Nimi: Mustavalkoista (maailma on värisokea)
Kirjoittaja: Crys
Fandom: Grishaverse
Ikäraja: S
Paritus: Alina/Varjo
Genre: Synkkä romantiikka, filosofointi, lyriikkamainen proosa
Yhteenveto: Sekä valo että varjot voivat sokaista, eikä moraalin värejä voi erottaa sokeuden läpi.Disclaimer: En omista muuta kuin filosofiset ajatukseni
A/N: Spoilaa hieman sarjan kolmatta osaa, Tuho ja roihu -kirjaa. Alotin kirjottamaan tätä raapalejuoksun sanojen inspaamana, mutta sitten tää alkoi kulkea omaan suuntaansa. Vitsi tätä oli hankala nimetä ja siis kerrankin sen takia että oisin keksiny vaikka kymmenen eri nimeä
Kerrontatyyli vaihtui huomaamattani tässä aika hauskasti moneen kertaan, mutta mielestäni se sopii tekstiin, joten en lähtenyt yhtenäistämään sitä, mutta saa antaa siitä palautetta
Omistettu
mnemosynelle, koska inspiroiduin hänen kommentistaan kirjoittamana lisää darklinaa!
Kun Alina katsoo, kuinka viileät varjot nousevat hänen käsistään hän miettii, tuntuuko Alexanderin käsistä nouseva polttava valo yhtä vieraalta kuin varjot hänen omissa käsissään. Joskus hän katselee itseään Alexanderin silmin, kuvittelee mitä tämä sanoisi – kuiskisi hänen korvaansa.
Syvemmälle, Alina. Kulje syvemmälle. Varjot ovat nyt osa sinua. Minä olen osa sinua.Varjot jättävät kämmenarpea syvempiä jälkiä. Joskus iho tuntuu viileältä, vaikka valon hehkuva polte kiertää ihon alla.
Alina miettii, jättääkö valo yhtä lailla jälkensä Alexanderiin. Tuntuuko Alexanderin varjoissa häivähdys valon lämpöä? Pitääkö tämä tunteesta vai vihaako tämä sitä?
Ilman valoa ei ole varjoja, Alexander. Me olemme tehneet toisistamme sen, mitä olemme.***
Alexanderin mielestä valo muistuttaa ompelua. Hänen käsissään valo on kuin langanpää, jota hän yrittää työntää neulansilmän läpi. Yritystä ja erehdystä, kunnes lanka pujahtaa silmän läpi ja taipuu hänen tahtoonsa. Silloin hän voi kutoa itselleen valosta vaikka tähtitaivaan, mutta jos hän erehtyy keskittymään liiaksi lopputulokseen ja unohtaa pitelevänsä käsissään valosta punottua lankaa, langanpää sujahtaa ulos neulansilmästä ja katoaa varjotöiden alle.
Ja hän ei ymmärrä, miten Alina kirjoo tähtitaivaalle kultaista ja mustaa samaan aikaan, kun itse joutuu kamppailemaan langanvaihdossa.
Sinulla on ompelijan sormet, Alina. Minun sormeni ovat vuosien uurtamat.Ja hänen mielessään, Alina vastaa:
Sinun sormesi tottelevat mieltäsi. Minun sormeni tottelevat sydäntäni.***
Kun he seisovat toistensa edessä, on mahdotonta erottaa valoa ja varjoja toisistaan – miten voisikaan, kun kuilu heidän välissään on ajan ulottumattomissa olevaa peilijäätä, joka heijastaa takaisin valon ja varjojen lisäksi menneet synnit ja tulevat tuomiot.
Jos valkoinen sisältää kaikki maailman värit ja musta ei väreistä yhtäkään, heijastavat varjot värien puutetta yhtä lailla kuin valo heijastaa väreistä kaikkia. Värit ja epävärit loistavat kilpaa – sen voi maistaa kylmänkuumilta huulilta, kun Valon ja Varjon tavatessa maailma pysähtyy ja jäätyy polttaviin ikijään liekkeihin.
Sanat soivat vastakohtien synnyttämässä, toisia heijastavassa tyhjiössä.
Maailmaa ei ole tehty mustavalkoiseksi, Alina.
Musta ja valkoinen ovat meille eri asioita, Alexander.
***
Olisi helpompaa, jos voisi vain unohtaa. Voisi elää jossain maailmanloppujen ulottumattomissa, kutoa varjovalosta kaapuja haarniskojen sijasta. Sellainen paikka on hautausmaiden päälle rakennettu tasapainon tyyssija, koska saavuttaakseen mahdottoman on selvää, että utopia on rakennettu vain heille kahdelle.
Onko meille missään paikkaa, Alexander?
Meidän paikkamme on siellä, mistä otamme kodin itsellemme, Alina.Jokaiselle on maailmassa paikka, mutta paikka, jossa Valo ja Varjo elävät yhteen kietoutuneena, täytyy riistää verellä. He molemmat tietävät, että vain toinen heistä on valmis sen tekemään, eikä koko maailman veri riitä hinnaksi, jos vain toinen on valmis luopumaan sielustaan.
Onko jossain olemassa todellisuutta, jossa Valon sielu antaa periksi hinnalle?
***
Ne, jotka uskovat sieluihin pelkäävät menettävänsä omansa. Ne, jotka eivät usko, eivät pelkää, koska heillä ei ole mitään menetettävää.
Oletko sinä muille piirretty pyhimys vai oman elämäsi haltija, Alina?
Oletko sinä uskosi menettänyt lapsi vai oman uskosi sokaisema, Alexander?Oikea ja väärä menettävät merkityksensä, sillä totuus ja valhe tarkoittavat eri puolille eri asiaa. Sekä valo että varjot voivat sokaista, eikä moraalin värejä voi erottaa sokeuden läpi. Me sodimme sotaa, jota ei voi voittaa, koska mistä kukaan voi tietää toimia oikein, kun vallankumouksella ja kapinalla ei ole muuta eroa kuin lopputulos.
Sodan päätyttyä lopputulos väritetään mustavalkoisen punaisella ja me muutumme värisokeiksi.
***
Värisokeudesta huolimatta on pyrittävä elämään maailmassa, joka ei ole mustavalkoinen. Maailma on lopulta vain sydämien ja mielien punoma verkko, joka naamioi totuuden timantit hiileksi ja valheen hiilet timanteiksi eikä kukaan voi aina tietää miten hiilestä saadaan muokattua oikea timantti.
Mistä me tunnistamme oikeat timantit, Alina?
Me iskemme timantit vasten välissämme olevaa peililasia ja katsomme, särkyykö se, Alexander.Koska jos iskemme totuudella rikki kuilun välissämme, saamme värinäkömme takaisin ja tiedämme, kummalla puolella taistelemme. Tiedämme, loppuuko sota todella, vai päättyykö se vain niille, jotka ovat liian sokeita erottamaan hiiliä timanteista.
Me olemme hiiliä, timantteja, valoja, varjoja ja me molemmat käytämme aseinamme toisiamme.