Ficin nimi: Forever isn't long enough
Kirjoittaja: Kutsis
Beta: nein, eli en omista
Genre: Deathfic, (angst,) fluff!, het, hurt/Comfort, romance
Ikäraja: K-11
Paritus: Remus/Tonks, Remus/OC
Summary: Hän ei sen jälkeen enää tiennyt mitä tehdä, minne mennä. Ainut asia, joka vei häntä eteenpäin oli ystävät. Sirius, joka jaksoi aina hymyillä. James, joka osasi aina rohkaista. Peter, joka aina oli tukena. Se kaikki oli tietysti nopeasti mennyttä.
Disclamer: Omistan ainoastaan Veronican, muut kuuluu jollekulle muulle
Varoitukset: Omasta mielestä aika fluffynen, mutta sisältää henkilön kuoleman. Muuten aika romanttista soopaa Remuksen ajatuksista. Ainiin ja tämä on lyhyt!
A/N: iik, fluffya. Joo siis en tosiaan tiedä mistä kätköistä tämä ilmesty. Olin aloittanut tämän joskus aikaisemmin taisi olla joku muutama viikko väliä, että sain kirjoitettua loppuun. Ja heh pidän vain Remuksesta. Se on vaa jotenkin nii sulonen ku miettii mitä kaikkee kurjuuksia hän on elämässää kokenu. (:
Kommentteja?
(uuh ja olen ihan varma että unohdin jotakin...)
So I'm trying to teach you something
But you turn away
So I'm trying to show you the path
But you'll walk astray
I would cross the seven seas
Just to get to you
I wouldn't sleep a thousand nights
To give what belongs to you
(Sonic Syndicate - Enclave)
Kaikki ne vanhat muistot palasivat mieleen kuin tyhjästä. Katsoessaan liekkejä hän muisti ne lukuisat hetket, jotka oli saanut istua hänen kanssaan. Remus kohensi asentoaan sohvalla ja kietoi kätensä tiukemmin Tonksin ympärille ja hymyili tälle. Hän oli onnellinen Tonksin kanssa, hän rakasti naista koko sydämestään. Mutta välillä hänen oli pakko palauttaa mieleensä nuoruutensa rakkaus, Veronica. Tonks oli kyllä kuullut hänestä, mutta Remus ei nähnyt tarpeelliseksi saattaa hänen tietoonsa sitä, miten tärkeä Veronica oli joskus hänelle ollut. Oli vieläkin. Remus ei osannut kuvitella mitä tulevaisuus olisi tuonut tullessaan jos Veronica olisi vielä elossa ja hän olisi törmännyt Tonksiin. Olisiko hän päätynyt tähän, jos Veronica olisi vielä elossa? Olisiko hän valinnut kumman? Sillä hän tiesi, että hän olisi kyllä huomannut sen miten ainutlaatuinen Tonks oli. Olisiko hän jatkanut Veronican kanssa? Vai olisiko aika jo heidät erottanut? Olisiko hän valinnut Tonksin? Hän ei osannut sanoa kumpaa rakasti enemmän. Toisaalta hän rakasti heitä niin eritavoin ja silti niin samalla tavalla.
Veronica oli se, joka sai hänet nousemaan ylös kaikesta kurjuudesta. Veronica oli se joka sai hänet elämään silloin. Kun Veronica kuoli, oli Remuksen elämä menossa hunningolle. Hän ei sen jälkeen enää tiennyt mitä tehdä, minne mennä. Ainut asia, joka vei häntä eteenpäin oli ystävät. Sirius, joka jaksoi aina hymyillä. James, joka osasi aina rohkaista. Peter, joka aina oli tukena. Se kaikki oli tietysti nopeasti mennyttä. Peter petti heidät tavalla, jolla kaikki luulivat Siriuksen olevan syypää. James ja Lily kuolivat. Remus ei tiennyt mikä piti hänet järjissään siihen päivään saakka milloin Tonks ilmestyi. Ehkä se oli kosto, kosto Voldemortia kohtaan, kosto Siriusta kohtaan. Ehkä se oli velvollisuus muita kohtaan. Ehkä se oli pelko elämän päättymiseen. Ehkä se oli toivo. Kaiken sen ajan, jolloin hän syytti Siriusta, hän oli tiennyt että jotain oli vinossa. Kaikki ei täsmännyt, mutta eihän hän voinut tietää. Ei hänelle kerrottu. Hänet syrjäytettiin, häntä epäiltiin. Kenenkään mieleen silloin ei juolahtanut, että syy, miksi Remus käyttäytyi sillä tavalla, oli ainoastaan Veronica. Veronica, joka oli kuollut. Kuollut kuolonsyöjien toimesta. Kuollut niin hirvittävällä tavalla.
Remus muisti kuinka kirous oli iskenyt häneen, sen, että hän ei ollut kyennyt tekemään mitään. Hän muisti Veronican katseen, sen järkyttyneen, surullisen ja samalla niin välittävän. Kuolonsyöjä oli hävinnyt paikalta nopeammin kuin Remus olisi uskonut. Kai sillä oli jotain tekemistä apujoukkojen kanssa. Remus ei ollut tajunnut sen jälkeisiä tapahtumia kunnolla. Hän oli tiputtanut taikasauvansa ja kävellyt raskain askelin Veronican ruumiin luokse. Hän oli valahtanut polvilleen ja kyyneleet olivat siinä vaiheessa jo vallanneet hänen silmänsä. Hän muisti vieläkin, miten elottomalta Veronica oli näyttänyt ja silti niin kauniilta. Hänen Veronicaltaan. Remus oli ottanut hänet varovasti syliinsä ja haudannut kasvonsa tämän hiuksiin. Ne olivat tuoksuneet vieläkin Veronicalta kaiken tomun, pölyn ja kuivuneen veren seasta. Remus ei ollut muistanut kuinka kauan oli pidellyt rakastaan sylissään, ennen kuin James oli tullut hakemaan hänet pois. James oli kyykistynyt hänen eteensä ja sanonut: ”Remus, anna heidän viedä hänet. Seurataan perässä. Sinä et voi tehdä enää mitään.”
Hän muisti että James oli laskenut kätensä Remuksen olkapäälle ja katsonut hänen silmiinsä vakaasti. Remus oli vain nyökännyt ja luonut katseensa takaisin Veronicaan ennen kuin oli antanut luvan muiden koskeakaan häneen. Kun Veronica oli viety pois James oli ollut se joka oli auttanut hänet ylös maasta, halannut häntä lujaa sanomatta sanaakaan, jotka olisivat tehneet Remuksen vain huonommaksi. Remuksen silmät itkivät edelleen. Hän muisti kuinka Sirius oli rynnännyt sen jälkeen paikalle, Siriuksen ilmeestä saattoi lukea kaiken sen pahan olon mitä hän Remuksen puolesta tunsi. Siriuskin oli ottanut Remuksen suureen halaukseen ja sanonut: ”Minä sain sen kuolonsyöjän, hän joutuu Azkabaniin.” Se että Remus ei tuolla hetkellä tuntenut mitään muuta kuin pientä helpotusta siitä asiasta, ei parantanut hänen oloaan yhtään. Enemmän hänelle merkitsi Sirius, joka oli saanut sen aikaan.
Se mitä Veronica oli tehnyt Remukselle kouluaikoina, oli saanut Remuksen uskomaan itseensä, saamaan töitä ja taistelemaan. Veronica oli saanut Remuksen uskomaan johonkin suurempaan, johonkin joka ei olisi tuhoutunut noin helposti tämän myötä. Ei se ehkä koskaan ollut täysin tuhoutunutkaan, Remus ei vain ollut tajunnut sitä. Hän ei ollut löytänyt sitä sisältään ennen kuin nyt. Ja sen oli saanut aikaan Tonks.
Kouluaikoina Veronica oli opettanut Remusta monin eritavoin ja saanut Remuksen rakastumaan niin peruttamattomasti, että Remus ei ollut meinannut uskoa sitä. Hän oli kuvitellut, ettei yksikään tyttö voisi nousta niin tärkeäksi kuin Kelmit. Se oli vain tapahtunut, kuin varkain Remus oli huomannut ettei valehtelu tuntunut enää kivalta. Huomannut että ero tuntui liian tuskalliselta ajatukselta. Mutta miten oli käynytkään, Veronica pelästyi kuullessaan mikä hän oli. Seuraava kuukausi oli ollut kaikista hirvein niin hänelle kuin Veronicallekin, jonka hän oli myöhemmin saanut kuulla. Se hetki, jolloin Veronica oli palannut hänen luokseen oli Remuksen elämän parhaimpia. Se että Veronica sanoi hänelle rakastavansa häntä aivan liikaa välittääkseen hänen ihmissuteudestaan. Ne sanat Remus muisti ikuisesti. ”Remus, minä en vain kestä olla ilman sinua. En minä välitä, se on ihan sama mikä sinä olet minä vain rakastan sinua, eikä se katoa minnekään. Ei vaikka kuinka yritin. Järki sanoo vastaan niin monella eritavalla, mutta en minä pysty elämään ilman sinua. En minä vain osaa, enkä halua opetella. Remus, minä taisin rakastua sinuun liikaa.” Koulun jälkeen he muuttivat yhteen, menivät naimisiin. Kaikki vain loppui liian nopeasti. Remus katui hiukan sitä, ettei koskaan kunnolla kertonut Veronicalle miten paljon hän tätä rakasti. Miten paljon hän tulisi tätä kaipaamaan. Mutta sydämessään Remus tunsi, että Veronica taisi tietää sen jo.
Mitä taas hänen Doraansa tuli. Tonks oli herättänyt hänen sisällään piilottelevan elämänhalun. Tonks oli tullut hänen tuekseen. Tonks oli auttanyt hänet yli Siriuksen kuolemasta, saanut hänet taas uskomaan johonkin. Siriuksen myötä oli kuollut kaikki se mitä hänen entisestä elämästään oli ollut jäljellä. Tonks oli saanut hänet taas uskomaan elämään. Katsoessaan vieressään nukahtanutta Tonksia Remus tunsi itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan. Kaikki oli hänen osaltaan hyvin, vaikka ulkopuolella sota edelleen vainosi. Heidän lapsensa nukkui rauhallisesti huoneen toisella puolella olevassa sängyssä. Kaikki oli hyvin. Remus ei olisi koskaan osannut kuvitella että hän joskus olisi isä. Ihmissusi isänä, ajatus oli silloin jo tuntunut hyvin kaukaiselta ja ei mahdolliselta. Mutta nyt kaikki oli toisin ja hänellä oli tuo pieni poika. Hänen ja Tonksin lapsi. Ted. Mutta nyt hän todella oli onnellinen. Hän rakasti Tonksia, hän rakasti lastaan. Kaikki olivat hyvin pitkästä aikaa. Hänen elämänsä oli ollut yhtä sekamelskaa koko ajan, nyt hän tunsi, että hän saisi vihdoin olla hetken rauhassa rakastamansa naisen kanssa. Remus kyllä tiesi, ettei se kauan kestäisi. Huomenna sota taas jatkuisi ja hän pysyi vain arvailemaan sitä, mitä Voldemort oli keksinyt heidän päänmenokseen.
Remus käänsi päätään ja painoi päänsä Tonksin pinkkeihin hiuksiin ja vetäisi syvään henkeä haluten Tonksin tuoksun täyttävän itsensä. Hän antoi pienen suudelman hänen hiuksiinsa. Hän oli onnellinen siitä, että hänellä oli Dora.
