Nimi: A.D. 1978
Kirjoittaja: Löytöeläin
Oikolukija: -
Tyylilaji: seikkailu, romantiikka, draama
Ikäraja: K-11
Paritukset: James/Lily, Sirius/Connie, Remus/Monica, Sadie/James, Peter/Alexa, Regulus/Connie
Yhteenveto: Ficci sijoittuu kelmien seitsemänteen kouluvuoteen, mukaan mahtuu tuttuun tapaan draamaa, rakkautta ja anarkiaa.
A/N: Lukijana olen aina karsastanut kelmificcejä höystettyinä OC-hahmoilla, mutta nyt ajattelin ihan ennakkoluulottomasti kokeilla kliseitä ja muita kauheuksia pelkäämättä, mitä tapahtuu. Palautetta tietysti ihan vaatimattomasti toivoisin.
Vielä ensi alkuun pienet esittelyt OC-hahmoista:
Alexandrine ”Alexa” Beaumont – Ranskalainen vaihto-oppilas Beauxbatonsista.
Constance ”Connie” Crouch – Seitsemäsluokkalainen rohkelikkotyttö, Lilyn hyvä (ellei jopa paras) ystävä. Connie on erityisen hyvä loitsuissa, mutta surkea liemissä ja taikahistoriassa. Rohkelikon huispausjoukkueen etsijä.
Monica Musta – Seitsemäsluokkalainen korpinkynsityttö, tunnetaan kylmäkiskoisena kirjatoukkana.
Sandra ”Sadie” Spinnet – Kuudesluokkalainen rohkelikkotyttö, tunnetusti ollut kiinnostunut James Potterista jo pari vuotta. Yksi Rohkelikon huispausjoukkueen jahtaajista.
Luku I – Prologi
James Potter ja Sirius Musta seisoskelivat laiturilla 9 ja ¾ viileinä ja rentoina, kuten heidät oli totuttu näkemään koulussakin. Ensimmäistä kertaa koko heidän koulutaipaleensa aikana molemmat pojat olivat laiturilla ajoissa, tällä kertaa jopa –
” – etuajassa!” pidempi pojista tokaisi keinuen samalla kantapäillään, ikään kuin kuikuillen jotakuta. ”Olisin kuvitellut, että Kuutamo olisi ollut täällä jo hikoilemassa ja hermoilemassa.”
”Ihan kuin tässä ei olisi valmiiksi jo maailmankirjat sekaisin”, naurahti toinen poika ja oikoi samalla silmälasejaan. ”Me ollaan ajoissa ja jos Kuutamo on sen sijaan myöhässä, katson aiheelliseksi olettaa, että maapallo on vaihtanut pyörimissuuntaa ja Dumbledore on ajanut partansa.”
”Joo, ja Ruikuli pessyt tukkansa!” toinen hörähti ja molemmat repesivät hersyvään, kovaääniseen nauruun.
Sirius Mustan kasvoilla karehti onnellinen, huoleton hymy. Hän oli juuri viettänyt koko kesäloman parhaan ystävänsä luona. Jamesin vanhemmat olivat kohdelleet häntä kuin omaa poikaa, hän oli saanut osakseen huolenpitoa ja jopa rakkautta – asioita, joita hän ei ollut koskaan kokenut vanhempiensa talossa. Kodiksi sitä ei voinut kutsua, Tylypahka oli ollut hänen kotinsa siitä päivästä lähtien, kun hänet lajiteltiin kaikkien hämmästykseksi rohkelikkoon.
Kesäisin Sirius oli joutunut palaamaan Kalmanhanaukiolle, mutta viime kerralla hän oli saanut tarpeekseen. Massiivisen riidan päätteeksi hän oli paukauttanut sukunsa talon ovet kiinni ja vannonut, ettei palaisi koskaan. Äitinsä temperamentin perinyt Sirius ei tietenkään ollut etukäteen miettinyt, mitä hän tekisi ja minne hän menisi, siispä hän suuntasi sen ihmisen luokse, jonka kanssa hän oli aina ennenkin keksinyt ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan. Jamesin luokse. Jamesin äiti kuuli poikien keskustelun ja suorastaan vaatimalla vaati, että Sirius viipyisi heidän luonaan niin kauan, kuin oli tarpeen.
Sirius ei valittanut järjestelyistä niin kauan, kuin oli varma, että se oli tilapäistä. Hän tiesi herra ja rouva Potterin hyväsydämisiksi ihmisiksi ja sen, että he todella pitivät hänestä, mutta hänen ylpeytensä ei antanut hänen olla muiden laupeuden varassa. Sirius, joka ei koskaan ottanut stressiä mistään, alkoi olla hermona. Joulun hän oli mielellään Tylypahkassa, vaikka tiesi, että rouva Potter kutsuisi hänet jouluksi Pottereille (ja lähettäisi räyhääjän toisensa jälkeen, jos hän kieltäytyisi). Tosiaan, joululomasta ei kannattanut hermoilla, mutta viimeinen lukuvuosi olisi varmasti nopeammin ohi kuin saattoi uskoa, mitä hän sitten tekisi? Sirius tiesi, että samalla hetkellä, kun hän sulki sukutalonsa oven perässään, hänen äitinsä oli tehnyt hänet perinnöttömäksi.
Sirius oli vajonnut ajatuksiinsa ja havahtui vasta, kun kuuli tutun puuskutuksen vierestään.
”Mi- missä Kuutamo on?” pienikokoinen, vetistäväsilmäinen Peter Piskuilan läähätti, hän oli saapunut juuri laiturille.
”Eksyitkö, kun olet noin hengästynyt?” James esitti virnistellen vastakysymyksen.
”Kuutamoa ei ole kyllä näkynyt”, totesi Sirius ja madalsi ääntään, ”täysikuuhunkin on vielä aikaa.”
”Ettei hänelle vain olisi sattunut jotain?” James jatkoi, huoli varjosti hetken hänen iloisia kasvojaan.
”Viime aikoina on tapahtunut kaikenlaista selittämätöntä.” Sirius tokaisi ykskantaan ja mulkaisi Peteriä, joka vingahti. ”Pimeyden voimat ovat liikkeellä, sanokaa minun sanoneen.”
Siriuksen kommenttia seurasi merkitsevä hiljaisuus. Kaikki tiesivät sanomattakin, ettei viime aikojen oudot tapahtumat, selittämättömät katoamiset ja jopa kuolemat olleet sattumaa. Edellisvuosina oli moneen otteeseen pinnalla eräs nimi, jonka epäiltiin olevan tapahtumien takana, kaiken kauheuden ytimessä, mutta kukaan ei nytkään uskaltanut sanoa sitä ääneen.
Hiljaisuuden rikkoi Tylypahkan pikajunan veturi, joka käynnistyi äkisti. Viimeisetkin myöhästelijät raahasivat vimmatusti arkkujaan ja lemmikkihäkkejään vaunuosastojen liukuovista sisään. Peter vingahti taas, heillä alkoi olla tulenpalava kiire.
Sirius tarttui matka-arkkunsa vetokahvasta. ”No niin, vihdoinkin kuin ennen vanhaan!” James virnisti.
Junan käytävä oli yhtä ahdas ja tupaten täysi, kuten aina ennenkin. Pikku Peter oli litistyä matka-arkkunsa ja seinän väliin, kun joukko puuskupuheja ryntäsi valloittamaan tyhjän vaunuosaston, johon kolmikko oli ollut juuri ehtimässä.
”Mihis sitten?” James ähkäisi, hikikarpalot valuivat hänen nenänvarttaan pitkin. Käytävässä oli tukahduttavan kuuma. Sirius nyökkäsi eteenpäin, loppupäässä junaa oli pakko olla vähän väljempää. Hän avasi taas yhden liukuoven ja törmäsi tuttuihin kasvoihin, joita hän ei ollut nähnyt sitten kesäloman alun.
”Regulus.”
”Sirius”, Regulus totesi viileästi. James pani merkille, että nuorempi Musta muistutti kasvoiltaan hämmästyttävän paljon Siriusta, vaikka olikin paljon laihempi ja jotenkin kalvakampi. Sirius ei koskaan puhunut veljestään eikä James ollut tainnut koskaan nähdä Regulusta näin läheltä.
”Väistäisitkö?” Regulus tiedusteli hymyillen itselleen ominaista, toispuolista hymyä.
”Väistä itse, etkö näe, että leveä kuljetus tulossa?” Sirius viittasi takanaan ähisevään Jamesiin, joka potkaisi häntä nilkkaan. ”Itse olet leveä.”
”Perin huvittavaa, veli.” Regulus sanoi kuivakasti. ”Hupi loppunee lyhyeen, kunhan huispauskausi alkaa. Kerroinko jo, mitä äiti osti minulle syntymäpäivälahjaksi?” hän jatkoi osoittaen pitkulaista, voimapaperiin käärittyä pakettia, joka oli kiinnitetty nahkaremmeillä hänen koristeelliseen matka-arkkuunsa.
”Onko tuo se, mikä luulen sen olevan?” James henkäisi Siriuksen olan yli.
”Tuliterä Puhtolakaisu”, Regulus sanoi hellästi, unohtamatta ivaa äänessään, puhuihan hän nyt rohkelikon huispauskapteenille. ”Tämän vuoden malli, viisi tähteä kaikissa arvosteluissa. Kiihtyy kuin unelma. Irlannin maajoukkue tilasi samanlaiset, lähes varma mestaruus ensi kaudella. Ammattilaisluuta.”
James tuijotti silmät pyöreinä ja suu auki vuoroin Regulusta, vuoroin matka-arkun päällä lepäävää pakettia. Aarretta, jonka veroisesta James pystyi vain haaveilemaan.
”Ei sillä, eihän paras mahdollinen luutakaan tee ihmeitä”, Regulus sai tilaisuuden jatkaa, hän käänsi ilkeän katseensa Jamesiin, ”nimittäin jos ei osaa pelata.”
”James on parempi jahtaaja kuin luihuisen kolme jahtaajankuvatusta yhteensä.” Sirius äyskähti.
”Se jää nähtäväksi.” Regulus tokaisi. ”Madeleinen isä osti hänellekin Puhtolakaisun.”
”Kuka on Madeleine?” Sirius kysyi, osoittaen kysymyksen enemmän Jamesille, kuin Regulukselle.
”Madeleine Malfoy. Luihuisen paras jahtaaja.” James vastasi monotonisesti, hänen äänensä oli kohonnut oktaavia korkeammalle.
”Taisi mennä luuserikapteenille luu kurkkuun.” Regulus naurahti ylimielisesti, Sirius tarttui veljeään kaavun etumuksesta kiinni ja tyrkkäsi. ”Reg, painu helvettiin!”
”Mielihyvin,” Regulus sanoi jäätävään sävyyn oikoen kaapuaan, ”verenpetturi.”
Siriuksen kasvot punehtuivat kiukusta. James oli suunnilleen varma, että kohta hän löisi veljeään. James töytäisi Siriusta kevyesti selkään. ”Mennään, älä välitä hänestä.”
Sirius ohitti puoli päätä lyhyemmän veljensä hampaat irvessä. Hetken vaikutti jo siltä, kuin hän antaisi olla. Kolmikko oli jo melkein käytävän päässä, kun Sirius kääntyi äkkiä niin, että Peter meinasi kellahtaa kumoon.
”Regulus!” hän huusi pilkallisesti, Jamesin niskakarvat nousivat pystyyn. Sirius osasi halutessaan kuulostaa todella julmalta. ”Päivän profeetan etusivulla on aika kiva kuva, leikkelepä se talteen. Sinähän niin tykkäät Voldemortista!”
Koko käytävä hiljeni kuin vaimennusloitsusta. James ja Peter olivat valahtaneet kalpeiksi, mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen, kuinka Reguluksen kasvoilta katosi vähäinenkin väri, hänen kasvonsa olivat maidonvalkeat, kuin jokin maski. Hän oli veljeensä viimeisen, myrkyllisen katseen ja löi käytävän oven kiinni perässään.
”Rotta.” Sirius sihahti ja Peter mulkaisi häntä loukkaantuneena. ”Sori, Matohäntä.”
”Täällähän te olette!” huikkasi tuttu ääni seuraavan vaunuosaston ovelta.
”Siinähän sinä olet, Kuutamo!” haukahti Sirius hieman koiramaisesti ja ryhtyi kiskomaan matka-arkkuaan kohti vaunuosastoa, jonka ovea Remus ystävällisesti piteli auki. Sirius pani merkille, että Remus näytti tavallistakin nuhjuisemmalta. Leijutettuaan matka-arkkunsa hyllylle Sirius huomasi, ettei Remus ollut vaunuosastossa yksin. Hänen seurassaan oli Connie Crouch, ihan näpsäkän näköinen rohkelikkotyttö. Eikä huispaajan kroppakaan ollut pahitteeksi, Sirius totesi mielessään.
”Me jo Remuksen kanssa ihmeteltiin, kun teitä ei näy eikä kuulu!” naurahti Lily Evansin tavoin punatukkainen Connie.
”No mutta neiti Constance!” Sirius huudahti teatraalisesti, Connie irvisti. Tyttö ei sietänyt varsinaista nimeään. ”Tokihan tiedostat, että herrasmies on aina muodokkaasti myöhässä.”
”Tarkoitat varmaan muodikkaasti, Anturajalka.” Remus hymyili.
”Se ja sama”, Sirius kohautti hyväntuulisesti olkiaan. ”Mikäs Jamesia risoo?”
James kohotti katseensa, joka oli ollut jo jonkin aikaa kohdistettuna hänen omiin kengänkärkiinsä. Jos Sirius ei olisi tuntenut Jamesia, hän olisi luullut Jamesin itkeneen.
”Viimeinen vuosi Tylypahkassa.” James sanoi kohtalokkaalla äänellä. ”Viimeinen mahdollisuus voittaa huispausmestaruus. Viimeinen mahdollisuus näyttää luihuisille.”
Kukaan ei ehtinyt sanoa mitään, kun vaunuosaston ovi aukesi jälleen. James selvitti kurkkuaan ja ryhdistäytyi heti.
”Terveisiä Espanjasta!” hihkaisi kaunis, ruskettunut ja punatukkainen tyttö, Lily Evans.
