Nimi: Niin kuin oli tarkoitettu
Pairing: Bella/Jacob, Edward...
Genre: romance, angst, tavallaan drama mutta toisaalta ei yhtään
Rating: neh... K11 suurin piirtein, melkeinpä sallittu
One-shot
Fandom: Twilight
Summary: Bella ei hypännyt kalliolta, Edward ei luullut hänen olevan kuollut, Bella parani hiljalleen ja valitsi Jacobin, sen luonnollisemman vaihtoehdon
A/N: En ole ikinä osannut kirjoittaa selkeitä alkutietoja :'D Mutta tykkään näistä Entä jos -ficeistä, siksi tämä. Toivoisin kovasti kommentteja (:
Niin kuin oli tarkoitettu
Taivas alkoi värjäytyä punertavaksi, niin kuin se aina teki tähän vuorokaudenaikaan. Laskeva aurinko heijastui korkeiden puiden latvoista ja häikäisi idyllisen pienen omakotitalon terassilla seisovan naisen, joka nosti kätensä kulmakarvoilleen. Naisen hiukset olivat ruskeat, samaa sävyä kuin hänen tielle ja vastapäisten talojen pihoihin tuijottavat silmänsä: molemmat olivat syvää ruskeutta, sellaista, mitä Forksin lukuisten vanhojen puiden rungot olivat täynnä.
”Vincent!” nainen huhuili. ”Vincent! Sinun olisi parempi tulla kotiin ennen kuin isäsi, tai muuten saat kuulla kunniasi!”
Nainen hiljeni hetkeksi, laski molemmat kätensä terassin valkoiseksi maalatulle kaiteelle ja näytti miettivän sanojaan huvittuneena. Sitten hän käänsi päätään pitkin katua syynäten silmillään vielä jokaisen neliömetrin, kunnes hän pudisti päätään ja meni sisälle taloon.
Talo oli sisustettu kodikkaasti ajattelematta liikaa, mikä sopii yhteen minkäkin kanssa. Olohuoneessa oli vanhahko televisio ja hieman uudempi tietokone, kahdenistuttava sohva ja nojatuoli sekä hieno puinen pöytä. Pöytä oli vankkatekoinen ja selvästi itse tehdyn näköinen samoin kuin ruokapöytäkin. Nainen käveli suoraan viimeksi mainitun luokse ja ojensi kätensä koskettaakseen pöydällä olevan vuoan kylkeä. Hän näytti tyytyväiseltä koetettuaan sitä, ja istui sitten pöydän ääreen. Hänen edessään oli koskematon lautanen, ja toisella puolella pöytää niitä oli vielä kaksi lisää. Nainen näytti odottavan jotakin.
Kului ehkä alle minuutti, kun kuistilta kuului kolinaa. Nainen hypähti seisomaan ja asteli ripeästi ovelle juuri kun se avautui, ja sisään astui isokokoinen mies, jolla oli aivan mustat hieman olkapäiden yli ulottuvat hiukset, sädehtivät silmät ja väsyneenäkin iloisen pirteä hymy.
”Hei, Bella!” mies huudahti innoissaan, astui naisen luo ja veti tämän syleilyynsä. ”Miten päivä meni?”
”Siivotessa”, Bellaksi kutsuttu nainen vastasi nenä miehen rintaa vasten, ”niin että voisit jättää likaiset kenkäsi muualle.”
”Oho, anteeksi”, mies vastasi ja peruutti kiireesti takaisin ulos, mistä hän palasi pian ilman kenkiä. Bella oli huvittunut.
”Voisit kyllä pyyhkiä lattian, kun kerran sotkit sen”, hän sanoi melkein kokeilevasti.
”Äh, se menee kuitenkin taas likaiseksi”, mies sanoi ja huitaisi kädellään. Sitten hän nuuhki ilmaa. ”Tuoksuu herkulliselta, mitä ruokaa?”
”Lasagnea”, Bella vastasi. Mies lipoi suurieleisesti huuliaan, hieroi käsiään ja lähti marssimaan keittiöön päin, kun Bella kiirehti hänen peräänsä ja tarttui häntä käsivarresta. ”Jacob, ei vielä, Vincent on yhä ulkona. Hän ei taaskaan tullut, vaikka huusin. En tajua, mitä sinä hänelle opetat – ”
”Äh, älä nipota, Bella. Vincent on jo kymmenen, kyllä hän pärjää.”
”Mutta emme me voi antaa hänen tehdä mitä vain – ”
”Shh”, Jacob sanoi ja laski valtavan kätensä Bellan poskelle. ”Tietenkään emme voi antaa hänen tehdä mitä vain. Mutta antaa hänen itse oppia. Kun hän ei kerran tullut syömään silloin kun oli sovittu, hän ei ilmeisestikään halua. Jääpähän minulle enemmän.” Jacob hymähti ja jatkoi matkaansa kohti ruokapöytää. Sitten hän sattui vilkaisemaan taakseen, ja Bellan järkyttynyt ilme sai hänet jatkamaan: ”En minä sitä tarkoita, etteikö hän saisi ruokaa ollenkaan, mutta ei ainakaan tätä herkullista tuoretta lasagnea, joka jäähtyy kohta. Ja sitä paitsi”, Jacob vinkkasi silmää, ”jääpähän meille ainakin enemmän aikaa kahden kesken.”
Bella huokaisi. ”Niin kai sitten. Ei anneta ruuan jäähtyä.”
”Hyvä tyttö”, Jacob sanoi hymyillen ja antoi Bellalle pikaisen suukon, mikä sai Bellan hymyilemään lämpimästi.
”En minä mikään tyttö ole”, hän kuitenkin mutisi ikään kuin olisi loukkaantunut.
Jacob kohotti kulmiaan. ”Et vai? Minä kun ihan luulin, että viime viikolla oli sinun kaksikymmenvuotissyntymäpäiväsi!”
”Heko heko”, Bella mutisi. ”Miksi sitten onnittelukortissasi luki ihan selvästi kolmekymmentä?”
”Eipäs lukenut – ”
”Äh, syö nyt vain ruokasi”, Bella käski ja alkoi itse haarukoida omaansa. Jacob kuitenkin katsoi häntä niin tietäväisesti, että oli varmasti huomannut tyytyväisen punan kohonneen hänen kasvoilleen.
Hetken he söivät hiljaisuuden vallitessa, kunnes Jacob äkkiä täräytti: ”Minun pitäisi oikeastaan kertoa sinulle yksi asia.”
Bella näytti hämmentyneeltä. ”Kerro vain.”
”No kun se ei oikeastaan ole kovin mukava juttu…” Jacob näytti hyvin haluttomalta puhumaan ja oli selvää, että hän katui sitä, että oli ylipäätään ottanut aiheen esille.
”Kyllä sinä minulle voit sanoa, Jake”, Bella kannusti. ”Ihan mitä vain, kyllähän sinä sen tiedät.”
Jacob huokaisi, ja näytti vain hieman vakuuttuneemmalta. Hänen äänensä oli tunteesta – joskin oli epäselvää, mistä tunteesta – paksu, kun hän puhui. ”Näyttää vähän siltä, että yksi nuori reservaatissa olisi muuttumassa ihmissudeksi. Ei se tietenkään ihan varmaa ole, mutta kaikki merkit viittaavat siihen.”
Bella vaikutti täysin kivettyneeltä.
”Niin että”, Jacob jatkoi, ”minä vain mietin – että mitä jos – jos sinä sattuisit vaikka tietämään, että jos joku niistä verenimijöistä olisi päättänyt palata.”
”Kaikkien näiden vuosien jälkeen?” Bella kysyi äänellä, joka oli hyvin hauras. Hänen kasvonsa olivat täysin ilmeettömät, eikä hän ollut liikahtanutkaan.
Jacob näytti vaivaantuneelta. Hän kohotti olkapäitään. ”Eihän niistä koskaan tiedä. Jos joku vaikka ajatteli tulla tänne, eikä tajunnut, että sillä olisi jotain vaikutusta – ”
”Yli kymmenen vuotta”, Bella mutisi näköjään itsekseen. Hänen silmissään oli poissaoleva, järkyttynyt katse, ja Jacob katseli häntä huolissaan. Sitten Bella pudisti pikaisesti päätään kuin ravistaen jotakin pois, ja hänen silmänsä keskittyivät jälleen. Hän katsoi Jacobia silmiin.
”En oikein uskoisi, että kukaan olisi tullut takaisin”, hän sanoi käheällä äänellä. ”En minä ainakaan tiedä, että olisi. Ehkä se on joku muu. Tai ehkä te olette erehtyneet.”
”Niin”, Jacob sanoi nopeasti, ehkä vähän liiankin nopeasti. ”On tosiaan ihan mahdollista, että olemme erehtyneet. Anteeksi – ei olisi pitänyt kysyä sinulta. Tietenkään sinä et tietäisi, ei olisi pitänyt ottaa asiaa esille…”
Bella ei vastannut, eikä olisi ehtinytkään, sillä ulko-ovi pamahti auki ja Bella hyppäsi saman tien seisomaan. Jacob noudatti hänen esimerkkiään. He kävelivät peräkkäin, Bella edeltä, eteiseen kohtaamaan pojan, jolla oli pitkät mustat hiukset ja joka näytti jokseenkin syylliseltä.
”Vincent”, Bella sanoi kädet puuskassa, silmät viiruiksi kavenneina ja ääni ehkä hieman tavallista heikompana, mutta muuten hän oli ilmeisen toennut kuulemastaan. ”Missä sinä oikein olet kupeksinut?”
”Anteeksi”, poika sanoi ja katsoi jalkoihinsa, ”mutta kun me löydettiin sammakko, tai oikeastaan rupikonna, ja se oli tosi iso, ja – ”
”Me oltiin sovittu, että sinä tulet tasan kuudelta kotiin viimeistään, syömään”, Bella keskeytti pojan selitykset. Vincent nosti katseensa ja kohtasi silmät, jotka olivat täsmälleen samansävyiset ja yhtä suuret kuin hänen omansa.
”Anteeksi, äiti”, hän sanoi. ”Minä unohdin ajan kulun.”
Bella irrotti kädet puuskasta ja päästi ne tippumaan kyljilleen. ”Hyvä on, saat anteeksi.” Poika suorastaan sädehti hänelle. ”Mutta katsokin”, Bella sanoi varoittavaan sävyyn, ”ettei tämä toistu. Isä taisi syödä kaiken lasagnen, jonka tein, niin ettei sinulle jäänyt mitään.”
”Lasagnen!” Vincent huudahti. ”Minun lempiruokaani!”
Bella vain kohotti kulmakarvaansa. ”Kannattaisi saapua ajoissa paikalle. Kello on jo yli seitsemän.”
”Anteeksi”, Vincent toisti.
Bella soi hänelle pienen hymyn. ”Saat mennä isän kanssa keittiöön etsimään jotain syötävää.”
”Joo, mennään, Vi”, Jacob sanoi ja paimensi pojan edellään kohti keittiötä. Hän itse hidasteli, laski kätensä Bellan vyötärölle ja odotti hetken. Bella kääntyi häneen päin ja hymyili.
”Menehän etsimään pojalle jotain”, hän sanoi hiljaa. ”Tiedän, että haluatte kuitenkin tyhjentää kaapin kaikesta herkullisesta.”
”Meidänhän piti antaa hänelle opetus”, Jacob sanoi mutta hymyili, astui hieman lähemmäs Bellaa ja laski toisenkin kätensä hänen vyötäisilleen.
Bella kohotti olkapäitään. ”Kyllä hän katui, sen näki, kun hän oli niin kauhuissaan. Hän varmasti tiesi, että olimme pettyneitä häneen. Ei anneta hänen kärsiä liikaa, tai hän muistelee isona kauhulla ankeaa lapsuuttaan ja hemmottelee omat kakaransa piloille.”
Jacobia nauratti. ”Hyvä näkemys”, hän totesi ja suuteli Bellaa lyhyesti ennen kuin lähti keittiöön huudellen: ”No niin, Vi, miten olisi näkkileipä ilman mitään höysteitä paitsi lasillinen vettä?”
Bella hykerteli itsekseen katsellessaan Jacobin loittonevaa selkää. Sitten hän meni olohuoneeseen, istahti sohvalle, otti pöydältä kirjan ja alkoi lukea. Keittiöstä kuului silloin tällöin ilahtuneita kikatuksia, matalaäänisempiä naurahduksia ja suhahduksia, jotka käskivät olemaan hiljempaa. Bella ei voinut olla kuulematta näitä ääniä, ja hän hymyili onnellisena ja aina välillä näytti pidättelevän naurua.
**
Juuri näin sen oli pitänytkin mennä, ajattelin ja yritin tukehduttaa sen järjettömän suuren mustasukkaisuuden, kurjuuden ja onnettomuuden, joka kasvoi sisälläni. Minä oli itse jättänyt Bellan, olin suunnitellut kaiken: olin käskenyt häntä elämään täyden elämän, etsimään jonkun joka rakasti häntä ja jota hän saattoi rakastaa, hankkimaan lapsia…
Mutta miksi ihmeessä hän oli mennyt ottamaan kaikista maailman miehistä juuri Jacob Blackin? Ihmissuden?
Se oli väärin. Minä halusin pelastaa Bellan, halusin juosta hänen luokseen ja laskea käteni noille kauniille kasvoille, jotka olivat ainoat joita käteni olivat koskaan koskettaneet tai tulisivat koskettamaan. Maailmani oli sammunut, kun olin lähtenyt. Olin vaeltanut ympäriinsä päämäärättä, joutunut pysymään hengissä vaikka olisin mieluummin ollut pysymättä. Olin venyttänyt itsehillintääni uskomattomiin mittoihin, kun olin saanut itseni kestämään näin pitkään. Olin uskotellut itselleni, että Bella noudattaisi viimeistä ohjettani, että hän olisi aidosti onnellinen, kun minä olin poissa.
Joten miksi ihmeessä minuun sattui näin paljon, kun sain vihdoin tietää olleeni oikeassa?
Tiesin, että viimeisinkin syy olemassaololleni oli kadonnut. Olisi mahdotonta jatkaa, kun vihdoin tiesin, että olin ollut oikeassa alun perin. En ollut missään vaiheessa uskonutkaan voivani elää ilman Bellaa, mutta nyt kun olin varma, että hän pystyi elämään ilman minua, minulla ei ollut enää mitään tarkoitusta. Jäämällä tuottaisin hänelle vain lisää murhetta: Jacob oli puhunut siitä heidän idyllisellä päivällisellään, jollaista minä en olisi koskaan pystynyt hänelle tarjoamaan. Lisää ihmissusia syntyisi, jo olemassa olevat lakkaisivat vanhenemasta, ja minä tiesin, että Bella ei pitäisi siitä. En halunnut tuottaa hänelle enää yhtään tuskaa. Pian minä olisin kokonaan poissa, ja hän voisi olla kokonainen, onnellinen.
