Nimi: Anna anteeksi Bella
Kirjoittaja: Kotitonttu
Beta: aintsu,kiitos paljon!
Fandom: twilight
Genre: one-shot, Angst,
Hahmot: Bella, Charlie
Ikäraja: k-11 (alkoholi ja väkivalta)
Disclaimer: Hahmot kuuluvat Stephenie Meyerille, juoni minulle.
Summary: Bella on 11-vuotias pikkutyttö, hänen äitinsä on kuollut syöpään. Charlien ongelmat varjostavat Bellan elämää.
A/N: niin siis Renee ja Charlie ovat asuneet kokoajan yhdessä.
Anna anteeksi Bella
Olisipa äiti täällä, äitini Renee oli kuollut syöpään kolme vuotta sitten.
Kun äiti oli kuollut isällä oli ollut hankalaa, muistan sen lauantain kun olin odottanut isää koko yön, eikä hän ollut tullut kotiin Olin istunut äidin ja isän vuoteella ja itkenyt ikävääni. Billy, isän paras ystävä oli tuonut isän kotiin. Hän oli ollut todella huonossa kunnossa, Billyn oli täytynyt taluttaa hänet sänkyyn(A/N:Billyllä ei ollut vielä pyörätuolia).
Billy oli vienyt minut mukanaan La Pushiin, olin asunut heillä viikon.
Kyyneleet valuivat poskiani pitkin kun muistelin tuota aikaa.
Yritin estää kyyneleitä mutten pystynyt, nyyhkytin sohvan nurkassa.
Tulisipa isä kotiin, oli aikoja jolloin isä tuli kotiin suoraan töiden jälkeen, söimme ja katselimme televisiota yhdessä. Illan päätteeksi hän peitteli minut sänkyyni, antoi suukon otsalleni, ja toivotti hyvät yöt. Joskus taas jouduin odottamaan häntä pitkään yksin, ja kun hän tuli, hän oli juovuksissa. Silloin hän huusi ja raivosi, viskeli tavaroita, kunnes hän lysähti istumaan sohvalle ja sammui. Aamulla hän itki vuoteeni vierellä ja lupasi, ettei enään koskaan tekisi sellaista. Sitten se taas tapahtuisi, sama kaava toistuisi.
Kello näytti puolta yhtätoista, isän olisi pitänyt tulla jo tunti sitten kotiin. Kyyhötin sohvalla ja tuijotin kelloa. Isä tulee kohta, isä tulee kohta, hoin mielessäni.
Tuijotin kellon viisareita, ne liikkuivat hitaasti.
Säpsähdin, olin kuulevinani askeleita yläkerrasta, pidätin hengistystäni, puhalsin keuhkoni tyhjiksi. Taisin kuulla askeleet pääni sisällä, ei täällä ole ketään.
Minua pelotti, vilkuilin ympärilleni pelokkaana. Uskaltaisinko mennä puhelimen luokse, pohdin. Nyt soittaisin isälle. Olin nousemassa sohvalta, mutta peruin aikeeni. Miksi minun pitää olla tälläinen pelkuri, en uskalla edes puhelimen luokse kävellä.
Nyt tekisin sen, laskin jalkani lattialle, nousin seisomaan, vilkaisin ympärilleni, ja pinkaisin juoksuun. Puhelin oli eteisen pöydällä, näppäilin isän kännykän numeron.
Tämä on vastaaja, voitte jättää viestin äänimerkin jälkeen naisääni sanoi puhelimen toisessa päässä.
Laskin luurin paikoilleen, kävelin keittiöön, otin pöydältä punaisen omenan ja aloin järsiä sitä.
Tuijotin keittiön ikkunasta ikkunasta ulos pimeyteen autiosta katua.
Vilkaisin kelloa, 23.50. Huomenna olisi koulua, minun täytyisi nukkua jotta jaksaisin mennä kouluun. Yksin nukkumaan meneminen ei kiehtonut minua, jäin istumaan tuolille.
Varpaitani palelsi, vedin polvet rintaani vasten ja sujautin paidan polvieni päälle niin, että se peitti myös varpaani. Hengitin hiljaa, kuulin vain seinäkellon tikityksen. Silmäni alkoivat painua kiinni, pääni nuokahteli alaspäin, koetin taistella unta vastaan, mutta vaivuin uneen.
Hätkähdin hereille, kuulin ovelta ruminaa, vilkaisin kelloa, se näytti 3:35.
Nousin seisomaan, hoipertelin eteiseen näin jonkun istuvan pää kumarassa.
-Isä, sain sanotuksi, tunsin kyynelten nousevan silmiini. Hän oli pettänyt taas lupauksensa, hän oli luvannut ettei enää koskaan joisi.
-Bellla mene poish, hän möngersi ja huitaisi kädellään mutta onnistuin väistämään.
-Isä, sinähän lupasit ettet enää koskaan..
-Belllla, helvetti ala vetää, minä olen aik-uinen ja teen mitä haluan, minua ei pikku nassikat määräile, hän keskeytti minut huudollaan.
En voinut enään estää itkua, pisarat valuivat poskiani pitkin alas.
-Anteeksi isä, minua pelotti ihan hirveästi, kuulin askeleita ja, ja, selitin itkun seasta.
-Voi helvetti, kellohhan on tiesh mitä ja sinä valvot, nukkumaan siitä! hän ärjyi.
Nyökkäsin ja kävelin olohuoneeseen, kuulin kuinka hän nousi seisomaan, ja lähti kävelemään perääni. Otin sohvalta tummanruskean nallekarhuni ja käännyin.
Näin isän edessäni, saatoin jopa tuntea hänen raivonsa vasten kasvojani.
Tunsin hänen vahvan kätensä iskun kasvoillani.
-Sänkysi on yläkerrassa! hän huusi ja paiskasi kätensä uudestaan kasvojani vasten.
-Isä, älä nyyhkytin.
Pinkaisin juoksuun, juoksin portaat ylös omaan huoneeseeni.
-Ala painua, onshe ihme kun ei voi uskoa, kuulin hänen mumisevan.
Istuin sängylleni, annoin kyynelten virrata, tämä on taas näitä päiviä, tai oikeastaan öitä.
Kävin makaamaan peiton alle, kipu kuumotti poskeani, huomenna jäisi koulu väliin vaikka isä saattaisi taas lyödä minua, mutta sen riskin ottaisin. En tahtoisi kenenkään tulevan kyselemään mitä poskelleni oli tapahtuvan, kukaan ei saisi tietää tästä, ei edes paras ystäväni Alice. Suljin silmäni ja koetin nukahtaa.
Pyöriskelin sängyssä, en voinut nukkua. Nousin istumaan ja sytytin pöytälamppuuni valot.
Voi hitsi, herätyskelloni näytti kahtakymmentä vaille viittä, en saisi koskaan unta.
Suljin valon ja kävin taas makuulleni peiton sisään. Suljin silmäni, mieleeni tuli päivä jona äiti kuoli. Sade oli piiskannut ikkunoita, Billy oli ollut Jacobin kanssa hoitamassa minua, kun isä oli ollut sairaalassa äidin luona. Isä ei ollut tahtonut
viedä minua kaljuuntuneen äidin luokse, etten säikkyisi. Leikimme Jacobin kanssa legopalikoilla, kun Billyn puhelin oli soinut. Olin nähnyt hänen silmistään, että jotain vakavaa oli tapahtunut.
Kun hän oli lopettanut puhelun, olin kysynyt oliko isä soittanut. Tiesin, että äitini oli sairaalassa, mutta minulle oltiin vakuutettu hänen paranevan. Toisin kävi. Illalla isä oli tullut kotiin, hänen kasvoistaan näki että hän oli itkenyt.
Minun tuli ikävä äitiä, kun muistelin iltaa jolloin isä oli tullut kotiin surun murtamana.
Makasin hiljaa paikallani miettien millaista elämämme olisi jos äiti ei olisi kuollut.
Kuuntelin isän kuorsausta joka kuului alakerrasta.
Olin nukahtanut, heräsin vaimeaan nyyhkytykseen. Avasin silmäni, näin isän istuvan sänkyni laidalla, hän silitti toisella kädellään hiuksiani.
-Voi Bella hän sanoi hiljaa.
En vastannut hänelle mitään.
-En tahdo sinulle pahaa, uskothan minua, en tahdo satuttaa sinua, hän nyyhkytti, ja silitti poskeani joka oli vielä hieman turvoksissa.
-Anna anteeksi, lupaan etten enään koskaan satuta sinua, en koskaan Minä lupaan lopettaa juomisen, hän sanoi ja pyyhki silmiään.
-Isä, anteeksi voin antaa mutta unohtaa en voi koskaan, kuiskasin.
-En tiedä kuinka tässä kävi taas näin, lupaan etten koskaan enään juo, minä lupaan, isä valitteli.
Nyökkäsin hänelle, vaikka oikeasti tiedän ettei mikään tulisi muuttumaan koskaan.
Kommentteja ?
Kupla muoksi ikärajaa.
