Luku 1
Askeleet halkoivat hyhmäistä, kuuran peittämää nurmikkoa. Usvainen aamu selkeni auringon halkoessa säteillään sumun harsoa. Aamun kaunis, levollinen tunnelma ei yltänyt Tylypahkan tiluksia pitkin kulkevan pojan kasvoille. Suorat, tumman kahvin väriset hiukset laskeutuivat hänen poskilleen kehystämään hymyttömiä piirteitä. Poika vilkuili ympärilleen kuin olisi tekemässä jotakin kiellettyä. Varmistettuaan, että todella oli yksin, hän jatkoi matkaansa riistanvartijan mökin ohi Kielletyn Metsän laitaan.
Hänestä tällaiset aamut olivat rauhallisia, kun koulun tavallinen hälinä ei tunkenut korvista pääkoppaan ja jäänyt sinne kaikumaan. Hän sai olla rauhassa muiden katseilta. Kävellä ja olla vain. Pojan aamuinen kierros jatkui hiukan metsän laitaa pidemmälle. Mustikanvarvut, puut ja pensaatkin olivat hopeisen, nousevan auringon valossa kimmeltävän huurteen peitossa. Pakkasaamu nipisteli pojan sirohkoja, paljaita käsiä. Hän nyki kaapuaan hiukan enemmän kiinni ja puhalsi uloshengityksensä höyrynä ulos, kuin leikkien.
Poika saapui muutaman puun kehystämän aukean katveeseen, ja näki vihdoin syyn, miksi oli jälleen lähtenyt näin aikaisin.
Mustat, kolkon näköiset, siivekkäät olennot. Ne ojentelivat raajojaan yllättävän keveän näköisesti, venytellen samalla kaulaansa. Ilmeisesti tuo viiden thestralin joukkokin vasta heräili uniltaan. Ne katselivat ympärilleen rauhallisina, ja sitten yksi käveli hitaasti pojan luo ja kosketti tätä kevyesti otsallaan ojennettua kämmentä vasten, kuin tervehtien.
”Huomenta”, poika kuiskasi vastaukseksi.
Hiljaisuus levittäytyi metsäaukealle jälleen. Muutkin thestralit kävivät osoittamassa pojalle huomanneensa hänet ja aloittivat sitten aamiaisen etsiskelyn.
”Huomenta, Theodore Nott”, kuului hento, uneksuva ääni.
Theodoreksi kutsuttu poika kääntyi äänen suuntaan. Aavistuksen verran hänen taakseen oli pysähtynyt pienikokoinen, siro tyttö. Vaaleat, ohuet hiukset tulvivat ison, pörröisen, vaaleanvioletin tupsupipon alta. Tytön kaulassa oli paksu, lähes polvien kohdalle asti roikkuva kaulaliina ja suuret lapaset sävy sävyyn pipon kanssa. Hänen silmiensä katse kohdistui johonkin Theodoren taakse. Tyttö kaivoi kaapunsa alta sanomalehtipaperiin kääräistyn lihanpalan, poisti siitä kääreet ja heitti varovaisesti thestraljoukon keskelle.
”Minäkin näen ne”, Luna Lovekiva sanoi.
Theodore katsoi mustia otuksia kohti tuijottelevaa tyttöä tietämättä, mitä ajatella. Aamuaurinko valaisi aukeaa yhä lisää. Kuuran harsokerros alkoi vähitellen sulaa aamuauringon ollessa vahvempi. Tyttö käveli hitaasti thestralien luokse ja taputti yhden päätä hellästi. Taikaolennot ottivat Lovekivan tytön vastaan yhtä ystävällisesti kuin Theodorenkin. Poika katsoi tyttöä tutkiskelevasti, yhä hämmentyneenä. Vaaleat hiukset hapsottivat hieman. Silmät olivat liian suuret, aavistuksen ulkonevat. Kasvoilla kareili koko ajan sama hymy, joka piirsi poskiin kevyehköt kuopat. Hän näytti keskittävän huomionsa täysin otukseen, jota silitteli, mutta silti Theodorella oli hassu tunne, että tyttö oli täysin tietoinen siitä, että häntä katseltiin muutamien metrien päästä.
”Sinä käyt täällä usein.”
Poika hätkähti. Hän oli luullut, ettei kukaan tiennyt hänen jokaviikkoisesta lauantaiaamun rutiinistaan.
”Niin”, hän sai lopulta vastatuksi.
Luna ei katsonut häneen vieläkään. Theodore kääntyi ja lähti tarpomaan linnaa kohti.
”Hei hei”, hento ääni sanoi hänen jälkeensä.
Kun Theodore saapui linnaan, luihuisten oleskeluhuone oli yhtä autio kuin hänen lähtiessään. Uninen hiljaisuus tuntui tihkuvan makuusaleista koko tupatilaan. Poika laskeutui istumaan tummalle, smaragdinvihreälle, upottavalle sohvalle. Hän pyyhkäisi hiukan turhan pitkiä etuhiuksiaan kasvoiltaan ja jäi vain tuijottamaan eteensä kasvoilla lukematon ilme, ajatellen jotakin. Tätäkin hän teki usein. Hakeutui yksinäisyyteen ja vain oli. Tai sitten luki jotakin koulukirjaa paremman pohtimisen puutteessa, tällä kertaa muodonmuutoksia. Sanat ja lauseet kuitenkin olivat nyt tyhjiä, hänen ajatuksensa karkailivat tällä hetkellä Luna Lovekivan suuntaan katoutustaikojen luota. Miksi tyttö oli siellä? Miten hän tiesi, että Theodorella oli tapana käydä thestralien luona? Sitä paitsi, pojasta tuntui, että Luna oli keskeyttänyt jotakin. Hän oli aina jostain sanomattomasta, edes ajattelemattomasta syystä tahtonut käydä tuolla ilman seuraa, kenenkään näkemättä, ja nyt hänellä oli tunne, että ihan kuin tyttö oli tullut keskelle jotakin yksityistä. Mutta silti hän ei jaksanut välittää. Häntä vain häiritsi jokin tuossa kohtaamisessa. Jokin sai aikaan levottoman olon, kuin pienen ärtyneen pistoksen päässä asiaa ajatellessa, ja samankaltaisen piston jos oli ajattelematta asiaa. Eli vaikka hän yritti työntää tytön kuvan mielestään, se tuli aina väkisin takaisin.
Kuten joka lauantai, muut luihuiset heräilivät tunnin sisällä Theodoren yhä istuskellessa oleskeluhuoneen sohvalla ajatuksissaan. Kun huone alkoi täyttyä yhä hivenen tokkuraisista oppilaista, jotka lepuuttivat jäseniään tummasävyisessä oleskelutilassa vielä hetken ennen aamiaiselle lähtöä, Theodore suuntasi kuudesluokkalaisten poikien makuusaliin. Kaikki sängyt olivat jo tyhjiä lukuun ottamatta Draco Malfoyn paikkaa.
”Menivätkö ne jo?” poika kysyi venytellen.
”Joo”, Theodore hymähti, ”mutta heille tyypillisesti sen verran hitaasti, että saat heidät varmasti kiinni.”
Platinanvaalea poika kiskoi unenpöpperöisenä pyjaman päältään ja vaihtoi ylleen päivävaatteet. Sitten hän sipaisi hiuksiaan hieman siistimmän näköiseksi peilin (kyllä, poikien makuusalin seinällä roikkui peili) edessä ja säntäsi Crabben ja Goylen perään. Theodore jäi yksin makuusaliin. Hän söisi tapansa mukaan ehkä vasta puolen tunnin päästä, kunhan häntä huvittaisi mennä sinne.
Theodore istui omalle sängylleen ja heittäytyi siihen selälleen. Hiljaisuus ympäröi häntä taas. Ei häntä haitannut se, että hän oli yksin. Niinhän se oli aina ollut, ei hän ollut yksinäinen, tai ainakaan surullinen sen vuoksi vaikka olisikin. Kaikki oli ihan hyvin juuri näin.
Lopulta poika nousi sängyltään ja lähti kävelemään tyrmistä kohti Suurta Salia.
Sali oli lähes tyhjillään, kun Theodore saapui aamiaiselle. Muutaman puuskupuhin ryhmä istui keltaiseen puetussa pöydässä iloisesti rupatellen ja pari korpinkynttä oli myös vielä syömässä. Rohkelikkojen ja luihuisten pöydät olivat autiot. Theodore istuutui smaragdinvihreällä koristellun pöydän ääreen. Hän otti lautaselleen paahtoleipää ja pekonia sekä kaatoi lasinsa täyteen kurpitsamehua. Sitten poika aloitti aamupalansa katsoen ilmeettömästi eteensä kuten yleensä. Hänen katseensa kohdalle osuivat kuitenkin vaaleat, loivasti lainehtivat hiukset. Luna Lovekivan kasvoilla oli seesteinen hymy ja hän katsoi Theodorea suoraan silmiin. Poika naulitsi katseensa lautaseensa ja alkoi lappaa pekonia suuhunsa ripeällä vauhdilla. Miksi hän tunsi kiusaantuvansa? Ja miksi Lovekiva tuijotti häntä? Oliko tyttö loukkaantunut jostakin aamulla? Se ei olisi mikään ihme, oli sentään kyse Lööperi Lovekivasta... Olisi vain pitänyt tulla syömään aikaisemmin, Theodore kivahti mielessään. Hän ei pitänyt siitä, että joku sai hänessä aikaan tällaisen reaktion. Että joku oli hänen laskelmiensa ulottumattomissa. Että hän ei pystynyt kontrolloimaan ajatuksiaan ja käytöstään. Häntä inhotti niin nolostumisen tunne, miten se levisi kuumottavana, mahdottomana pysäyttää. Theodoren hotkittua aamiaisensa ennätysvauhtia ja lähti pöydästä itselleen epätavanomaisella ryminällä.
Luna Lovekiva, tai oikeastaan ajatus Luna Lovekivasta häiritsi poikaa koko päivän. Hän ei pystynyt keskittymään mihinkään ja häntä ärsytti, kun hän antoi jonkun huitukan häiritä mielenrauhaansa. Theodore päätti, että jos Lovekiva olisi siellä vielä uudestaan, hänen täytyisi tehdä jotain. Hän voisi käskeä tytön jättää hänet rauhaan, sanoa että tulisi joskus myöhemmin, eri aikaan. Lauantaiaamun hämärä oli hänen hetkensä, hänen oma aikansa. Kaikki oli ihan hyvin, mikään ei ollut vialla.
Miksi sitten lukkiudut makuusaliin koko illaksi?
Hän halusi vain olla rauhassa. Levätä raskaan kouluviikon jälkeen.
Käperryt omiin oloihisi, kas kun et pillitä. Säälittävää.
Kyllä hän saisi olla joskus omassa maailmassaan. Ajatella asioita, tämä oli ihan tavallista.
Tavallista? Todellakin, tällainenhan sinä aina olet. Säälittävä pikku itkupilli. Aivan liian herkkä.
Kyynel. Theodore pyyhkäisi sen nopeasti pois, kuin peläten että joku näkisi. Se huoli tosin oli aivan turha: poikien makuusali oli tyhjillään ja oli jo niin pimeää ettei nähnyt juuri muuta kuin oven ali kurkistavan pienen, hämyisen valokaistaleen. Äh, hän kävisi nukkumaan. Ehkä se vaientaisi äänet.
Sunnuntai meni jo huomattavasti paremmin. Hän ei nähnyt Luna Lovekivaa ollenkaan, ja hänen mielensä pysyi täysin tyynenä. Ehkä kyse oli ollut vain siitä, että Theodore oli hieman häkeltynyt siitä, että joku sai tietää hänen lauantai-aamuisista kävelyretkistään thestralien luo. Ehkä hän oli ollut tytölle liian tyly. Eihän Luna Lovekiva ollut sanonut mitään pahaa. Entä jos hän olisi tytölle ystävällinen? Tai vain vähemmän tökerö, sekin riittäisi.
”Theo?” kuului kolea ääni.
”No?”
Theodore taivutti niskaansa nähdäkseen Draco Malfoyn seisovan edessään. Oleskeluhuone oli lähes tyhjä, kello oli jo paljon. Jopa seitsemäsluokkalaiset, jotka yleensä valvoivat pisimpään, olivat jo nukkumassa.
”Olet ollut aika oudolla tuulella koko viikonlopun.”
”Oudolla? Kuinka niin?”
Draco pälyili ympärilleen epävarmana, jäljellä ei ollut rahtustakaan siitä itsevarmuudesta kuin päivisin muiden luihuisten läsnä ollessa.
”No kun… olet aina vain enemmän yksin. En eilenkään nähnyt sinua ollenkaan sen aamuisen jälkeen.”
Theodore tunsi kasvonpiirteissään jonkin kiristyvän.
”En tietääkseni ole velvollinen informoimaan sinua menemisistäni.”
”Mistä menemisistä? Sinähän vain nökötät itseksesi jossain nurkassa.”
Tumma poika vaikeni. Hänen silmänsä tuijottelivat Dracon kenkiä tämän toivoessa, että hiukset peittäisivät kasvoja edes sen verran, ettei toinen olisi nähnyt jonkin osuneen.
”Ja kenenköhän syytä se on?” Theodore kysyi lähes olemattoman vaimeasti.
Hän oli kuulevinaan naurahduksen, mutta kun hän katsoi taas poikaa edessään, tämän kasvot olivat kylmän tunteettomat lukuun ottamatta aavistuksen kohonnutta, ivallista suunpieltä.
”Turha sinun minua on syyttää. Itsehän sinä sen kaiken teit.”
Nyt Theodore oli ponnahtanut seisaalleen. Hän yritti tasoittaa hengitystään, jota raivo kuitenkin nopeutti hetki hetkeltä.
”Jätä minut jo rauhaan!” hän kirahti ja käänsi selkänsä Dracolle kävellessään kohti makuusaleja oleskeluhuoneen halki.
”Säälittävää”, kuului kuiskaus hänen jälkeensä.
Hän makasi sängyssään yrittäen vaientaa mielensä huudot. Ivalliset sanat eivät jättäneet rauhaan, aina kun hän yritti nukahtaa, hän oli kuulevinaan vihlaisevan kuiskauksen joka veti hänet takaisin tähän maailmaan, pois unista.
Makuusalin ovi kävi.
Theodore kuuli tutut askeleet. Pimeässä ne vain tassuttelivat varovaisesti riisuttuaan päivän näyttävät saappaat. Theo rutisti silmänsä kiinni. Hän nukkui, ei hän enää olisi hereillä. Pian kuului hienoinen natina, joka paljasti, että myös Draco oli käynyt nukkumaan. Poika odotti vielä jonkin aikaa, kunnes oli varma, että kaikki olivat nukahtaneet. Sitten hän nousi ja nappasi yöpöytänsä vierestä viitan ja heitti sen niskaansa. Theodore tiesi, että hänen täytyi mennä nyt.
Yö oli epätavallisen hiljainen. Taivas oli tyyni ja sinisenmusta, pakkanen kuljeksi ympäri tiluksia jättäen jälkeensä kuuramaton nurmen peitoksi. Theodore harppoi ripeästi, tällä kertaa taakseen katselematta metsän laitaan ja hieman pidemmälle. Hänen askelensa nopeutuivat sen paikan lähestyessä. Kun hän oli perillä, jalat pysähtyivät yllättäen, aivan odottamatta. Hän tuijotti eteensä.
Aukio oli tyhjä. Thestraleja ei näkynyt missään.
Luulitko, että voisit lopettaa sen?
Ei tämä ole mitään vakavaa, hän hoki itselleen. Kaikki oli hyvin, hän kääntyisi takaisin ja palaisi nukkumaan. Jalat eivät kuitenkaan totelleet. Polvet pudottautuivat maahan, kuin jotain olisi särkynyt.
Sinä et sitten tajua mistään mitään. Luulitko, että olisi mitään toivoa?
Tuntui, kuin jokin säröilisi. Hän yritti sulkea kannen, mutta ajatukset eivät totelleet. Ääniä oli liikaa, jokin pyrki esiin, pois ahtaasta piilostaan. Hän koetti kohdistaa huomionsa toiseen suuntaan, johonkin mikä puuttui.
Missä ne olivat? Hän oli tottunut siihen, että täällä joku odotti häntä, oli aina ottamassa vastaan.
Ne olivat poissa.
”Hei, Theodore Nott.”
Keveä ääni. Sama kuin eilisaamuna.
”Ne eivät tule nyt.”
Mistä tuo tyttö muka tiesi, mitä tapahtui? Eihän hän tiennyt mistään mitään.
”Täytyyhän thestralienkin nukkua, että ne jaksavat taas tulla luoksesi”, Lunan ääni sanoi aivan läheltä.
Theodore tunsi vapisevansa. Tytön ääni oli lempeä. Kansi yritti taas aueta.
”Ne tulevat takaisin. Kyllä joku jossakin odottaa. Kauniit tunteet löytävät vielä toiset samanlaiset.”
Hän vapisi vielä enemmän. Poika nosti päätään ja näki tytön hymyilevän, aivan kuin hän olisi muka tehnyt jotain hyvää.
”Sinä löydät vielä jonkun, joka ei satuta sinua”, Luna hymyili.
”Lopeta!” Theodore huusi. Hän rutisti silmänsä kiinni, painoi kädet korvilleen. Hän ei halunnut kuulla enempää.
”Minä tiedän, että sinuun sattuu. Sinä et vain tahdo, että joku tietää.”
Kauanko meinaat vielä leikkiä? Kyllä minä tiedän, ettet ole vahva.
”Jätä minut rauhaan.”
Vastausta ei kuulunut heti. Kun poika avasi silmänsä, hän näki että tyttö oli kyykistynyt hänen eteensä. Luna ojensi violetteja pörrölapasiaan häntä kohti.
”Tässä. Älä palellu.”
Vaalea tyttönen lähti hypähtelevin, kevein askelin pois.
Theodore jäi kohmeiselle metsäaukealle polvilleen, kädessään lapaset. Hän tärisi yhä, kyyneleet yrittivät tulla. Hän tiesi, että oli turha yrittää pitää kantta kiinni. Hän ei voinut pakoilla ikuisesti.