Title: Pelastusrengas
Author: hiddenben
Pairing: ystävyysparituksina Sirius/James ja Sirius/Remus
Rating: K-11/PG11
Genre: angstinen humour, angst, drama
Summary: Miten paljon parhaan ystävän menettäminen sattuu?
A/N:
Puhin haasteeseen, jossa oli tarkoitus kirjoittaa ficci Simple Planin
Save you - kappaleeseen. Kappale, mitä Sirius harjoittelee, on Debussyn
Clair de Lune. Haastava kappale on kyseessä, mutta toivottavasti ette anna sen häiritä
Toivottavasti pidätte!
Pelastusrengas30 päivää – Sirius.
- Niin, Remus?
Käännyn katsomaan sinua. Tuoli allani narisee vanhuuttaan, mutten välitä siitä. Aivan kuin minua kiinnostaisi. Sinä näytät taas päivää vanhemmalta kuin minä, niin kuin aina. Mikään ei ole muuttunut. Siitä on jo yli kuukausi, eikä mikään ole muuttunut. James ei ole täällä. Sotkutukkainen, silmälasipäinen, ruskeasilmäinen James on poissa. Hän ei ole muuttanut pois, vaikka miten haluaisinkin uskotella sitä itselleni. Hän ei ole työasioissa. Hän ei ole minua piilossa. Hän on jossain muualla. Poissa, yksinkertaisesti.
- Oletko syönyt tänään? Söitkö eilen?
- Ihan niin kuin sinua kiinnostaisi, mutisen, ja tiedän, että sinä kuulet minut. Voihkaiset epätoivoisesti, ja kävelet minua kohti. Yrität laittaa kätesi olkapäälleni, mutta vaihdan asentoa niin, että kätesi koskee tyhjää. Tukahdutat toisen epätoivoisen äännähdyksen, ja olen tyytyväinen. Saisitkin pitää suusi kiinni. Minä en halua kuulla ääntäsi, en nähdä kasvojasi, en mitään.
Olen kateellinen sinulle. Sinä et tiedä, miltä tuntuu menettää paras ystävä, sellainen, jota on rakastanut. Me tunsimme Jamesin kanssa seitsemän vuotta, Remus. Vaikka vietit samaisen ajan meidän kanssamme, et koskaan kuulunut kaksikkoomme. Kelmit olivat kaksikko ja nelikko. Eivät missään vaiheessa kolmikko. Oli joko minä ja James tai minä, James, Peter ja sinä. Mutta ei koskaan James, sinä ja minä. Ei koskaan!
31 päivääIstun pianon vieressä. Se on musta, kiiltävä flyygeli, jonka koskettimet ovat puhtaan valkoisia. Mustat koskettimet kiiltävät samoin tavoin kuin flyygeli. Nostan kannen ylös, ja painan yksiviivaista c:tä. Joskus kauan sitten läpimädät vanhempani pakottivat minut pianotunneille. Jästitouhua sen minun mielestäni oli, mutta äitini sanoi minulla olevan pianonsoittajan sormet. Ehkä hän oli oikeassa. Olen musiikillisesti lahjakas, mutten koskaan riittävän kärsivällinen oppimaan mitään hienompaa kuin lastenlauluja.
Perusopit ovat edelleen muistissani. Osasin lukea nuotteja, tunsin ne. Osasin soittaa duurit ja mollit, ja osasin soittaa muutamia kappaleita.
Istun penkille, joka on samanlainen kuin flyygeli; musta ja kiiltävä. Se on kylmä, ja tunnen kylmyyden sormenpäissäni asti. Nostan lattialta sinne heittämäni nuotit. Katson niitä tarkkaavaisesti, luen jokaisen nuotin erikseen, hyräilen säveliä sieltä täältä. Jamesin lempikappale. Otan viimeiselle sivulle kiinnitetyn oranssin muistilapun käteeni, ja luen sen ääneen.
- Opettele soittamaan tämä, ihan vain minun mielikseni! James.
Kirjoitan sormellani jokaisen kirjaimen lapussa, ja yritän miettiä Jamesiä, kun hän on kirjoittanut tätä lappua. Tunnen kuristavan otteen kurkussani. Yritän niellä, jotta saisin tuskan pois mielestäni. Haluan muistella Jamesiä, jokaista keppostamme ja yhteistä vitsiämme. En halua itkeä. En tänään.
En kuitenkaan voi surulleni mitään. Annan sen hyökyä ylitseni, hukuttaa minut alleen, unohtamaan kaiken muun paitsi sen tuskan ja surun, jonka James jätti jälkeensä. Kävelen sängylleni, ja käperryn sille laittaen kädet ympärilleni. En voi vastustaa väsymystä, joka sulkee minut pimeään syliinsä. Suljen silmäni, ja annan viimeistenkin kyynelten valua rauhassa poskeltani tyynylle.
32 päivää- Sirius.
- Niin, Remus?
Olet taas täällä. Niin kuin aina. Ilmestyt tänne aina joka toinen päivä, vain varmistamaan, että olen kunnossa. Näytät päivän vanhemmalta kuin minä, niin kuin aina. Mikään ei ole vieläkään muuttunut. Ei yhtikäs mikään.
- Oletko syönyt tänään? Söitkö eilen?
Tuhahdan ja käännän selkäni sinulle.
- Entä milloin kävit viimeksi suihkussa?
Käännyn jälleen sinuun päin, ja katson sinua kaventunein silmin. Haluaisin kiroilla, huutaa, potkia, rikkoa tavaroita, kirota sinut ja ennen kaikkea tukkia suusi. En kuitenkaan voi tehdä sellaista ihmiselle, jonka kanssa olen niin kauan ollut ystävä.
- Remus, se ei todellakaan kuulu sinulle.
Remus katsoo minua hitusen verran toivoa silmissään. Tajuan samassa, että vastasin hänelle eri tavalla kuin aikaisemmin. Kuulostin ystävälliseltä, vaikka oloni on kaikkea muuta kuin ystävällinen. Enhän ole päästämässä Jamesiä pois mielestäni, enhän?
Istun keittiössä. Remus on istuttanut minut siihen pakottaen minut sitä ennen suihkuun. Märkä tukkani on liimautunut poskilleni, ja menee littanasti päänahkaani pitkin.
- Huomasin, että olit avannut flyygelin kannen.
Jos jotain vihaan tällä hetkellä, niin small-talkia.
- Älä, sinäkin huomasit, totean ivallisesti. Remus jatkaa jutteluaan, aivan kuin en olisi sanonut mitään. Annan hänen puheensa soljua korvieni ohi, ja keskityn katsomaan ulos ikkunasta. Ulkona sataa, mikä saa minut hitusen verran tyytyväisemmäksi. Ilma kuvastaa minun tunteitani paremmin kuin mikään muu tällä hetkellä.
- Sirius.
- Niin, Remus?
- Kuuntelitko sinä minua ollenkaan?
Käännyn katsomaan sinua. Katsot minua pettynyt ilme kasvoillasi, väsyneenä ja tuskastuneena.
- Kuuntelin, kuuntelin, mutisen ja katson käsiäsi, jotka olet ristinyt pöydälle.
- Miksi et sitten vastaisi kysymykseeni? Onko sinulla jonkinlaista mielipidettä siitä, miksi taikaministeri kokee olevansa uhattu?
- Mm… Koska Voldemort on liikkeellä?
Sävähdät kuullessasi tuon nimen, aivan kuten monet muutkin. Minä en kuitenkaan pelkää sen sanomista ääneen, en enää sen jälkeen mitä tapahtui. Parhaan ystävän tappajan nimen sanominen on minulle enemmän kuin arkipäivää, se on todellisuutta. Arkipäiväistä pahempi on ehdottomasti todellisuus. Kuka tahansa voi noudattaa samoja rutiineja päivästä toiseen, mutta todellisuuden tajuaminen ja sen mukaan toimiminen…
- Ööh… Ei, sanot äänesi aivan pikkuisen värähtäen, - Taikaministeri pelkää joutuneensa komennuskirouksen uhriksi, koska on antanut muutamille kuolonsyöjille tuomion sijasta vapautuksen.
Tyrskähdän naurusta. Sinäkin virnistät, ilmeisesti tyytyväisenä, että olet saanut loihdittua hymyn huulilleni. Hymyni kuitenkin hyytyy, kun alan miettiä, miten paljon James olisi nauranut jutulle.
- Kaikki mitä yritän sanoa, Anturajalka…
-
Älä sano sitä nimeä, sihahdan hampaideni välistä tuskastuneena jälleen kipeästä muistosta.
- … että voisit alkaa taas aktivoitua. Tilaat Päivän Profeettaa, mutta menetät siinä pelkästään rahaa, kun et edes vaivaudu avaamaan niitä, jatkat aivan kuin en olisi sanonut mitään. Vilkaisen eteisessä olevia kasoja. Kolmekymmentäkaksi avaamatonta Päivän Profeettaa on pinottu siistiin kasaan yhteen nurkkaan. Olet siivonnut selvästikin. Laitat eteeni lautasen, jossa on tekemäsi voileipä. Syön sen maistamatta mitään. Kun olen juonut vielä lasillisen vettä, katsot minua tyytyväisenä ja lähdet kotiisi.
33 päivääAurinko ei ole edes noussut, kun olen jo hereillä. Istun mustalla, kiiltävällä penkillä flyygelin edessä. Olen asettanut nuotit eteeni, ja soitan oikean käden nuotteja painamatta kosketinta kuitenkaan pohjaan. Ilmankos tämä oli Jamesin lempikappale. Se on kaunis ja tunteiden täyttämä.
Siirryn vasempaan käteen. Se on hankalampi, mutta suoritan kaikki viisi sivua jotenkuten. Kun aloitan koko kappaleen alusta, painan koskettimet pohjaan asti, ja huoneen täyttävät kauniit sävelet. Samaan aikaan kyyneleet löytävät jälleen tiensä silmäkulmiini, valuvat poskia pitkin alas ja tipahtelevat koskettimille.
Illalla laitan nuotit ikkunalaudalleni odottamaan ja suljen flyygelin kannen. Katson auringonlaskua, ja yritän muistella, mitä James sanoi auringonlaskusta joskus, kun olimme neljättä vuottamme Tylypahkassa. En muista.
Käännyn pettyneenä katsomatta, kuinka auringon viimeiset säteet painuvat kukkuloiden taakse.
34 päivää- Sirius.
- Niin, Remus?
- Oletko syönyt tänään mitään?
- Olen.
Siinä se tuli. Ensimmäinen valhe kuukausiin. Ei edes paha valhe, mutta ilmeisesti liian paha sinulle. Silmiisi syttyy tuli, aivan kuin rovio, kun kävelet lähelleni määrätietoisin askelin. Oloni on kuin jäniksellä, joka on jähmettynyt paikoilleen, kun huomaa haukan ottaneen hänet saaliikseen. Sitä vain jähmettyy paikoilleen, eikä pysty liikkumaan, vaikka kuinka yrittäisi. Aivot voisivat aivan hyvin kirkua liikuttamaan jotain lihasta, jotta pääsisi pakoon, pois pahojen ja huonojen asioiden luota.
- Valehtelija! sinä sihahdat hampaittesi välistä päästyäsi kymmenen sentin päähän kasvoistani. Kavahdan taaksepäin aivan kuin olisit sylkenyt kasvoilleni, - Sinä valehtelet minulle, Sirius! Sinä et ole syönyt yhtikäs mitään sen jälkeen, kun tein sinulle sen leivän!
- Mistä sinä sen tiedät? kysyn uhmakkaasti suoristaen selkäni. Kävelet pois luotani, mutta askeleesi vaikuttavat raskailta. Ennen kuin saavutat eteisen, käännyt vielä katsomaan minua ja mutiset niin, että kuulen juuri ja juuri.
- Kaikki tavarat ovat samoissa paikoissa, kuin toissapäivänä jätin ne.
Hitto. Jäin kiinni.
35 päivääEn millään jaksaisi nousta ylös. En haluaisi avata silmiäni ja nousta sulkemaan sälekaihtimia, jotka jätin edellisenä iltana auki nähdäkseni ulos. En halua tulla pois lämpimän peiton alta, vaan haluan jäädä sinne niin pitkäksi aikaa, kunnes James tulisi takaisin. Eli toisin sanoen ikuisiksi ajoiksi.
Pidän edelleen silmäni kiinni, kun ajattelen sinun ja minun riitaa. Minkä minä sille voin, etten muista syödä? Jos ei ole nälkä, ei kai sitä edes tajua, ettei ole syönyt mitään? Ja sitä paitsi minulla on ollut paljon tärkeämpääkin tekemistä, kuin syöminen ja juominen. Minun täytyy harjoitella soittamista, jotta James voisi olla ylpeä minusta.
Makaan sängyssä seuraavaan auringonnousuun saakka.
36 päivääIstun keittiön tuolilla siten, että selkänoja on rintaani vasten. Odotan sitä tavanomaista oveen koputtamista kolmasti, hetken odotusta, oven kolahdusta, kun se avataan. Odotan, että sinä tulet, istuudut keittiön tuolille ja sanot nimeni. Haluan vastata samalla tavoin, niin kuin aina. Mikään ei olisi muuttunut. Ei yhtikäs mikään.
Mutta sinä et tullut. Remus Lupin,
missä sinä olet?
37 päivääHerään sängystäni. Luoja tietää, miten minä olen sinne joutunut. Viimeinen muistikuvani on pimeästä keittiöstä, kun odotan kolmea koputusta ovella.
Nousen ylös, mutta istuudun saman tien alas mustien pisteiden vallatessa näköni. Oloni on syntinen. Sen lisäksi, että James on poissa - mikä on minun syyni -, olen Remusin kanssa riidoissa. Miksi minun piti mennä valehtelemaan?
Hetken päästä tajuan istuvani sillä samalla mustalla, kiiltävällä penkillä, niin kuin aina ennenkin näinä välipäivinä, kun Remus ei tule käymään. Asetan nuotit eteeni, ja alan soittamaan kappaletta sekä vasemmalla että oikealla kädellä. Onnistun soittamaan kappaleen oikein, ja onnistumisen hymy kohoaa kasvoilleni. Alan jälleen ensimmäiseltä sivulta, ja soitan kappaleen loppuun. Ja aloitan taas alusta, etsien tunnetta kappaleeseen.
Iltaan mennessä kokeilen kappaleen soittamista silmät kiinni. Silloin tajuan jonkin olevan erittäin, erittäin väärin.
Miksi minä hymyilen, kun James on poissa? Avaan silmäni ja katson vihaisena nuotteja, jotka ovat edessäni.
Miksi minä teen kaiken aina väärin?Tartun nuotteihin, ja laitan ne kasaan. Jännitän käsilihakseni ja repäisen sivut kahtia. En tunne mitään, en edes pientä omantunnon pistosta. Laitan sivut päällekkäin ja repäisen uudelleen. Ja taas ja taas ja taas, kunnes en enää jaksa repiä paperia osiin. Heitän revitetyt nuotit ilmaan ja katson, kuinka ne laskeutuvat ympärilleni aivan kuin ne olisivat lumihiutaleita.
Miksi minä en tunne mitään?Sydämeni hakkaa lujempaa kuin yleensä. Nousen ylös penkiltä, ja suuntaan makuuhuoneeseen. Avaan piirongin laatikon, joka on vastapäätä sänkyäni. Avaan ensimmäisen laatikon, joka on tyhjä. Jätän sen auki siirtyen seuraavan laatikkoon. Siinä se on. Niin kiiltävä, kaunis kivuntukahduttaja.
Istuudun jälleen penkille flyygelin eteen. Nostan hihani niin ylös kuin vain saan ja käärin sen niin, ettei se pääse tippumaan. Katson veistä, joka odottaa minua nuottien paikalla.
Suolaiset kyyneleet tipahtelevat poskilleni, kun painan veitsen ihooni. Annan sen jäädä hetkeksi siihen, ennen kuin vedän sen nopeasti pois jättäen ohuen viivan kyynärpääni alapuolelle. Ei kestä edes kahta sekuntia, ennen kuin tummanpunainen neste kohoa ylös, värjäten viivan punaiseksi. En jää katsomaan, kuinka se valuu kättäni pitkin alemmas ja tipahtaa lopulta koskettimelle. Viillän seuraavan haavan, yhtä syvän kuin edellinenkin ja siirryn eteenpäin. En lopeta ennen kuin olen saanut viisi syvää haavaa vasempaan käteeni.
James.
Nostan oikean käden hihan niin ylös kuin vain saan ja kierrän sen samalla tavalla kuin tein vasemman käden hihalle. Jälleen viisi syvää, kipuani turruttavaa viiltoa, jotka saavat minut hetkeksi unohtamaan suruni, syyn miksi olen tällainen, miksi olen edelleen täällä, vaikka minun kuuluisi olla siellä missä Jameskin on.
Potter.
Tähän mennessä koskettimet ovat täynnä verikyyneliä. Ne ovat huomaamattani tipahdelleet alas kädeltäni, jokainen koskettimelle. Lattialla ei näy yhtäkään veripisaraa, mutta koskettimilla niitä on tarpeeksi. Levitän käteni koskettimien leveydelle, ja painan pääni yksiviivaiselle oktaaville. Haluan jäädä siihen ikuisiksi ajoiksi, enkä herää, ennen kuin olen siellä, missä Jameskin on.
38 päivääHerään siihen, että joku ravistelee minua. En jaksaisi avata silmiäni, mutta otsaani koskee. Nostan päätäni etsien parempaa kohtaa, missä pitää sitä, koska mustat koskettimet painavat otsaani ikävästi.
- Sirius!
Tunnistan äänen, sen tutun sanan, jota odotin niin paljon toissapäivänä. Nyt en kuullut kolmea koputusta ovessa, enkä kolahdusta, kun se avattiin. Minä en istunut keittiössä tuolilla, etkä sinä istuutunut minua vastapäätä. Sen sijaan minä makaan flyygelin päällä ja sinä ravistelet minua olkapäistä.
- Niin, Remus?
Hiljaisuus. Miksi et kysy sitä samaa kysymystä, jonka kysyt aina?
- Sirius, mitä helvettiä sinä olet mennyt tekemään itsellesi?
- Miksi sinä et tullut toissapäivänä, Remus, mikset?
- Minä… epäröit vastauksesi suhteen. Tiedän kyllä hyvin, ettet tullut riitamme takia. Ajattelit, että selvä, antaa hänen selviytyä yksinään. Hittoako minä Siriuksesta välitän? Mikä sitten sai sinut muuttamaan mielesi?
- Miksi sinä tulit tänään?
En ole vieläkään avannut silmiäni. Mitä turhaan? Illallahan minä ne joka tapauksessa suljen taas, kun alan nukkua.
- Minä… jotenkin vaistosin, ettet ollut kunnossa. Sitä voisi ehkä kutsua kuudenneksi aistiksi, hymähdät.
- Minähän olen elämäni parhaassa kunnossa, mutisen sarkastisesti.
- Äh, älä valehtele, Sirius. Miksi sinä olet tehnyt itsellesi nuo haavat?
- James sanoi sitä joskus kivuntukahduttajaksi.
- Ai silloin, kun epäilitte minun viiltelevän? Muistan sen.
- Niin. Minä tein ne Jamesin kunniaksi.
- Mikset voinut kunnioittaa Jamesiä jollain muulla tavalla?
- Se tuntui oikealta vaihtoehdolta… Kun ei ollut enää nuotteja, kivuntukahduttaja tuntui oikealta… ja myös viimeiseltä oljenkorrelta.
Hiljaisuus. Avaan silmäni. Seisot edelleen takanani. Kohottaudun ylöspäin, ja nostan kädet syliini. Katson suttuisia ja tulehtuneen näköisiä haavoja käsissäni, ja katseeni kohoaa koskettimille, jotka ovat kuivuneessa veressä.
- Tuntuuko se hyvältä?
- Mikä niin?
- Kyllä sinä tiedät.
- Ei se tunnu hyvältä… mutta se auttaa. Se auttaa ajattelemaan jotain muuta kuin Jamesiä.
Jälleen hiljaisuus. Hengität raskaasti takanani. Sivelen haavojani, jotka tuntuvat aroilta. Katoat hetkeksi kylpyhuoneeseen ja tulet pian takaisin ensiapulaukun kanssa. Menet kyykkyyn vierelleni ja otat esille desinfiointipullon. Aine kirvelee haavoissani, mutta kestän kivun päästämättä ääntäkään. Annan sinun sitoa molemmat käteni sideharsolla, enkä käännä katsettani muualle, kun kohotat katseesi minuun.
- Älä tee tätä minulle. Minä pyydän.
Äänesi värisee, ja se on täynnä tunnetta ja kiintymystä. Mitä tuollaiseen pitäisi vastata? En tee, anna anteeksi. Olen pahoillani, se ei tule enää toistumaan.
- Kun James kuoli, minä luulin, että maailmani kaatuisi siihen. Sitten tajusin, että olethan sinä vielä jäljellä, kasvoillesi kohoaa hetkeksi hymy, - Mutta kun tulin, ja näin sinut… verisenä ja makaamassa pianon päällä, olin varma että olit kuollut. Itsemurha ei ollut vielä seuraavaksi listassa.
- Hei, hei hetkinen! Jatkoaika! huudahdan äkisti, ja saan sinut hätkähtämään, - Minä en missään vaiheessa ajatellut itsemurhan tekemistä! Se kävi mielessä, mutta… ei minusta ole siihen.
- Lupaatko sinä minulle, Sirius, ettet ikinä, ikinä tee itsellesi enää mitään? Anna minun olla pelastusrenkaasi, sellainen, kehen tukeudut ja luotat silloin, kun asiat eivät ole oikealla tolalla?
- En voi luvata mitään, etkä sinäkään pystyisi, Remus, sinä tiedät sen, kun nyökkäät, jatkan, - Mutta lupaan yrittää.
Uskot minua, ja kasvoillesi kohoaa hymy. Ei virne, ei irvistys, vain puhdas, onnellinen hymy. Nousen ylös samaan aikaan kuin sinäkin. Halaamme toisiamme lujaa ja pitkään. Nojaan leuallani olkapäähäsi ja kuiskaan hiljaisesti korvaasi neljä sanaa, joiden tiedän parantavan päivääsi vielä enemmän.
- Hyvä päivä olla elossa.
Wordcount: 2288
A/N2: Pakolliset sanat olivat
kadehtia,
pelastusrengas,
viimeinen oljenkorsi,
valehtelija,
rovio,
jatkoaika,
sävel,
piano,
tuomio,
syntinen,
vaisto,
"Älä tee tätä minulle. Minä pyydän.",
"Tuntuuko se hyvältä?" ja
Hyvä päivä olla elossa.
