdi tunnistaa niistä yhtäkään. Remus hyökkää kahden oppilaan kanssa taistelevan kuolonsyöjän kimppuun ja kun tämä kääntyy meihin päin huomattuaan kirouksen melkein hipaisevan itseään, minäkin tunnistan, kuka mustan hupun alla on piilossa.
Fenrir Harmaaselkä. Niskavillani nousevat pystyyn ja raivo ottaa minussa taas vallan. Kohotan sauvani ja se sinkauttaa vihreän suihkun kohti Harmaaselän häijysti virnuilevaa naamaa. Muttei osu. Harmaaselkä väistää vasemmalle ja tähtää Remukseen kirouksen. Sekään ei osu mihin sen oli tarkoitus, vaan lentää suoraan porraskaiteeseen Remuksen takana ja pamauttaa sen rikki.
Tällä kertaa minä kaappaan Remuksesta kiinni ja kiskaisen hänet porraskaiteen taakse suojaan. Tähtäilemme molemmat taikoja Harmaaselkään, ja yksi niistä osuu saaden hänet lyyhistymään mytyksi maahan.
Juuri silloin eteisaulaan ryntää viisi uutta kuolonsyöjää pihamaalta. Bellatrix Lestrange ja Antonin Dolohov juoksevat suoraan meitä kohti ja molempien sauvat ampuvat vihreitä valosuihkuja. Syöksyn matalaksi kaiteen taakse. Tähtään Dolohoviin kirouksen, joka raapaisee hänen kylkeään. Dolohov karjahtaa mutta vastaa samalla mitalla.
Silloin Remus nousee kaiteen takaa ja juoksee suoraan rappusia alas Lestrangen ja Dolohovin luokse. Molemmat lähettävät vihreät valosuihkut häntä kohti. Remus heittäytyy maassa lojuvan kivimurskakasan taakse ja kiroukset lentävät muualle. Käytän hyväkseni heidän huomionsa herpaantumista minusta ja läjäytän Dolohovin lattiaan. Lestrange kääntyy oitis minuun päin sauva koholla, mutta saa Remuksen kirouksen selkäänsä ja kaatuu naamalleen kivimurskan ja tomun sekaan. Loikin rappuset alas ja olen puolimatkassa Remuksen luo –
Vihreä valo välähtää, ja Remus kääntyy juuri parahiksi nähdäkseen, mistä kirous tuli. Mutta hän ei ehdi väistää. Remuksen kasvoilla on yllättynyt ilme hänen alkaessaan kaatua maahan kuin hidastetussa filmissä. Hän tuntuu kaatuvan ikuisuuden, ja juuri ennen kuin hän tömähtää lattiaan, hänen silmänsä katsovat säikähtäneinä minuun.
”EI! REMUS!”
Maailma tuntuu pysähtyvän. Jämähdän paikoilleni enkä pysty käsittämään, mitä juuri tapahtui. Tuijotan Remuksen liikkumatonta, tomuista ruumista...
Mielessäni syttyy jokin. Minun pitää kostaa! Kuka uskalsi? Kuka uskalsi tehdä sen? Minun Remukseni! Käännähdän nopeasti kohti kuolonsyöjää, jonka sauvasta Remukseen osunut kirous on lähtöisin, ja alan mäiskiä kirouksia minkä pystyn. Kuolonsyöjä kääntyy yllättyneenä minun puoleeni, mutta ei ehdi vastata kun jo yksi kiroukseni lennättää hänet voimalla päin Puuskupuhin tiimalasia niin että kristallit helisevät pitkin hallin lattiaa.
Käännyn raivoissani seuraavan vihollisen puoleen. Kohotan sauvani, mutta en ehdi lausua sanoja kun tunnen selkääni osuvan kirouksen vavisuttavan voimakkaasti kehoani kauttaaltaan. Taikasauvani kalahtaa lattialle samalla kun tunnen ruumiini valahtavan... Silmissäni sumenee. Kuulen enää epämääräisiä ääniä, kunnes lopulta en enää mitään. Viimeisenä näen silmissäni Tedin ja Remuksen kasvot, hymyilemässä minulle. Lopussa kaikki on mustaa.
A/N: Kommentit piristävät aina päivää
