Kirjoittaja: Annabelle
Ikäraja: S
Fandom: Twilight
Paritus: Vapaa
Tyylilaji: Angst
Vastuuvapautus: En omista hahmoja, vain teksti on omani.
Yhteenveto:
Nyt en tunne sinua ollenkaan. En tiedä tunnetko edes itsekään.K/H: En ole ihan hävettävän pitkään aikaan julkaissut mitään omaa, ja tämäkin on pyörinyt tuolla keskeneräisenä miljoonien muiden kanssa, mutta päätin saada vähän tekstejä valmiiksi siivotessani tiedostoja. Ajattelin tätä alunperin vähän niin kuin Sairaushaasteeseen, mutta muistinkin fandomin olevan vain Potter, joten se juttu sitten jäi. Slisihan tästä tietenkin saanut helposti väännettyä Potterinkin, kerran kun ei mitään nimiä kerrota tai muuta sellaista.
Alun perin ideani oli tehdä tästä iloinen ja aurinkoinen, mutta säästin aiheen toiseen raapaleeseen (joka varmasti tulee julki jonain rumana päivänä) ja tein tästä tällaisen niin sanotusti sairaudesta kertovan. Ajattelin loppuun hahmon kuolemaa, mutta halusin tehdä tästä kuitenkin alhaisen ikärajan, joten jätin sen sitten. Ehkä jonain päivänä teenkin jonkun deathficin, katsotaan sitten.
Hahmot ja paritus ovat tosiaan itse päätettävissäsi, kuten mainitsinkin. Ajattelin kuitenkin Bellaa/jotakuta, sillä en tiedä pystyvätkö vampyyrit sairastamaan skitsofreniaa tai muita sellaisia psyykkisiä sairauksia. No jaa, onko sillä väliä
Kommentti olisi hauska, jos kerran vaivaudut lukemaan.
En tunne sinua enääKaikki tämä on niin haavoittuvaista, niin särkyvää. Kaikki tämä katoaisi hetkessä, ja olisin yksin. Jälleen.
Painan otsani jäiseen ikkunalasiin ja kuuntelen sateen rapinaa kattoa vasten. Tip, tip, tip, se ropisee tasaisella rytmillä uudestaan ja uudestaan kattotiiliä vasten. Tuuli ulvoo nurkissa, ulkona mahtaa olla kylmä.
Alan rummuttaa puisen pöydän kantta hiljaisesti kynsilläni.
-
Vaivun täysin omiin maailmoihin, kunnes kuulen hentojen askeleiden kävelevän keittiöön ja ilmestyt ovensuuhun.
Kasvosi ovat luonnottoman valkeat ja väsyneiden silmiesi katse harhailee levottomasti seinillä. Kevyt huokaus pääsee karkuun huuliltani, mutta et reagoi mitenkään. Niin kuin et yleensäkään.
Huterin askelein kävelet pöydän toiseen päähän ja istut edessäni olevaan tuoliin. Vanha puulattia narahtaa hieman vetäessäsi tuolia kauemmas pöydästä. Irvistät äänen voimasta, et ole kuullut noin lujaa ääntä aikoihin. Nojaudut tuolilla mahdollisimman kauas pöydästä.
”Miten voit?”
Hätkähdät ääntäni ja kohtaan pelokkaan katseesi.
”Hyvin.” Valehtelet jo niin sujuvasti, ettei sitä edes huomaa.
Mittailen katseellani sinua. Murtunut, satutettu, haavoittuvainen. Hullunkiilto silmissä. Sellainen sinä olet nykyään. Et ole enää mitään siitä entisestä sinusta, jonka joskus aikoinaan tunsin.
Nyt en tunne sinua ollenkaan. En tiedä tunnetko edes itsekään.
Hiljaisuus laskeutuu huoneeseen ja tuijotat pöydässä olevia naarmuja näkemättä kuitenkaan mitään.
Letkut koristavat käsiäsi ja katselet kattoon lasittunein silmin. En usko, että olet nähnyt pitkään aikaan niillä mitään, mutta se viimeinenkin onnen katse oli kadonnut silmistäsi lopullisesti eilen. Eilen kaikki oli muuttunut.
Aloit voida paljon paremmin viikkoja sitten. Puhuit takeltelematta ja kerran jopa hymyilit. Olin kaivannut hymyäsi paljon. Enkä edes muistanut miltä se näytti. Päästit minut kunnolla lähellesi ja nukahdit rauhallisesti lauluuni.
Sinun oli helpompi hengittää. Minä näin sen. Aistin sen. Olit hetken taas se ihana, valovoimainen itsesi.
Mutta vain hetken. Se kaikki oli vain jotakin hetkellistä unelmaa. Siltä se ainakin vaikutti. Seuraava aamuna olit täysin lähtöpisteessä. Tärisit, etkä antanut minulle mahdollisuutta koskea sinua. Et suostunut sanomaan sanaakaan. Katselit vain minua pelokkaasti ja käperryit huoneen nurkkaan lohduttomasti. Tahdoin auttaa sinua, lohduttaa, sulkea sinut syliini, mutta en tiennyt miten sen olisin tehnyt.
Raahasin sinut hoitoon väkipakolla ja tässä sitä ollaan. Taas. Lähtöpisteessä. Aivan alussa.
-
Hymyilet väkisin ja yrität näyttää reippaalta. Kulta, ei sinun tarvitse esittää minulle vahvaa, minä tiedän.
Minä tiedän.
- Annabelle
